Ikivanha persialainen myologia puhui aikanaan kahdesta jumalasta. Toinen oli hyvä ja toinen paha. Niillä on kyllä nimetkin, mutta en nyt yritä edes kirjoittaa niitä. Se maailmanselitys on simppeli. Kummallakin on omat voimansa ja keinonsa ja se ratkaisee kumpi onnistuu voittamaan enemmän kannattajia itselleen. Tästä on tietysti olemassa myös intiaanien versio perimätiedon mukaan. Kyse oli kahdesta koirasta, jotka tappelivat, siis musta ja valkoinen. Vieras kysyi, kumpi yleensä voittaa ja vastaus oli sellainen, että se jota ruokitaan.
Kristinuskon täytyy selittää asia toisin ja se onkin luonnollista, koska se on puhtaana Jeesuksen, Jumalan Pojan usko. Meillä on käytössämme Jumalan käsikirjoitus ihmisen, kansojen ja koko maanpiirin elämästä ja tulevaisuudesta. Kun Jumala oli kaiken luonut, Hän sanoi, että se oli sngen hyvää. Siis kaikki oli hyvää. Ei ollut petoja eikä kipua. Yksinäisyys oli ensimmäinen puute, jonka ihminen ja Jumala yhdessä totesivat. Eläimet eivät olleet sopivia elämänkumppaneita ihmiselle. Uniikki ihminen uniikisa maailmassa. Ei puhekaveria eikä tätiä tai setää varoittelemassa maailman pahuudesta, koska ei ollut ketään eikä näennäisesti mitään pahaa.
Jumalalle ei mikään ole vaikeaa, joku opetti. Jumala kuitenkin on kirjoituttanut tässä yhteydessä erityisiä asioita joita Hän teki ihan toimenpiteitä eikä ainoastaan puhunut. Jotenkin ihmisen kohdalla oli sanat ja myös teot. Hän otti ihmisen tomun maasta tai maan tomusta ja muokkasi ihmisen. Siinä oli siis maan tomua eli maankuorta määrätty määrä ja sitten Hän puhalsi siihen Hengen. Ihmisessä oli siis jo siellä kaksi osaa maasta otettu materia ja Jumalan Henki! Tämä on tärkeää huomata.
Tämän lisäksi Jumala ryhtyi kirurgin hommiin eikä Eevaakaan tehty pelkällä sanalla vaan sanalla ja toimenpiteillä. Hän kuitenkin teki leikkauksen nukutuksessa, joten Aatamikaan ei tiedä miten kaikki muovattiin, mutta miellyttävä oli kohdata vertainen, jonka kanssa elää. Kun sitten tapahtui mitä tapatui, se osa, joka oli materiaa ja otettu maan tomusta, alkoi näyttää hävettävältä. Joku oli muuttunut ja se vaikutti heti suhteessa Isään. He piiloutuivat.
Sitten tulemme Uudenliiton aikaan ja kirkkoisiin. Jotenkin piti saada selitettyä ymmärrettäväksi kaikki se touhu, jota kristityt harjoittivat, vaikka uusi menetelmä ei ollutkaan niin vaativa, mitä vanha oli. Tähän saumaan tuli oivallus eräälle, että kaikki johtruukin perisynnistä ja näin me oikeastaan emme olekkaan niin vastuullisia, koska meillä on tämä syntiperimä. Sille piti kuitenkin löytää vastamyrkky niinkuin käärmeen purema vaatii vastamyrkkyä tai seuraa kuolema. Ja siihen oli selkeä ehdokas eli helluntain esimerkki Pietarin saarnasta. Ottakoon kukin teistä kasteen, että syntinne pyyhittäisiin pois! Heureka, siinä se on! Jumala salli meille viheliäisen syntyälahjan, mutta me pesemme sen kastamalla pois. Nikeassa mentiin jopa niin pitkälle, että kaste on kertakaikkinen irtautuminen synnistä, koska ne ovat anteeksiannetut ennenkuin yhtään niistä on tehty.
Saanen lainata erästä kommenttia, jossa kerrottiin perisynnin havainnoinnista siinä muodossa miten Luterilaisuus sen käsittää. Kaksoset kamppailivat paremmin maitoa tuottavasta äidin rinnasta. Tämä havainto sai aikaan ymmärryksen, että synti on perinnöllistä. Olen ollut huomaavinani, että tämä sama tapahtuu muuallakin luomakunnassa. Lukuisa pentue vaikka koiraroduilla sa aikaan sen, että kamppailu on kovaa siitä kohdasta mistä elämän nestettä vuotaa. Onko siis se luonnonominaisuus vai perisyntiä?
Ympärileikkaus puhuu minulle sellaista, että vanhurskaaksi julistettu Aabraham on yhtä vanhurskas kuin kahdeksanpäiväinen poikalapsi. Jokainen kohtaa siis itse sen puhuvan käärmeen, joka houkuttelee asioihin ja menettää näin viattomuutensa ja siinä tulee häpeä ja salailun tarve lapselle. Iästä ollan vähän hakusessa, mutta me jokainen tiedämme sen, että elämässämme on tullut aika, jolloin lapsuus on päättynyt. Synnin myötä ihminen vetää kuoleman aineksia itselleen ja siksi tarvitaan uudestisyntyminen ja Jeesuksen veren puhdistava voima matkallemme.
Perisynti ei ymmärrykseni mukaan ole perinnöllinen synti vaan perussynti. Etuliite on sama kuin periaatteessa.
Toinen huomautuksena koskee petoja. Miksi sudet, karhut, ahmat ja ilvekset sukulaisineen eivät kuuluisi Luojan hyvään luomakuntaan?
Sanoinko todella jotain rajoittaen Luomakuntaa? Sitä sanoin, että ravinnon haluamisessa eläin lapset ovat yhtä innokkaita tallaten toisiaan. Onko se perisyntiiä vai luonnollista toimintaaa?
Sanoit, ettei ennen syntiinlankeemusta ollut petoja eikä kipua.
Siis eläimet olivat kaikki, mutta ne eivät olleet petoja luonnoltaan. Perustan sen siihen, että Jumala ja Aatami yhdessä nimesivät eläimiä ja yhdessä totesivat, ettei mikään niistä sopinut Aaatamille kumppaniksi. Jos me alamme käymään nyansseja läpi, niin siinä minut saa ansaan, koska en ole akateemisesti koulutettu, mutta ei kai keskustelun päämäärä voi olla sellainen. Toisaalta, jos on, niin Jeesustakin yritettiin solmia sanoista, joten en ole huonossa seurassa.
Niinkuin pentueiden tarkkailu osoittaa niin taistelu olemassaolosta alkaa syntymähetkellä.Se, mitä kutsumme ahneudeksi, on seurausta olemassaolon taistelusta. Tämä geneettinen piirre yhdessä muitten ”himojen” kanssa on se joille emme mahda mitään ja ihan aiheellisesti kutsumme perisynniksi vaikka termi perussynti olisi todellakin parempi.
Nuo konflikteja ja tuomioita aiheuttavat agressiiviset piirteet tasapainottuvat hyvin pitkälle toisilla, myöskin perinnöllisillä taipumuksilla niinkuin altruismilla , halua tulla rakastetuksi ja toisaalta löytää sellainen rakkauden kohde jolta saa vastarakkautta.
Meissä on paljon alkuperäistä luontoa itsessämme ja siihen nähden miten hyvin ihmiskunta on kuitenkin selvinnyt, ikävistä takaiskuista huolimatta, käy ilmi se että taipumus niihin hyveisiin jotka tekevät ihmisestä eläimen lisäksi pyhimyksen , on tähän asti ollut tuhoavia voimia vahvempi.
Toivotaan että yhteinen kohtalomme ihmiskuntana jatkuu näin.
Olemassaolon taistelun käsittäminen vahvemman oikeudeksi on kapea ja vanhentunut. Monen eläinlajin kohdalla keskinäinen avunanto on säilymisen edellytys. Toinen asia on pahuuden johtaminen olemassaolon taistelusta; miksi pärjääminen olisi pahaa? Ihmiselle on suotu mahdollisuuksia toimia luonnon lainalaisuuksia vastaan. Tätäkin voisi sanoa ’hyvän ja pahan tiedoksi’. Näihin mahdollisuuksiin liittyy vastuu, jonka väärinkäyttö on pahuutta.
Perus kysymys kaiketi on siinä, olemmeko olemukseltamme syntisiä? Vai onko syntiä vain ne teot, joita teemme, tai jätämme tekemättä? Minulle em. on läheisempi ja sen kautta käsitän sovituksen kokonaisvaltaisempana. Sillä uskon Vapahtajani sovittaneen koko syntisen olemukseni, joka minussa saa aikaan syntisiä tekoja, ajatuksia ym. ym.
Olemuksen syntisyys antaa näköalaa kahteen suuntaan, eli kasteeseen ja pyhitykseen. Lapsi syntyy olemukseltaan syntisenä, jonka syntisyys kasteessa peitetään Karitsan verellä. Pyhityksessä kyse on yhä syvenevästä syntisyyden ja armon käsittämisestä. Joten syntisen olemukseni tähden en voi koskaan luottaa oman pyhitykseni tasoon. Sillä kuka tahansa uskova voi milloin tahansa langeta mihin tahansa.
Joten mieluummin pysyn ”vaivaisena maan matosensa”. Syntisestä olemuksestani en pääse eroon. Eikä se muutu muuksi, vaikka monet ulkoiset tekoni voivat näyttää muita pyhemmiltä. Sisin olemukseni pysyy yhä samana, pahana ja Jumalan tahtoa vastustavana.
Mielestäni on vaarallista ajatella synnin olevan vain ulkoisia tekoja. Silloin uskoon tullut voi helposti alkaa kuvittelemaan olevansa, nyt jotenkin parempi kuin ennen. Eikä osaa varoa pahinta vihollista, joka hyökkää odottamattomalta taholta, eli omasta sisimmästä käsin. Se tilanne voi saada kokemattoman kristityn täysin epätoivoon ja sen mukana joutua hukkaan. Sen sijaan tietoisuus siitä, että syntisestä olemuksesta ei ole tarkoituskaan päästä eroon, vaan sen kanssa on vain suostuttava elämään ja jatkuvasti on oltava täysin riippuvaisia Jumalan armosta ja sovituksen lahjasta. Johon lääkkeeksi tarvitsemme koko ajan uskolle vahvistusta.
Luomisen tarkastelu auttaisi! 7 [i] Ja Herra Jumala muovasi maan tomusta ihmisen ja puhalsi hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen. Näin ihmisestä tuli elävä olento.*
17 Ja miehelle hän sanoi:
— Koska teit niin kuin vaimosi sanoi
ja söit puusta, josta minä kielsin sinua syömästä,
niin olkoon maa sinun takiasi kirottu.
Kovalla työllä sinun on hankittava siitä elantosi
niin kauan kuin elät.
18 Maa kasvaa sinulle
orjantappuraa ja ohdaketta,
mutta sen kasveista joudut ottamaan ravintosi.
19 Otsa hiessä sinun on hankittava leipäsi, kunnes tulet maaksi jälleen, sillä siitä sinut on otettu. Maan tomua sinä olet, maan tomuun sinä palaat.
Maa on siis kirottu syntiinlankeemuksen tähden. Koska ihminen on olemukseltaan näkyvältä osaltaan maan tomua on kuolema ja ohdakkeet osamme ruumiin eli lihan puolesta. Meidän olemuksessamme on siis sielunvihollisen liittolainen, jolla on valta vietellä meitä asioihin, jos meissä ei asu Hän joka on suurempi kuin se mikä on maailmassa.
Kumoatko viimeisellä-, edellisen lauseesi?
En kumoa. Raamatusta löytyy luonnehdinta miten lapsi saa ravita itseään maidolla ja hunajalla siihen asti kunnes oppii erottamaan hyvän pahasta. Jeesus valitsi hyvän, me muut valitsimme pahaa.
Tuo maito ja hunaja tulee sitten myös esille Luvattuun maahan matkatessa. Egyptissä muisteltiin entistä kotimaata paikkana, joka vuoti maitoa ja hunajaa, vaikka sieltä oli lähdetty leivän puutteen takia pois. Luvattu maa on vanhurskauden paikka, jossa Jeesuksen omat saavat asua jo täällä.
Kasvaminen pois lapsuudesta on siis rinnastettavissa syntiinlankeemukseen. Juutalaisuudessa se taitaa ajoittua kahdentoista vuoden pakkeille. Silloin tullaan lain alaisksi, tietämään hyvä ja paha. Mielenkiintoista.
hyvä.
12.30 Pekka kuvaa kyllä osuvasti Kristityn elämää.
Otan tähän perisynti keskusteluun mukaan myös, synnin tunnustamisen ja tunnistamisen, jota ei tahdo ihmisestä löytyä luonnostaan, vaan ihminen pitää tätä kuoleman ruumiissa elämistä monesti nauttivan hienona, varsinkin jos on sattunut samaan loisto kortit, näin kansanomaisesti sanottuna.
Usein synti tulee ihmisen päälle vasta syyllisyyden kautta, joka lopulta murentaa ihmisen oman käden voiman, tarkoittanen, että elämä saattaa mennä ilman sen suurempaa kompurointia ja silloin synti tuntuu käsitteenä kaukaiselta, mutta jos käykin niin, että synti alkaa syyttämään ihmistä ja ihminen kokee kelvottumuutta ja huomaa, että syyllisyys alkaa syömään ihmisestä voimia ja lopulta ahdistus synnin edessä saa ihmisen jopa toivomaan kuolemaansa, koska ei pääse siitä voitolle, vaan näkee vain sen pimeän ja mustan, johon oma syntisyys on ihmisen ajanut.
Kun ihminen tulee synnin todellisuuden kanssa Jumalan eteen, niin alamme ymmärtää mistä psalmin kirjoittaja puhuu, kun sanoo: ”Pelasta minut, Jumala, sillä vedet käyvät minun sieluuni asti.
Minä olen vajonnut syvään, pohjattomaan liejuun, olen joutunut vetten syvyyksiin, ja virta tulvii minun ylitseni.
Minä olen väsynyt huutamisesta, minun kurkkuni kuivettuu, minun silmäni ovat rauenneet odottaessani Jumalaani.
Enemmän kuin hiuksia päässäni on niitä, jotka minua syyttömästi vihaavat; paljon on niitä, jotka tahtovat tuhota minut, jotka syyttä ovat vihollisiani; mitä en ole ryöstänyt, se täytyy minun maksaa.
Jumala, sinä tunnet minun hulluuteni, eivätkä minun vikani ole sinulta salassa.
Älä anna minussa häpeään joutua niiden, jotka odottavat sinua, Herra, Herra Sebaot. Älä salli minussa pettyä niiden, jotka etsivät sinua, Israelin Jumala.
Sillä sinun tähtesi minä kärsin herjausta, pilkka peittää minun kasvoni.
Veljilleni minä olen tullut vieraaksi, olen tullut oudoksi äitini lapsille.
Sillä kiivaus sinun huoneesi puolesta on minut kuluttanut, ja niiden herjaukset, jotka sinua herjaavat, ovat sattuneet minuun.
Minä, minun sieluni itki ja paastosi, mutta siitä koitui minulle vain herjausta.
Minä pukeuduin säkkipukuun, mutta tulin sananparreksi heidän suussaan.
Porteissa-istujat minusta jaarittelevat, ja väkijuomain juojat minusta laulavat.
Mutta minä rukoilen sinua, Herra, otollisella ajalla, sinua, Jumala, sinun suuren laupeutesi turvin. Vastaa minulle pelastavan uskollisuutesi tähden.
Päästä minut loasta, etten siihen vajoa, auta, että pääsen vihollisistani ja syvistä vesistä.
Älä anna vetten vuon minua upottaa, syvyyden minua niellä ja kuilun sulkea suutaan minun ylitseni.
Vastaa minulle, Herra, sillä sinun armosi on hyvä, käänny minun puoleeni suuressa laupeudessasi.
Älä peitä kasvojasi palvelijaltasi, sillä minä olen ahdistuksessa; joudu, vastaa minulle.
Lähesty minun sieluani ja lunasta se, vapahda minut vihollisteni tähden.
Sinä tiedät minun häväistykseni, minun häpeäni ja pilkkani, sinun edessäsi ovat julki kaikki minun ahdistajani.
Häväistys on särkenyt minun sydämeni, minä olen käynyt heikoksi; minä odotin sääliä, mutta en saanut, ja lohduttajia, mutta en löytänyt. 69:1-20
Synnin tunnustaminen on tavallaan tulemista vanhurskaaksi, siinä mielessä, että ihminen alkaa ymmärtää mistä Jumala puhuu, kun puhuu synnistä, ihminen kääntyy Jumalan puoleen ja alkaa olemaan samaa mieltä Jumalan kanssa, jolloin Jumala voi aloittaa myös Armotyönsä ihmisessä. Jos ihminen ei kuole synnille, niin ihminen ei myöskään saa lohtua Jumalan Evankeliuimista, joka tuo Vapauden Kristuksessa.
Ilman perisynnin ymmärtämistä, ei myöskään Armo pääse tekemään sitä työtä, jossa Jumala Lahjoittaa ihmiselle kaiken Kristuksen mukana. Olen vahvasti sitä mieltä, että Jumalan Laki on vielä ihmisen ohjaaja, jollei ihminen usko synnin totaalista voimaa ihmiskunnassa ja varsinkaan yksilön itsensä tasolla. Kun ihminen tajuaa todellisen perisynnin olemuksen, kuoleman ja kadotetun tilansa ja voimattomuuden sen edessä, niin alkaa tapahtumaan ihmeitä. Kun Valkeus laskeutuu pimeyden keskelle ja alkaa loistamaan ihmeellistä Valkeuttaan, niin ihminen alkaa näkemään Jumalan todellisen luonteen ja Rakkauden. Vain totaalisen synnin uskominen paljastaa totaalisen Armon. Joudumme tunnustamaan, ettei ihmisessä ole rakkautta itsessään, vaan siinä ilmestyy Rakkaus, että Jumala on Rakastanut meitä ensin.
”Tutki minua, Jumala, ja tunne minun sydämeni, koettele minua ja tunne minun ajatukseni. Ja katso: jos minun tieni on vaivaan vievä, niin johdata minut iankaikkiselle tielle.” Ps.139:23-24