Perinteisyys hylättävä että kirkko voisi elää

Seurakuntien tehtävä on levittää tietoa, Jeesuksesta ja Jumalan pelastussuunnitelmasta tässä ja nyt.
Jokaisen ihmisen hengelliset tarpeet ja tarve löytää Jumala yhteyttä, toivoa ja lohdutusta ovat nyt ja tästä eteenpäin. Seurakunta tarvitsee yhteyttä ja yhteisöllisyyttä ollakseen uskottava tänään. Jumala elää ja vaikuttaa nyt. Jeesus on hengessä ihmisten vierellä kulkija ja lohduttaja joka päivä.
Kaikki meille tärkeä kristillisyydessä tapahtuu nyt ja tästä eteenpäin lukuun ottamatta Jeesuksen vierailua ihmisten joukossa näkyvänä 2000 v sitten. Se on meille dokumentoitu.
Silti kirkon toimintakulttuuri on hirttäytynyt perinteisiin ja vanhan maailman tapoihin ja ritualisointiin. Laulut ovat pääasiassa satoja vuosia vanhoja, rakennukset vanhoja, kirkon menot noudattavat vanhoja perinteitä, kirkon kieli on työikäisille ja nuorille lähes munkkilatinaa, urkumusiikki tulee antiikin Roomasta. Vanhan kulttuurin mukana raahaamisesta ei ole kirkon tehtävän tekemisessä mitään hyötyä, mutta se aiheuttaa monia haittoja. Ei ilme että Jumalan asian esittely ja markkinointi ei toimi nykyaikana.
Lisää ongelmia tulee siitä, että hallinto- ja osin tapakulttuurikin demokratiavajeineen tulee Ruotsin vallan ajoilta 1700- luvulta. Silloinhan kirkossakin oli vallalla useita täysin epäkristillisiä käytäntöjä myös Suomessa: Suuri osa sivistyneistöäkin oli ilmirasisteja, monet kristityt hyväksyivät orjuuden, eriarvoisuus säädyn mukaan näkyi myös kirkkosaleissa, naisia väheksyttiin ja syrjäytettiin kuten islamissa nykyään, papit määräsivät julkisia häpeärangaistuksia, persoonallisia naisia kidutettiin ja teloitettiin ”noitina”, perheväkivalta hyväksyttiin ja siihen jopa kehotettiin eli vaimoja, lapsia ja jopa rippikoululaisia lyötiin.
Noitavainoja ja orjuutta lukuun ottamatta tätä kulttuuria kesti kristillisessä kirkossa 1900- luvulle asti eli lähes 2000 v Jeesuksen kuoleman jälkeen. Häpeäksemme paljon kaikuja tästä maailmasta ja kulttuurista on vieläkin kirkossa. Konservatiiviset kristityt ovat toistuvasti ja raivokkaasti vastustaneet uudistusten tuloa.
Valitettavasti vanhan maailman jäänteenä kannamme kirkossa myös surkeaa vuorovaikutuskulttuuria. Keskustella ei osata, avoimutta ei ole, eikä myöskään näkyä tietoisen ja lämminhenkisen ts. rakkaudellisen yhteisöllisyyden kehittämisestä. Sen tiellä on edelleen vanhasta maailmasta tuleva hierarkia, patriarkaalisuus, pappisvalta, sisäpiiriläisyys yms. kehittämättömän ja vanhanaikaisen yhteisön piirteet.
Kristillisyyden ydin on rakkaus ja sen pitäisi näkyä, tuntua ja kuulua seurakunnissa. Lämminhenkinen ja aito kohtaaminen, kosketus, epämuodollisuus, välittömyys, solidaarisuus, avoimuus olisivat jo hyviä merkkejä rakkaudellisuudesta, jota Jeesus yritti kaikissa käänteissä opettaa ja olla esimerkkinä.
Perinneharrastajat ovat kaapanneet kirkon ja pitävät vallastaan kiinni kaikin keinoin. Englannissa, vielä Suomeakin perinteisemmässä maassa, rituaalisuus ja perinteisyys on johtanut siihen, että monessa suurkaupungissa kirkkoon kuuluu enää alle 5 % väestöstä. Kirkko on lähes kokonaan menettänyt näkynsä ja kykynsä tehdä sille uskottua tehtävää. Tällä hetkellä olemme menossa Suomessa samaan suuntaan mutta se tuntuu huolestuttavan vain harvoja. Valitettavasti kirkollinen mediakin tuntuu olevan enemmän kiinnostunut julkaisemaan vanhojen ihmisten kertomuksia kuin antamaan tilaa uusille ja kehittäville ajatuksille ja ehdotuksille surkean suunnan korjaamiseksi.
Ensimmäinen järkevä toimi olisi tietoisuuden herättäminen onnettomasta historiastamme ja tavoistamme, palaaminen kristinuskon sanoman ja arvojen juurille Jeesuksen opetusten ja esimerkin mukaan ja sovittaa ne nykykulttuuriin sopiviksi. Työkaluiksi kannattaisi ottaa myös nykyaikainen sosiaalipsykologia tiiminrakennus- ja ryhmätyötaitoineen, joilla voisimme rakentaa seurakuntiin uudenaikaisen ja rakkaudellisen yhteisöllisyyskulttuurin. Siinä kaikkien olisi hyvä levätä, kohdata, hiljentyä, oppia, toimia, ja etsiä sellaisena kuin on, tässä ja nyt.
Perinnehakuiset voisivat perustaa kristillisten perinteiden seuroja, jotka palvelisivat harrastajiaan seurakuntien nykyelämää sotkematta.