Ikivanha persialainen myologia puhui aikanaan kahdesta jumalasta. Toinen oli hyvä ja toinen paha. Niillä on kyllä nimetkin, mutta en nyt yritä edes kirjoittaa niitä. Se maailmanselitys on simppeli. Kummallakin on omat voimansa ja keinonsa ja se ratkaisee kumpi onnistuu voittamaan enemmän kannattajia itselleen. Tästä on tietysti olemassa myös intiaanien versio perimätiedon mukaan. Kyse oli kahdesta koirasta, jotka tappelivat, siis musta ja valkoinen. Vieras kysyi, kumpi yleensä voittaa ja vastaus oli sellainen, että se jota ruokitaan.
Kristinuskon täytyy selittää asia toisin ja se onkin luonnollista, koska se on puhtaana Jeesuksen, Jumalan Pojan usko. Meillä on käytössämme Jumalan käsikirjoitus ihmisen, kansojen ja koko maanpiirin elämästä ja tulevaisuudesta. Kun Jumala oli kaiken luonut, Hän sanoi, että se oli sngen hyvää. Siis kaikki oli hyvää. Ei ollut petoja eikä kipua. Yksinäisyys oli ensimmäinen puute, jonka ihminen ja Jumala yhdessä totesivat. Eläimet eivät olleet sopivia elämänkumppaneita ihmiselle. Uniikki ihminen uniikisa maailmassa. Ei puhekaveria eikä tätiä tai setää varoittelemassa maailman pahuudesta, koska ei ollut ketään eikä näennäisesti mitään pahaa.
Jumalalle ei mikään ole vaikeaa, joku opetti. Jumala kuitenkin on kirjoituttanut tässä yhteydessä erityisiä asioita joita Hän teki ihan toimenpiteitä eikä ainoastaan puhunut. Jotenkin ihmisen kohdalla oli sanat ja myös teot. Hän otti ihmisen tomun maasta tai maan tomusta ja muokkasi ihmisen. Siinä oli siis maan tomua eli maankuorta määrätty määrä ja sitten Hän puhalsi siihen Hengen. Ihmisessä oli siis jo siellä kaksi osaa maasta otettu materia ja Jumalan Henki! Tämä on tärkeää huomata.
Tämän lisäksi Jumala ryhtyi kirurgin hommiin eikä Eevaakaan tehty pelkällä sanalla vaan sanalla ja toimenpiteillä. Hän kuitenkin teki leikkauksen nukutuksessa, joten Aatamikaan ei tiedä miten kaikki muovattiin, mutta miellyttävä oli kohdata vertainen, jonka kanssa elää. Kun sitten tapahtui mitä tapatui, se osa, joka oli materiaa ja otettu maan tomusta, alkoi näyttää hävettävältä. Joku oli muuttunut ja se vaikutti heti suhteessa Isään. He piiloutuivat.
Sitten tulemme Uudenliiton aikaan ja kirkkoisiin. Jotenkin piti saada selitettyä ymmärrettäväksi kaikki se touhu, jota kristityt harjoittivat, vaikka uusi menetelmä ei ollutkaan niin vaativa, mitä vanha oli. Tähän saumaan tuli oivallus eräälle, että kaikki johtruukin perisynnistä ja näin me oikeastaan emme olekkaan niin vastuullisia, koska meillä on tämä syntiperimä. Sille piti kuitenkin löytää vastamyrkky niinkuin käärmeen purema vaatii vastamyrkkyä tai seuraa kuolema. Ja siihen oli selkeä ehdokas eli helluntain esimerkki Pietarin saarnasta. Ottakoon kukin teistä kasteen, että syntinne pyyhittäisiin pois! Heureka, siinä se on! Jumala salli meille viheliäisen syntyälahjan, mutta me pesemme sen kastamalla pois. Nikeassa mentiin jopa niin pitkälle, että kaste on kertakaikkinen irtautuminen synnistä, koska ne ovat anteeksiannetut ennenkuin yhtään niistä on tehty.
Kirkon tehtävä on lähetys ja suunta on yleensä ulospäin. (Menkää siis teiden risteyksiin ja kutsukaa häihin, keitä tapaatte. Matt.22:9 ja ”Menkää kaikkeen maailmaan.” ) Kirkon työ on paljolti Evankeliuimin julistamista, niille, jotka eivät vielä tunne Jumalan tahtoa Kristuksessa.
Kirkolla on eri funktio sisällä oleville ja ulkona oleville (Jeesuksen tuntevat ja ne jotka eivät vielä Jeesusta tunne) Jokaiselle riittää lähimmäinen, jolle voi Jumalan työstä Kristuksessa kertoa.
Niille taas, jotka ovat Kristuksessa on tärkeää yhteinen kokoontuminen ja vahvistuminen ja pysyminen annetussa Sanassa ja siinä kasvaminen.
Perisynti siis lihallisessa osuudessa on voima, joka johdattaa jokaisen synnin tielle tavalla ja toisella. Sitten on se Jumalan elämän Henki, joka tekee ihmisestä ihmisen. Kadottavaa perisyntiä ei ole siinä tarkoituksessa, jolla Tunnustuskirjat sen esittävät. Kastamattomana kuollut lapsi jätetään ikäänkuin huutokauppaan. Kuitenkin hän on kaikkein otollisin Jumalalle. Menkäämme itseemme. Voisitko itse olla taivaassa, jos tietäisit, että kastamaton lapsesi olisi helvetissä?
”Perisynti siis lihallisessa osuudessa on voima, joka johdattaa jokaisen synnin tielle tavalla ja toisella.” Minä sanoisin asian niin, että perisynti estää astumasta Jumalan tahdon tielle.
MP:
Olet oikeassa, niin se on lankeemuksen jälkeen. Kun sielunvihollinen on saanut pauloihinsa niin sitten se pitää uhristaan tiukasti kiinni, kunnes tulee häntä väkevämpi ,Jeesus Kristus.
Ei tieltä voi langeta sivuun sellainen, joka ei ole sille tielle astunut.
Meillä ihmisillä on ilmeinen tarve tehdä Jumalasta ihmisen kaltainen ja arvioida Hänen tekojaan siitä käsin. Jos Jumala antaa ihmiselle tämän elämän, niin eikö Jumala voi ottaa sen myös pois oman tahtonsa mukaan? Me kiinnymme lapsiimme ja koemme Jumalan teot kohtuuttomina, kun sattuu onnettomuuksia ynm. ja kuitenkin me kaikki synnymme kuoleman alle, eikä meillä ole siis itsessämme mitään etua kuolleisiin nähden.
Rukoilemme, ettei mitään pahaa tapahtuisi kenellekään, mutta samalla unohdamme, että kuolema on tullut Raamatun mukaan synnin kautta maailmaan. Kuolema ei olisi vihollinen ellei olisi syntiä. Tämä on Raamatun selkeä ilmoitus, ei mielipide.
Mitä me lopulta tiedämme ihmisen olemuksesta, mistä tulee ja mihin menee? Ei kaiketi Jumala tarvitse meidän kastetta, vaan ihmiselle se on annettu liitoksi ja merkiksi, jossa meille on annettu Jumalan lupaus ylösnousemuksesta.
Raamattu ja varsinkin Uusitestamentti tuo esille sellaisen myös syntikäsitteen, jossa puhutaan synnistä sellaisessa muodossa, että se ei ole tekemistä, vaan olemista, josta kaikki synniteot saavat alkunsa. Tuo oleminen on tullut ihmiseen perintönä syntymän kautta. Olemme kaikki saaneet alkumme yhdestä ihmisestä, jossa on tullut myös kuolema osaksemme. Näin siis Raamattu opettaa selkeästi.
Mielipiteemme voi olla ristiriidassa tuon ilmoituksen kanssa, mutta asia ei silti muutu miksikään. Kun Paavali julistaa kuolemaa kasteen kautta, niin hän tuo esiin juuri sen synnin, joka on kuoleman aiheuttaja, ei siis minkään tekemämme synnin tähden ansaittu kuolema, vaan nimenomaan ja juuri sen tähden Jumala lähetti Poikansa, että meidät pelastettaisiin tuosta synnistä joka saa aikaan kuoleman.
Juuri sen tähden puhutaan myös ylösnousemuksesta kuoleman jälkeen. Paavali puhuu synnistä yksikkönä, jonka kautta kuolema on tullut ja erottaa selvästi synnin tekemisen ja synnissä pysymisen.
Meidät siis erotetaan kuolemasta Kristuksessa kasteen kautta, kuolemme ja nousemme ylös Hänessä, emme omissa teoissamme. Onhan kastekin myös uskon kautta, niinkuin kaikki muukin mikä tulee elämään Kristuksessa. Lapsen kastamista ei pidä nähdä ilman uskoa vaan uskon kautta. Puhutaanhan Paavalin kirjeissä myös kuolleitten puolesta kastamisesta (1.Kor.15:29) ja sen voi käsittää myös sen kautta, että ihmiset uskoivat kasteen Kristukseen olevan Pelastus kuolemasta.
Jeesus puhui myös ihmisistä ”kuolleina”, koska ihminen syntyy kuoleman alle, eikä Elämään, josta Jeesus puhuu ja onhan Jumalakin Elävien Jumala, eikä kuolleiden.
”Mutta mitä kuolleitten ylösnousemukseen tulee, ettekö ole lukeneet, mitä Jumala on puhunut teille, sanoen: ’Minä olen Aabrahamin Jumala ja Iisakin Jumala ja Jaakobin Jumala’? Ei hän ole kuolleitten Jumala, vaan elävien.”
Ja sen kuullessaan kansa hämmästyi hänen oppiansa.” Matt.22:31-33
Ja toisaalla Jeesus sanoi opetuslapselle joka halusi seurata Jeesusta, mutta halusi käydä hautaamassa isänsä: ”Seuraa sinä minua, ja anna kuolleitten haudata kuolleensa.”
Paavali kirjoittaa synnistä, jossa olemme kuolleita ja josta pelastumme uuteen elämään, kun kuolemme kasteen kautta:
”Mitä siis sanomme? Onko meidän pysyttävä synnissä, että armo suureksi tulisi?
Pois se! Me, jotka olemme kuolleet pois synnistä, kuinka me vielä eläisimme siinä?
Vai ettekö tiedä, että me kaikki, jotka olemme kastetut Kristukseen Jeesukseen, olemme hänen kuolemaansa kastetut?
Niin olemme siis yhdessä hänen kanssaan haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus herätettiin kuolleista Isän kirkkauden kautta, samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman.
Sillä jos me olemme hänen kanssaan yhteenkasvaneita yhtäläisessä kuolemassa, niin olemme samoin myös yhtäläisessä ylösnousemuksessa, kun tiedämme sen, että meidän vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu, että synnin ruumis kukistettaisiin, niin ettemme enää syntiä palvelisi; sillä joka on kuollut, se on vanhurskautunut pois synnistä.
Mutta jos olemme kuolleet Kristuksen kanssa, niin me uskomme saavamme myös elää hänen kanssaan, tietäen, että Kristus, sittenkuin hänet kuolleista herätettiin, ei enää kuole: kuolema ei enää häntä vallitse.
Sillä minkä hän kuoli, sen hän kerta kaikkiaan kuoli pois synnistä; mutta minkä hän elää, sen hän elää Jumalalle.
Niin tekin pitäkää itsenne synnille kuolleina, mutta Jumalalle elävinä Kristuksessa Jeesuksessa.
Älköön siis synti hallitko teidän kuolevaisessa ruumiissanne, niin että olette kuuliaiset sen himoille, Älkääkä antako jäseniänne vääryyden aseiksi synnille, vaan antakaa itsenne, kuolleista eläviksi tulleina, Jumalalle, ja jäsenenne vanhurskauden aseiksi Jumalalle.
Sillä synnin ei pidä teitä vallitseman, koska ette ole lain alla, vaan armon alla.
Room.6:1-14
Kuolemassa pysyminen on synnissä pysymistä ja Kristuksessa pysyminen on Elämässä pysymistä. Pitäkää itseänne synnille kuolleena ja elävinä Kristuksessa.
Jeesus sanoi: ”Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, se elää, vaikka olisi kuollut. Eikä yksikään, joka elää ja uskoo minuun, ikinä kuole. Uskotko sen?”
Juuri siksi meidän näkyvä osa rappeutuu ja kuolee, kun maa kirottiin, mutta Jumala ei kironnut Henkeään, jonka ihmiseen puhalsi. Synnille kuoleminen on sitä, jota Paavali sanoo lihan ristiinnaulitsemiseksi.