Mistä on kyse, kun luterilainen puhuu perisynnistä? Olemmeko silloin salakatolisia?
Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. – Näin voisimme toki luterilaisina tehdä, mutta emme niistä samoista syistä, mistä perisynnin käsitettä on historian saatossa kritisoitu.
Valistusfilofi Jean-Jacques Rousseau (1712-1778) kritisoi perisyntioppia, koska hän katsoi sen edistävän ihmisen kykyjä koskevaa pessimismiä ja estävän ihmisen sosiaalista ja poliittista kehitystä ja edistävän ”antaa mennä” -asenteita. Rousseau uskoi ihmisen hyvyyteen, mutta hänen vapauskäsityksensä oli varsin anarkistinen. Hän kirjoitti myös vapaus- ja hyvyyskäsitykselleen pohjautuvia kasvatusoppaita, joissa noustiin mm. kristillistä avioliittoa vastaan. – Rousseaun omalla kohdalla tällainen usko ihmisen hyvyyteen tarkoitti kuitenkin viittä hyljättyä lasta ja osallistumista yhden alaikäisen tytön raiskaukseen.
Tällaista taustaa vasten Rousseaun usko ihmisen perimmäiseen hyvyyteen näyttäytyy pikemminkin argumenttina hänen teoriaansa vastaan kuin sen puolesta.
Saksalaiset valistusajattelijat taas kritisoivat perisyntioppia sillä, että se alkuperä oli Augustinuksen 300- ja 400-luvun ajattelussa. Rationalismia ihannoivana Valistusaikana alettiin ajatella, ettei Kaikkivaltias ja Hyvä Jumala voinut olla yhtä aikaa totta perimmäisille tasoille menevän pahuuden kanssa. Tältä ajalta periytyy käsite teodikean ongelma. – Valistuksen aikana päätettiin siten kyseenalaistaa ajatus ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, ja korvata se uskolla ihmisen hyvyyteen, tai ainakin sen lähes rajattomiin kehitysmahdollisuuksiin.
Maailmansodat ja juutalaisiin kohdistuva kansanmurha taisivat kuitenkin tehdä tyhjäksi tämän epärealistisen uskon ihmisen hyvyyteen…
Utopistisia ajatuksia ihmisen perimmäisestä hyvyydestä omaksuivat kuitenkin myös monet teologit. – Voimme silti aika nopeasti huomata, ettei edellä kuvattu aatemaailma nouse Raamatun ilmoituksesta, vaan jostakin kokonaan muusta. Siksi perisyntioppia arvioiva teologi joutuu nyt näkemään vähän vaivaa. Hänen on kaivettava syvemmältä ja palattava Raamatun opetukseen synnistä ja ihmisen pahuudesta. Vain näin voidaan päästä itse asiaan, kun arvioidaan perisyntiopin teologista kestävyyttä, tai kestämättömyyttä.
Oma kosketukseni ”perisyntiin”
Omalla kohdallani muistan pohtineeni ihmisen syntisyyden teoriaa toden teolla joskus 18-vuotiaana. Toki olin uskovan kodin lapsena oppinut, että ihminen on syntinen. Olin myös usein tuntenut synnintuntoa. Itse oppia ihmisen syntisyydestä taisin pysähtyä pohtimaan vasta tilanteessa, jossa se kyseenalaistettiin. Kotipaikkakunnallani järjestettiin tuolloin jonkinlainen uskontodialogin päivä. Keskustelijoina olivat ainakin bahai-yhteisön, juutalaisen seurakunnan ja luterilaisen kirkon edustajat. En pysty muistamaan enää kovin tarkasti tuon lähes 30 vuotta sitten käydyn keskustelun yksityiskohtia. Muistan vain tunnelman, jonka vallassa minä ja muutama muu seurakuntanuori asteli ulos tuon tilaisuuden päätyttyä.
Olimme hämillämme. Meitä hämmästytti erityisesti luterilaisen papin ja juutalaisen synagogan edustajien välinen keskustelu. Synagogan edustaja tuntui kokonaan suhteellistavan ihmistä läpäisevän synnin vakavuuden, ja luterilainen pappi reagoi siihen vain kertomalla vitsejä.
Purimme kuulemaamme vielä nuorten kesken kahvipöydässä. Mielestämme sen enempää juutalaisuuden kuin luterilaisuudenkaan edustaja ei ollut tehnyt oikeutta oman uskonsa juurille. Sanoohan molempien uskontojen Pyhä Kirja ihmiskunnasta, ”että kaikki heidän sydämensä aivoitukset ja ajatukset olivat kaiken aikaa ainoastaan pahat” (1Moos.6:5). Tähän Jumalan omaan analyysiin syntiin langenneesta ja sisäisesti korruptoituneesta ihmissuvusta meidän nuori, mutta sangen arvovaltainen raatimme tukeutui. Taisimmepa löytää vielä joitakin muitakin Raamatun kohtia, joissa samansisältöinen diagnoosi esiintyy (kuten esim. 1Moos.8:21; Ps. 14:3; Room.3:9-12).
Perisyntiopin raamatullista arviointia
Jokaisen perisyntikysymystä miettivän on syytä jäsentää mielessään, mistä asiasta hän mielessään keskustelee, kun kuulee sanan ”perisynti”. – Nouseeko mieleen ensisijassa jokin teoria synnin biologisesta periytymisestä, vai kysymys ihmisluontoa läpäisevästä itsekkyydestä eli perimmäisestä taipumuksestamme syntiin.
Huomaamme varsin pian, ettei Pyhä Raamattu anna erityisiä selitysmalleja sille, miten ihmisen itsekkäät taipumukset siirtyvät sukupolvelta toiselle. Onko kysymyksessä biologinen vai sosiaalinen lainalaisuus, vai kenties molempia yhtä aikaa? – Ainakaan minä en löydä näiden vaihtoehtojen välillä Raamatusta nousevaa yksiselitteistä vastausta. – Se käy kuitenkin Raamatusta täysin selkeästi ilmi, että ihmisen syntisyyden tuhoisa kierre siirtyy sukupolvelta toiselle, eikä siihen ole muuta ulospääsyä kuin Jeesuksen Kristuksen väliintulo syntiemme sovittajana. Raamattu kuvaa tätä (periytyvän) pahuuden kierrettä myyttisellä kielellä nimittäen sitä esimerkiksi ”pahuuden hallituksiksi ja valloiksi”:
”Ja teidät, jotka olitte kuolleet rikoksiinne ja lihanne ympärileikkaamattomuuteen, teidät hän teki eläviksi yhdessä hänen kanssaan, antaen meille anteeksi kaikki rikokset, ja pyyhki pois sen kirjoituksen säädöksineen, joka oli meitä vastaan ja oli meidän vastustajamme; sen hän otti meidän tieltämme pois ja naulitsi ristiin. Hän riisui aseet hallituksilta ja valloilta ja asetti heidät julkisen häpeän alaisiksi; hän sai heistä hänen kauttaan voiton riemun.” (Kol.2:13-15)
Kirkollisessa teologiassa kysymys perisynnistä on yleiskirkollinen eli ekumeeninen teema. Suurten kirkkokuntien välillä ei kuitenkaan vallitse täyttä yksimielisyyttä, miten ihmisen syntisyys tulisi ymmärtää. On kuitenkin tärkeää huomata, ettei evankelisten uskonpuhdistajien ja katolisen kirkon perisyntioppiin liittyvä kiista kohdistunut varsinaisesti siihen, missä määrin synti on ymmärrettävä jollakin tavalla sukupolvesta toiseen siirtyväksi. – Kaikki realistit ymmärtävät toki näin jollakin (järjeltämme osin salatulla) tavalla tapahtuvan! – Evankelisen ja katolisen teologian kiista liittyy sen sijaan siihen, miten perisynnin olemus on ymmärrettävä; ja mitä perisynnille tapahtuu kasteen ja uskoontulon (uudestisyntymisen) myötä.
Evankeliset uskonpuhdistajat olivat syntiopissaan katolisia radikaalimpia. He torjuivat katolisen kirkon opetuksen, jonka mukaan perisynti poistuu kasteen ja uudestisyntymisen hetkellä. Rooman kirkko näet opetti, että kasteessa perisynti poistetaan, mutta jäljelle jää synnin itiö (tai taula, fomes peccati). Tämä synnin itiö ei ole kuitenkaan enää varsinaista syntiä, vaan vain asia, joka voi johtaa syntiin. – Evankeliset uskonpuhdistajat näkivät synnin ongelman syvempänä. He katsoivat, ettei ihmisen todellinen ja vakava syntisyys poistu edes uudestisyntymisen kautta, vaan jokainen kristitty on koko ajallisen elämänsä ajan yhtä aikaa syntinen, mutta toki samalla jo Kristuksen tähden vanhurskaaksi luettu (Simul justus et peccator). Tämän syntiopin sisällön uskonpuhdistajat perustelivat esimerkiksi apostoli Paavalin sanoilla, jossa hän kuvaa sisäistä taisteluaan:
”Sillä minä tiedän, ettei minussa, se on minun lihassani, asu mitään hyvää. Tahto minulla kyllä on, mutta voimaa hyvän toteuttamiseen ei; sillä sitä hyvää, mitä minä tahdon, minä en tee, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo, minä teen. Jos minä siis teen sitä, mitä en tahdo, niin sen tekijä en enää ole minä, vaan synti, joka minussa asuu. Niin huomaan siis itsessäni, minä, joka tahdon hyvää tehdä, sen lain, että paha riippuu minussa kiinni; sillä sisällisen ihmiseni puolesta minä ilolla yhdyn Jumalan lakiin, mutta jäsenissäni minä näen toisen lain, joka sotii minun mieleni lakia vastaan ja pitää minut vangittuna synnin laissa, joka minun jäsenissäni on. Minä viheliäinen ihminen, kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Jeesuksen Kristuksen, meidän Herramme, kautta! Niin minä siis tämmöisenäni palvelen mielellä Jumalan lakia, mutta lihalla synnin lakia.” (Room.7:18-25)
Tässä tulkinnassaan evankeliset uskonpuhdistajat aidosti oikaisivat kirkon liian hurskaaksi kääntynyttä tapaa lukea Raamattua. Kirkon historiassa apostoli Paavalista oli näet tehty pyhimys, jonka pyhyyteen ei enää mahtunut ajatus siitä, että hän olisi uudestisyntyneenä kristittynäkin kamppaillut ”Vanhan Aataminsa” kanssa. Kuitenkin juuri koko opetus meissä sitkeästi riippuvasta ”Vanhasta Aatamista” periytyy Paavalilta (esim. Ef.4:22). Apostoli Paavalin mukaan uskovan ihmisen sisäinen kamppailu jatkuu lunastuksen päivään asti:
”Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle-ei omasta tahdostaan, vaan alistajan-kuitenkin toivon varaan, koska itse luomakuntakin on tuleva vapautetuksi turmeluksen orjuudesta Jumalan lasten kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on synnytystuskissa hamaan tähän asti; eikä ainoastaan se, vaan myös me, joilla on Hengen esikoislahja, mekin huokaamme sisimmässämme, odottaen lapseksi-ottamista, meidän ruumiimme lunastusta.” (Room.8:21-23)
Evankeliset uskonpuhdistajat ymmärsivät ihmistä läpäisevän perinpohjaisen syntisyyden niin, että se tarkoittaa koko ajallisen elämämme kestävää taistelua itsekkään luontomme (lihamme) ja uudestisyntyneen minän välillä. Se ei ole kuitenkaan inhorealismia, jossa kristityllä olisi lupa antaa syntisyydelle vapaat kädet. Sen sijaan se on jatkuva kutsu vaeltaa Hengessä:
”Sillä toivossa me olemme pelastetut, mutta toivo, jonka näkee täyttyneen, ei ole mikään toivo; kuinka kukaan sitä toivoo, minkä näkee? Mutta jos toivomme, mitä emme näe, niin me odotamme sitä kärsivällisyydellä. Samoin myös Henki auttaa meidän heikkouttamme. Sillä me emme tiedä, mitä meidän pitää rukoileman, niinkuin rukoilla tulisi, mutta Henki itse rukoilee meidän puolestamme sanomattomilla huokauksilla.” (Room.8:24-26)
Uskonpuhdistuksen löytöihin kuuluu myös ajatus, jonka mukaan perinnäinen syntisyytemme aiheuttaa lopulta sen, että me kaikki kuolemme. – Jos perisynti poistuisi, yksikään uudestisyntynyt kristitty ei koskaan kuolisi. Uskonpuhdistuksen teologit näkivät kuitenkin aivan johdonmukaisesti alla olevien Paavalin sanojen mukaan, että ”Vanhan Aatamimme” tähden me kaikki kuolemme, mutta Kristuksen kautta taas elämme:
”Sillä niinkuin kaikki kuolevat Aadamissa, niin myös kaikki tehdään eläviksi Kristuksessa, mutta jokainen vuorollaan: esikoisena Kristus, sitten Kristuksen omat hänen tulemuksessaan; sitten tulee loppu, kun hän antaa valtakunnan Jumalan ja Isän haltuun, kukistettuaan kaiken hallituksen ja kaiken vallan ja voiman. Sillä hänen pitää hallitseman ”siihen asti, kunnes hän on pannut kaikki viholliset jalkojensa alle”. Vihollisista viimeisenä kukistetaan kuolema.” (1Kor.15:22-26)
Raamatun kuvaus synnistä ja syntisyydestä on tavattoman laaja. Tähän suureen tematiikkaan liittyvät myös kysymykset syntiinlankeemustapahtuman historiallisuudesta ja ihmisen tahdon vapaudesta. Tämä blogi on keskittynyt lähinnä näkökulmaan ihmisen syntisyydestä. Olen kuvannut sitä perimmäisenä turmiovaltana, joka läpäisee ihmisyyttämme. Tällä opetuksella on vahvat Raamatun ilmoituksesta nousevat perusteet. – Tämä asia on realiteetti. Se on koko Kristuksessa Jeesuksessa tapahtuneen sovituksen ja uhrikuoleman tausta. Uskonpuhdistajille se oli tärkeää, koska ilman syntisyytemme tunnustamista evankeliumikaan ei olisi mikään todellinen vastaus ihmisen hätään.
Loppulause
Sanaa perisynti ei löydy Raamatusta. Kristinusko ei menettäisi juuri mitään, vaikka se poistaisi kirkkoisä Augustinukselta periytyvän käsitteen perisynti. Jos kirkko kuitenkin suhteellistaisi samalla ajatuksen ihmistä läpäisevästä syntisyydestä, se lakkaisi edustamasta alkuperäistä kristinuskoa. – Synnin ja sen vakavuuden tunnustaminen on välttämätön realiteetti, kun julistamme kristittyinä ja kristillisinä kirkkoina anteeksiantamuksen sanomaa.
”Mutta jos me valkeudessa vaellamme, niinkuin hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, hänen Poikansa, veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä. Jos sanomme, ettei meillä ole syntiä, niin me eksytämme itsemme, ja totuus ei ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, on hän uskollinen ja vanhurskas, niin että hän antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos sanomme, ettemme ole syntiä tehneet, niin me teemme hänet valhettelijaksi, ja hänen sanansa ei ole meissä.” (1Joh.1:7-8)
Käytettyä kirjallisuutta:
Pyhä Raamattu (Vuoden 1933/38 Kirkkoraamattu)
McGrath Alister E. , Kristillisen uskon perusteet, 2012
Valen-Sendstad Aksel, Kristillinen Dogmatiikka, 1985
Kiitos Kari-Matti ja Ismo rohkaisevista kommenteistanne!
Olen samaa mieltä siinä, että teologia jää köyhäksi, jos siihen liittyvää analyysiä ihmisyyden tilasta ei oteta kunnolla huomioon. – Se on jotakin kokonaan muuta kuin ihmisten yksittäisten syntien kyttäämistä. – Ismo sanoittaa sen omalla kohdallaan rehdisti, mutta erityisesti johtajan vastuuta kantavien suhteen aiheesta olisi varmaan tärkeää puhua avoimesti kuten yllä sanottiin ” ilman saivartelua, selkokielellä”. – Ihan relevantteja pointteja tämän blogin piiriin!
Olisiko Ryösöllä, joki parempi nimitys sille luontaiselle vastahakoisuudelle, joka on ominainen piirre kaikille.
Paavalikin sanoi sitä kuoleman ruumiiksi, josta toivoi vapautusta.
Hyvä kysymys Pekka!
Enpä taida keksiä Paavalia parempaa termiä, vaikka Augustinuksen terminologian kanssa vähän ”kikkailinkin”…
Tuo kikkailun tarve on herättänyt pohtimaan sitä, aiheuttaako se kirkossa sitä, ettei kansa aina ymmärrä mistä pappi puhuu.
Opiskeulumaailmaan kikkailu kuuluu, olennaisena osana ja vaikea siitä on päästä eroon saarnapöntössäkään. Asioiden pohdiskeleminen eri kanteilta on kiehtovaa, mutta kaikki ei pysy mukana. Molempia kielitaitoja tarvitaan, mutta vaikeutena on aina tajuta mitä kieltä kuulijat ymmärtää.
Hyvä Pekka,
Pahoittelut ”kikkailustani” perisynti sanan suhteen. Varsinainen tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut tehdä mitään teologisia temppuja, vaan päästä itse sanan taakse; sen raamatullisen merkitykseen oikein ymmärrettynä.
Joskus raamatunopettaja hieman haastaa kuulijoitaan ihan hyvällä tarkoituksella penkomaan totuttujen sanojen sisältöä. Se on seurakunnalle hyväksi, ettei sokeuduta ja kuurouduta vain tutulta ja hyvältä kuulostavien sanamuotojen runolliseen solinaan.
Tätä minäkin yritin, mutta en tainnut siinä hirmuisen hyvin onnistua, jos tämä jäi vaikeatajuiseksi.
Kiehtovaa se on edelleenkin. Juuri kikkailu, minutkin se tänne keskusteluihin aikanaan veti. Älä pahoittele parhaita paljojasi.
No kiitos. Ehdin jo vähän huolestua. Ajattelin, että hermostuit 😉
Ajatus perisynnistä on hyvin loginen johtopäätös kun tarkastelee ihmisten todellista elämää. Mutta sana on onneton. Se mitä kutsutaan perisynniksi on siis jotakin joka läpäisee ihmisen olemuksen ollen oleellinen osa sitä. Tällainen olemus voi johtua ainoastaan geeniperinnöstämme. Tietyt Itse- ja lajinsuojeluun kuuluvat vaistomaiset käyttäytymisreaktiot saavat aikaan tekoja jotka seurauksiltaan ovat pahoja mutta katsotaan tekijänsä puolelta silti välttämättömiksi.
Voimme ottaa kaikkien aikojen suurimpiin kuuluvan rikosen, Holkaustin, esimerkiksi. Holokaustia perusteltiin sillä, että juutalaisten tuhoaminen oli välttämätöntä koska he saastuttivat ihmiskunnan. Heidän olemuksensa katsottiin sairausviirusten kaltaisiksi j heidän vaikutuksensa katsottiin pahaksi riippumatta siitä ,millaisia he olivat yksilöinä.
Tämähän on selvää paranoidista hulluutta, mutta se hulluus uskoi tosissaan että raivaamalla juutalaiset maanpinnalta , suojeltaisiin ihmiskuntaa pahalta .
Samallalailla kakki reviirien , siis asuttavan maa-alan, kaupallisten suhteiden tai yliopistollisten ideoiden laajentaminen valloitussodan tapaan on katsottu itsepuolustukseksi ja välttämättömäksi. Ajatus siitä, että on välttämätöntä puolustaa omiaan ja laajentaa reviiriä ( esimerkisi luomalla SuurSuomi)on primitiivinen hengissä selvitymisen edellytys. Voidakseen saada tällaista aikaan täytyy käyttää voimaa ja ummistaa silmät kärsimyksiltä joka voimatoimin aiheutetaan.
Voi olla, että metfyysisellä tasoll pahan valta on voitettu, mutta meidän geneettinen rakenteemme on edelleen sama ja aiheuttaa ja tulee aiheuttamaan vielä jatkossakin suurta kärsimystä.
Markku Hirn,
Kiitos pohdinnastasi. – Itse en olisi kuitekaan varma, että ihmistä läpäisevän syntisyyden olemus täytyisi johtaa yksiselitteisesti geeneihin liityväksi. – Meillä ei näet ole mahdollisuutta testata myöskään ympäristön vaikutusta sellaisessa viitekehyksessä, jossa mikään epäedullinen ympräristötekijä ei koskettaisi ihmisen alkua (käytännössä jo kohdussa). Lisäksi ei ole käsittääkseni ollenkaan varmaa, että tiede olisi tavoittanut jo kaikki ihmisen mysteerit… Voidaanko esim. ihmisen sielu paikallistaa kokeellisesti? Miten tulee vastaavasti ymmärtää ihminen henkenä? – Nämä näkökulmat huomioiden pidän sitä jonkinalaisena ”teologisoituina” rationalismina, jos ihmisen syntisyyden väitetään nousevan kovin yksiselitteisesti geeneistä.
Ihmisen syntisyyden äärellä voisi sen sijaan nähdä jonkinlaisen vastaavuuden kuin luomisen problematiikassa.
Klassinen kristinusko on ehdoton siinä, että Jumala on tämän maailman luoja. Tämä on luovuttamaton osa uskontunnustustamme. – Se, MITEN luomistyö teknisesti ottaen tapahtui, ei puolestaan ole osa uskontunnustusta (ja siksi siitä voi olla erilaisia mielipiteitä).
Klassinen kristinusko on myös ehdoton siinä, että jokainen ihminen on syntinen, koska synti tuli ensimmäisten ihmisten kautta kaikkien osaksi (Room.5:12). – Se, MITEN ja millaisten prosessien kautta syntiinlankeemuksen perintö realisoituu ihmisyydessä käytännössä, ei ole yhtä ehdoton asia… Olennaista on vain tunnustaa, että minäkin tarvitsen oman syntini tähden Jeesuksen Kristuksen armoa ja anteeksiantamusta vapautuakseni synnin, kuoleman ja pahan vallasta.
Tottakai kulttuuri jossa elämme ohjelmoi meitä mutta valmius agressioihin , miten ne sitten motivoidaankin, on todellakin geeniperintöä. Ilman sellaista emme olisi elämän kilpailussa pärjänneet. Yhtenä agresiota rajoittavana tekijänä on omatuntomme joka panee meidät katumaan tai tuntemaan hhäpeää ylilyönneistämme. Miten omatunto on ohjelmoitu johtuu hyvin pitkälle kulttuurista jossa elämme.
Markku Hirn,
Ymmärrän kyllä, että geeniperintömme on hyvä huomioida, mutta on silti kokonaan eri asia katsoa, että jokin johtuu vain siitä (kuten ymmärtääkseni esitit aiemmassa syntiteoriassasi). – Tällaista tapaa kutsutaan reduktionistiseksi, ja se on yleisesti ottaen kirosana. – Korjaa, jos ymmärsin sinua väärin…
Muutama asia jonka yli en ole päässyt, vaikka kuinka pohdin… 1. Kun Raamattu ilmoittaa, että Jumalan katui, että loi ihmisen maan päälle. (1.Moos.6:6)
2. Jos synnin palkka on kuolema, niin kuitenkin kehitysoppi vaatii välttämättä, että Jumala on luonut maailman synnin kautta. Kehitysoppia en saa millään sopimaan Raamatun kokonais ilmoitukseen.
Joko Raamattu on väärässä tai kehitysoppi ei voi olla totta.
Tämä meni nyt vähän ohi blogin aiheesta, mutta jos kuolema on tullut ihmisen kautta maailmaan (synnin palkka) niin miten maailma olisi luotu kuoleman kautta, kun Jumala sanoi, että kaikki oli hyvää luomisen jälkeen? (1.Kor.15:21) Kuolemahan on tullut vasta ihmisen lankeemuksen tähden. Mitä kuolema lopulta on?
Ismo,
Kysymyksesi on täysin relevantti. Kehitysoppi ei ole minunkaan nähdäkseni teoriana sovitettavissa Raamatun ilmoitukseen syntiinlankeemuksesta ja sen seurauksista. – On teologisesti loogisempaa ajatella, että synnin takia alkoi pikemminkin luomistyön rapistuinen kuin evoluutio. Lisäksi taitaa olla niin, että on myös biologisesti tarkastellen totta, että elävän luonnon biodiversiteetti eli monimuotoisuus on yleisesti ottaen vähenemässä. – Näyttää siis siltä, että Raamattu-teologinen näkökulma ”synnin vaikutuksesta huokaavasta luomakunnasta” vastaa todellisuutta paljon paremmin kuin yhä vallitseva ”virallinen” kehitysteoria.