Kipalla tavoitellut miljoonien säästöt ovat kääntyneet kymmenien miljoonien eurojen lisämenoiksi. Hankkeen esiselvityksestä lähtien kustannuslaskelmat sisälsivät virheitä, joita ei korjattu.
Jo vuosikymmenen ajan kirkolliskokousten kestoasiana on ollut kirkon palvelukeskus – KIPA. Kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon kehittäminen alkoi HeTa-hankkeena vuonna 2006. Hankkeen esiselvityksestä lähtien kustannuslaskelmat sisälsivät virheitä, joita ei korjattu. Hanketta vietiin eteenpäin jesuiittamaisesti – tarkoitus pyhittää keinot. Siinä jäivät jalkoihin seurakuntien kriittiset näkemykset ja yhteensä 548 kirkkoherran, talouspäällikön ja monen muun seurakunnan työntekijän allekirjoittama kirjelmä kirkolliskokoukselle palvelukeskuksen tarpeellisuudesta ja seurakuntien taloudellisen itsenäisyyden menettämisestä.
Oli vain yksi totuus, ja niitä tukevat virheelliset taloudelliset laskelmat. Konsulttina toimi kirkkohallituksen palkkaama PricewaterhouseCoopers eli PwC. Ylioptimistiset laskelmat palvelivat tavoitetta saada kirkolliskokous päättämään kirkkohallituksen alaisen kirkon henkilöstö- ja taloushallinnon palvelukeskuksen Kipan perustamisesta. Ensimmäinen sitä koskeva päätös tehtiin marraskuun 2008 kirkolliskokouksessa.
Kirkkohallituksessa oli hankkeen alusta lähtien todellisuuspohjaisia ja laskuvirheettömiä laskelmia. Niitä oli laatinut talouspäällikkö Heikki Kämäräinen. Hänet kuitenkin kirkkohallituksen johto vaiensi kovin ottein.
***
Kirkkohallitus onnistui vuonna 2010 saamaan kirkolliskokouksen riittävän enemmistön hyväksymään kirkkolain muutoksen seurakuntien pakkojäsenyyteen perustuvasta Kirkon palvelukeskuksen perustamisesta. Vuoden 2012 alusta lukien syntyi kirkkohallituksen alainen taloushallintopalveluiden monopoli. Se oli poikkeuksellista, koska muussa julkishallinnossa kunnissa, kaupungeissa, kuntayhtymissä ja valtiolla ei moista pakkoon perustuvaa järjestelmää luotu. Harvoin monopoli johtaa hyvään palveluun ja edullisiin kustannuksiin. Kipa onkin ollut kalleudessaan ja käyttäjien tyytymättömyydessä malliesimerkki huonosta, monopolina toteutetusta palvelusta.
Marraskuun 2019 istuntoonsa työnsä päättänyt vuosien 2016–2019 kirkolliskokous sai viimeiseen kokoukseensa asti käsitellä Kipaan liittyviä asioita. Kirkolliskokous oli toimikautensa aikana aktiivisesti pyrkinyt selvittämään syitä, miksi Kipan käyttöönotto on niin pahasti kangerrellut, miksi siihen on oltu laajasti tyytymättömiä ja miksi miljoona säästöt ovatkin muuttuneet kymmenien miljoonien eurojen lisäkustannuksiksi. Sitä varten kirkolliskokous päätti marraskuussa 2017 teettää selvityksen Kipasta ja muista kirkon 2000-luvun tietohallintohankkeista. Kirkkohallitus ei itse ollut aloitteellinen selvittämään, miten sen hankkeet ovat onnistuneet.
Kun asiantuntijoiden johdolla toiminut ohjausryhmä antoi loppuraporttinsa kirkon tietohallintohankkeista 15.10.2018, selvisi karulla tavalla syyt kirkkohallituksen innottomuuteen.
Konsulttitoimistoksi kilpailutuksella valittu KPMG:n laati laajan ja perusteellisen kirkon tietohallintohankkeiden raportin. Se kertoi huonosta johtamisesta, suurista kustannuksista ja huonosti toimivista järjestelmistä. Niistä vain muutaman katsottiin onnistuneen ja toimivan asetettujen tavoitteiden mukaisesti. Kipa ei kuulu niihin.
Raportin mukaan kokonaiskirkon henkilöstö- ja taloushallinnon kustannusten piti alentua roimasti! Toisin on käynyt. Vuonna 2010 ennen Kipaa ne olivat vuositasolla 26 milj. euroa. Kipan myötä niiden olisi pitänyt alentua niin, että vuonna 2017 ne olisivat 17–19 milj. euroa vuodessa. Todellisuudessa ne olivatkin kohonneet 30 milj. euroon vuodessa.
Tavoitellut tietotekniikan ja henkilöstömenojen säästöt ajalla 2010–17 olivat KMPG:n raportin mukaan vain noin 7 milj. euroa. Kipan kehittämis- ja käyttökulut olivat kuitenkin samaan aikaan noin 66 milj. euroa. Kipalla tavoitellut miljoonien säästöt olivatkin kääntyneet kymmenien miljoonien eurojen lisämenoiksi. Niiden katteeksi seurakunnat eivät saaneet edes parempaa palvelua, vaan hikeä, kyyneleitä ja hidasta palvelua sekä suomeksi että vielä huonommin ruotsiksi. KPMG:n surkeaksi osoittautunut Kipa edellytti konsultin mielestä koko nykyisen toimintatavan uudistamista ja Kipan roolin muutamista. Monopolin sijaan taloudellisuuden parantaminen vaatisi henkilöstö- ja taloushallintopalveluiden kilpailuttamista.
***
Jo vuosina 2007–08 kirkkohallituksen talouspäällikkö Heikki Kämäräinen kritisoi kirkkohallituksen valitseman konsultin PwC:n palvelukeskuslaskelmia. Hän kertoi kirkkohallituksessa ja kahdelle kirkolliskokousedustajalle, että kirkolliskokouksen marraskuussa 2008 tekemä palvelukeskuspäätös perustui virheellisille laskemille. Niiden mukaan hankkeesta piti tulla yli 13 milj. euron säästöt. Kämäräinen osoitti omilla laskelmillaan, että säästöjä ei olisi tulossa lainkaan, vaan miljoonaluokan lisäkustannukset.
Jo ennen näitä kriittisiä lausuntojaan Kämäräinen oli jälkeen jättämiensä dokumenttien mukaan ollut esihenkilönään toimineen kirkkoneuvoksen silmätikkuna. Syynä olivat talouspäällikön voimakas tahto, pyrkimys seurakuntien ymmärtämiseen ja auttamiseen sekä vakaumus työssään ehdottomaan rehellisyyteen. Kun kirkkoneuvos ei sietänyt kritiikkiä, alkoi Kämäräiseen kohdistunut koirakoulu. Palvelukeskushankkeeseen liittyen se merkitsi mm. sitä, että esimies kielsi talouspäälliköltä talousosaston ykköshankkeen kritisoimisen ja sen julkisen arvostelemisen. Tähän jälkimmäiseen Kämäräisen oli helppo suostua, koska ei ollut hanketta siihenkään mennessä julkisuudessa arvostellut.
Laskelmiensa vuoksi vastuuta tuntenut Kämäräinen laati kuitenkin syksyllä 2009 talousvaliokunnan käsittelyä varten palvelukeskuksen valmisteluun liittyvistä taloudellisista ja toiminnallisista ongelmista laajan muistion. Hänen ajatuksenaan oli, että ennen päätöksentekoa hankkeesta voitaisiin käydä perusteellinen ja kriittinen keskustelu.
Muistiota Kämäräisen esihenkilö, kirkkoneuvos, piti sellaisena epälojaalisuutena, että kehotti häntä eroamaan virastaan. Kun näin ei heti tapahtunut, käynnisti hän kirkkohallituksessa kurinpitomenettelyn talouspäällikkö Kämäräistä vastaan. Se päättyi 26.10.2009 annettuun kirjalliseen huomautukseen, koska hän ei ollut käyttäytynyt virka-asemansa edellyttämällä tavalla, vaan oli rikkonut lojaliteettivelvollisuuttaan kirkkohallitusta kohtaan vastustamalla kielloista huolimatta palvelukeskushanketta ja luovuttamalla sitä kritisoivan pitkähkön analyysin talousvaliokunnan jäsenille. Varmemmaksi vakuudeksi kirkkohallitus uhkasi Kämäräistä erottamisella, jos hän jatkaa palvelukeskushankkeen kritisoimista.
***
Laatimassaan em. analyysissä Heikki Kämäräinen kertoi palvelukeskusasian valmisteluun osallistuville ja siitä viime kädessä päätöksen tehneille kirkolliskokousedustajille niistä virheistä, joita laskelmiin sisältyi sekä näkökohdista, jotka tulevat vaikeuttamaan palvelukeskuksen käyttöönottoa ja toimintaa. Oleellisinta oli, että luvattujen säästöjen sijaan se tulee aiheuttamaan seurakunnille ja kirkkohallitukselle suuret lisäkustannukset. Muistio oli kiihkoton ja asiallinen.
Heikki Kämäräinen oli ”jälkiviisas” Kipasta ennen kuin sen toiminta oli edes alkanut. Kämäräisen kritiikki ja jo vuosina 2007–09 esittämät laskelmat palvelukeskuksen todellisista kustannuksista osoittautuivat KPMG:n vuonna 2018 laatimassa perusteellisessa selvityksessä hämmästyttävän oikeiksi. On perusteltua kysyä, millainen Kipa nyt olisi, jos sen valmistelussa olisi otettu huomioon Kämäräisen laskelmat ja esiin tuomat toiminnalliset näkökohdat. Vai olisiko Kipaa lainkaan?
Heikki Kämäräinen erosi kirkkohallituksen talouspäällikön virastaan syksyllä 2012 henkisesti uupuneena ja kokeneensa tulleeksi nöyryytetyksi. Vuosina 2012–2014 hän toimi Lähetysyhdistys Kylväjän arvostettuna talousjohtajana. Heikki Kämäräinen kuoli kesällä 2017.
Tätä kirjoitusta varten käytössäni on ollut mm. Heikki Kämäräisen jälkeensä jättämä Kipan valmisteluun liittyvä laaja dokumentaatio, hänen esihenkilönään olleen kirkkoneuvoksen ”johtamiseen” liittyvät viestit ja asiakirjat sekä Kämäräisen omat muistiinpanot. Olen myös haastattelut Kipan valmisteluun ja päätöksentekoon osallistuneita. Henkilökohtaisesti tunsin arvostamani kirkollisen kollegani.
Pertti J. Rosila
seurakuntaneuvos
Eduskunnan ent. talouspäällikkö
Espoo
Kirjoitus on julkaistu myös 14.2.2020 ilmestyneessä Kotimaa-lehdessä.
Erinomainen kirjoitus. Kannattaa lukea!
Onpa karmeaa luettavaa. Miten ihmeessä tällaisen toiminnan annetaan jatkua? Onko nyt niin, että tämä meidän ev.lut. kirkkoparkamme toimijat eivät onnistu hoitamaan kunnolla sen enempää maallisia kuin noita hengellisiäkään asioita? Meinaan tällaista talouden surkeaa hoitamista ja kirkon jäsenmäärän jatkuvaa laskua.
Kiitos rohkeasta puheenvuorosta. Ystävä sai oikeutta, suorastaan rehabilitoinnin. Toivottavasti kuulee tuonilmaisiin.
Lainaus,”Kipan kehittämis- ja käyttökulut olivat kuitenkin samaan aikaan noin 66 milj. euroa. Kipalla tavoitellut miljoonien säästöt olivatkin kääntyneet kymmenien miljoonien eurojen lisämenoiksi. ”
Asiaa tarkemmin tuntematta mieleen ensimmäiseksi nousee mistä ihmisen elämässään ja sen tunnossa on luovuttava päästäkseen kirkkoneuvokseksi. Voisi ajatella ettei ensimmäiseksi neuvokkuudestaan.
Tällä kipatulla rahalla olisi harkinnanvaraisestikin diakoniassa tehty paljon hyvää asiaa.
Miksihän ei ryhdytty menettelyyn kuten yhdessä aiemmassa poroteurastamoasiassa pohjoisessa. Ennen konkurssia johtajalle annettiin 500 000.ta yhtiöön eläköitymisen odotteluun. Menettely oli ilmeisen oikein kun lehdestä lukemalla moitetta ei huomattu. Toki nämä olivat markkoja, mutta tässä asiassa mieleen tulee kysymys asioiden hoidosta kirkkohallituksessa.
Todeksihan tätä ei haluaisi uskoa.
Toinen asia huomata on kirkolliskokouksen mahdottomuus kuten ilmeinen kyvyttömyys katsoa kirkkohallitusta valvontansa kohteena, ja vaatia asianmukaista, päiväntasalla, olevaa kirjausta sen toiminnasta onnistuneiden lounastamisten lisäksi.
Käytännössä kirkkomme jäsenillä näyttäisi olevan kaksi isäntää joista toisen tekee kirkkohallituksen päätöksiä tekevä delekaatio.
Toinen Isäntä on sitten Herramme johon useat vielä tahtovat katsoa.
Olipa seurakuntaneuvos-emerituskirstun vartijalta väkevä ja pysäyttävä puheenvuoro!
Muistan lakimiesasessorivuosiltani kirkon hallinnossa ne vaikeudet, jotka syntyivät kipan käytöstä. Mutta erityisesti haluan muistaa Heikki Kämäräisen, joka nautti suurta arvostusta hiippakuntahallinnossa mm. palvelualttiudestaan jaksaessaan paneutua kentältä tulleisiin moniin kysymyksiin.
Tuomiokapitulit hoitivat KJ 19 luvun 1 §:n mukaisia säätiöluontoisia rahastojaan itsenäisesti, yleensä niin, että yksi työntekijöistä vastuullaan eri palkkioin hoiti kirjanpidon ja rahaliikenteen. Tuomiokapitulit huolehtivat myös rahastojen tilintarkastuksesta itse. Heikki Kämäräinen voitti tuomiokapituleissa mahdottomalta tuntuneen luottamuksen siihen, että rahastojen hoitaminen ja kirjanpito olisi saatava kirkon yhteisen kirjanpidon yhteyteen. Kirkkohallituksen viranhaltija, joka kykeni saamaan tuomiokapituleissa aikaan luottamuksen ja toteutuksen sille, etteivät tuomiokapitulin varat siirry järjestelyllä kirkon keskusrahastolle, vaan synnyttävät järkevän ja transparenssin järjestelyn, olisi mielestäni ansainnut kunniamerkin.
Pekka Leino
Blogi oli järkyttävää luettavaa. Miten ja miksi juuri kirkossa oikeamielinen, vanhurskas, totuuden puhuja voi joutua väkivaltaisten vainon kohteeksi?
Tämä on surullinen tositarina kirkkomme kohdalla! Enkä tarkoita vain tuon kirjoituksen inhimillistä tarinaa vaan koko Kipan tarinaa ja sen tuomaa menolisäystä sekä prosessin hoitamista.
Tässä näkyy koko kirkon tila, niin henkinen kuin taloudellinenkin. Todellista demokratiaa ei ole. Jos joku uskaltaa paljastaa väärinkäytöksiä, hänet deletoidaan.
Tästä on pikku esimerkki Helsingin hiippakunnan ja tuomiokapitulin toimissa parina viime vuotena. Hyvin pieni tirkistysreikä kirkkohallituksen ja tuomiokapitulin tapaan hoitaa selviä väärinkäytöksiä. Rosilan kuvaus valottaa suurempaa yleiskuvaa.
Ja totta kai, iso maallikkokuoro huutaa tuomiota väärinkäytösten paljastajalle.
Pertti J. Rosila haluaa antaa ystävälleen kunniaa hänen toiminnastaan, jossa ystävä toimi omantuntonsa ja vakaumuksensa vaatimana tavalla, jonka hän koki oikeaksi. Se on Pertiltä veljen työ ja se tuo lisävalaistusta asiaan, jonka täysi kokonaisarviointi on vielä edessä. Kun puhutaan esihenkilön ja alaisen välisistä haasteista virkasuhteessa ja vuosikausien takaisista asioista ja vielä tilanteessa, jossa toinen on jo poistunut ajasta, henkilöihin käyvässä keskustelussa on syytä olla varovainen. Pertti J. kertoo haasteita tavalla, josta jokainen henkilöstöhallinnon ja johtamistoiminnan ammattilainen osaa lukea rivien välistä, miksi huomautus on annettu, jos sellainen on annettu. Jos kirkkohallituksessa on Pertti J:n mainitsema huomautus on oikeastikin annettu, olen mitä todennäköisimmin ollut sitä mukana siitä päättämässä. Mikään kurinpitorangaistus huomautus ei ole eikä myöskään esivaihe virkasuhteen päättämiselle, niin kuin Pertti J. hyvin tietää, vaikka tekstinsä hiukan toisin muotoilee.
Sivusta KiPa-hankeen kehittämistä seuranneena voin eläkeukkonakin todeta, että itse ajatus palvelukeskuksensta on ollut hyvä. Ei 20.000 työntekijän palkka- ja palvelussuhdeasioiden tekniikkaa varten tarvita missään organisaatiossa useita satoja työntekijöitä ja palkkakonttoreita, niin kuin tilanne oli HeTa-hankkeen käynnistyessä. Näin pienen organisaation puitteissa ei ole myöskään mitään järkeä pitää käytössä useita ja toisistaan poikkeavia erilaisia talous- ja henkilöstöhallinnon käytänteitä ja ohjelmistoja, joita ja joiden päivityksiä IT-alan palveluntarjoajat mielihyvin möivät seurakunnille isolla rahalla. Oli siis järkevää pyrkiä siihen, että koko tämä suhteellisen pieni toimintaympäristö hoidettaisiin yhdellä ohjelmistolla ja kaikissa seurakunnissa samoin periaattein. Idea oli siis hyvä. Osaavammat osoittakoot, miten vääriä tai oikeita laskelmat olivat.
Jättäen monet seikat tässä tilanpuutteenkin vuoksi mainitsematta, haluan muutaman näkökohdan muististani kaivaen tässä tuoda esiin siitä, mikä oli minun kokemukseni mukaan osaltaan luomassa niitä ongelmia, joihin Pertti J. viittaa: Ensimmäiset suunnitelmat palvelukeskuksen useista filiaaleista eri puolilla maata (kauniisti sanoen hajasijoittelusta) ja henkilöstön mahdollisuudesta tehdä työtä etätöinä entisen työpöydän äärestä, perustuivat silkkaan kirkkopoliittiseen toiveajatteluun. Toiveajattelu puolestaan perustui arkirealismiin kentältä tulevasta odotettavissa olleesta vastustuksesta. Kaksi keskeistä tekijää voi mainita: Jos samalla olisi – niin kuin olisi pitänyt tehdä – voitu radikaalisti vähentää seurakuntien lukumäärää ja perustaa palvelukeskus kirkkohallitukseen Helsinkiin muun keskushallinnon yhteyteen, monet ongelmat olisi voitu välttää. Mutta siihen ei ollut mitään mahdollisuutta. Jo sana ”kirkkohallitus” on sellainen saatanallinen mörkö, jonka kuuluessa varmistimien vapauttamisen kalke huumaa korvat. Kirkko ei olisi kirkko, ellei siellä pitäisi perustaa kirkkohallituksen erillisyksikkö Ouluun eikä silloiselle Katajanokalle, ja nimetä se eufemistisesti palvelukeskukseksi, jotta sellainen yksikkö voitaisiin ylipäänsä perustaa. Perustaminen Ouluun, johti siihen, että uusi keskus toimi omassa kuplassaan vailla luonnollista yhteyttä muuhun keskushallintoon. Keskukseen saatiin rekrytoitua väkeä Oulun seurakuntayhtymästä, mutta muuten suunnitelmat kokeneen seurakuntaväen saamisesta siirtymään palvelukeskukseen osoittautuivat täysin epärealistisiksi ainakin kahdesta syystä: Ensinnäkin siirtymissuunnitelmat oli tehty ajatellen, että kun filiaaleja on monta, kovin monen ei tarvitsisi muuttaa kotipaikkakunnaltaan. Toiseksi Kirkon työmarkkinalaitoksen neuvottelijat olivat jo sopineet ammattijärjestöjen kanssa, että työntekijät voivat siirtyä palvelukeskukseen vanhoina työntekijöinä. Olimme sen nimenomaan luvanneet hoitavamme. Mutta palvelukeskuksen johtokunnan puheenjohtaja torjui sellaisen ajatuksen ehdottomasti perusteettomana ja täysin tarpeettomana. Meiltä kirkon työmarkkinalaitoksessa siis puuttui paikallisen työnantajan tuki tällaiselle erillissopimiselle emmekä sitä siis voineet tehdä, vaikka olimme ilmoittaneet niin haluavamme tehdä.
Risto Voipion kommentista muistui mieleeni kirkolliskokouskeskustelu 1980-luvulta. Edustaja J. Talasniemi nauratti meitä kirkolliskokousedustajia ihmettelemällä kirkkohallituksen silloisten toimikuntien toimintakertomusta käsiteltäessä sanoen ihmetelleensä näiden toimikuntien määrää, mutta sitten hän sanoi huomanneensa. että niitähän on yhtä paljon kuin Ilmestyskirjassa pedolla on päitä… Myöhemmin 1990-luvulla koetin Helsingin tuomiokapitulissa keventää papiksi vihittäville esitystäni kirkon hallinnosta ja kerroin jäniskevennyksenä tämän tapauksen. Sitten sain yllättäen jälkeenpäin huomata, että eräs papiksi vihitty oli pahastunut tästä kertomastani ja jätti kirjallisen palautteen. En muista, vaatiko tämä minulle muistutusta vai peräti jotakin enemmän, mutta kerroin asiasta silloiselle pääsihteerillemme J. Kiiluselle. Hän totesi, ettei papiksi pitäisi vihkiä henkilöä, jolla ei kaikesta päätellen ole huumorintajua.