Tuossa se nyt olisi. Suurin himoni kohde koko vaivaisen elämäni ajan: Piispan sauva. Yksin, vartioimatta. Pimeässä Tuomiokirkossa, nojallaan alttarikaidetta vasten. Yksi piispa juuri luopui siitä, toinen ei vielä ole ehtinyt siihen tarttua.
Tuosta sauva olisi helppo napata. Kyse ei tietenkään olisi kähveltämisestä, vaan pikemminkin autuaasta vaihtokaupasta: Uusi piispa saisi valkoisen tunnustelukeppini, jonka luonnollisesti jättäisin piispan sauvan tilalle. Onhan selvää, että uuden hengellisen johtajan on virkakautensa alussa lähdettävä hiippakuntansa seurakuntiin tunnustelemaan erilaisia asioita. Tunnustelukepillä se onnistuisi hyvin.
Lapsuudestani asti olen tarvinnut aina jotakin kättä pitempää. Jotkut ihmiset ovat hattufriikkejä, joillakin taas on kenkäaddiktio. Yksi kerää postimerkkejä, toinen kirjoja, kolmas rahaa. Minua taas ovat aina kiehtoneet erilaiset kepit ja sauvat.
Aivan pienenä ihastuin vappukeppiin, sittemmin on ollut erilaisia matkasauvoja, myöhemmin valkoinen kävelykeppi ja nyt eläkkeellä valkoinen tunnustelukeppi, jonka siis olisin oitis vaihtamassa tuohon mainittuun piispan tukikeppiin.
Huonosti näkevä ihmisen on aina mukana liikenteensä oman henkensä kaupalla. Tunnustelukepin pitäisi olla kansainvälisesti tunnettu merkki näkövammaisuudesta. Ei kuitenkaan näytä olevan. Kun keppi kulkee edelläni, se on niin alhaalla, että harva hoksaa sitä väistää. Mihin ihmeeseen näkevät silmänsä laittavat, jos eivät katso eteensä? Sisäänpäinkö vain tuijottavat? Vai niska kenossa kännykkään? Pahimmin keppiini kompuroiville olen muistuttanut, että heikkonäköiset saavat tällaisia keppejä Keskussairaalasta.
Jos ja kun minulla olisi piispan sauva, niin olen aivan halleluja siitä, että saisin oitis riittävän hajuraon minua edestä, takaa ja sivulta lähestyviin kansalaisiin, sillä piispan sauvan hopeinen, kruusattu koukkupää näkyy hyvin joka suuntaan toisin kuin se maassa mateleva tunnustelusauva. Ja tuo koukkupääsauva kopsahtelee kanveesiin kiitettävän kovasti, tömähtelee tantereeseen tiukan tomerasti.
Ihmiset ymmärtäisivät laota tieltäni, jotta pääsen esteettä liikkumaan juuri sinne, minne oli tarkoituksenikin kulkea. Usein väentungoksessa vääränlaisella sauvalla varustettuna saattaa käydä niin, että ihmisvirta imaisee minut mukaansa ja vie sinne, minne en tahdo.
Jäädessään töllöttämään upeata piispallista matkasauvaani ihmiset saattaisivat myös tehdä tarkentavia kysymyksiä, kuten
- Miksi sinulla on tuo Finlaysonin Jesus-pussilakana harteillasi? Tai
- Miksi sinulla on tuo Pauligin pannumyssy päässäsi?
Vastaus on helppo antaa: Jotta näyttäisin paremmalta!
Kun siis parin viikon päästä mahdollisesti tapaan juuri vihityn uuden piispan, saatan tehdä hänelle tuiman kysymyksen: Karkki vai kepponen? Eiku… Piispan sauva vai rovastin arvonimi?
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru: ”Lapsuudestani asti olen tarvinnut aina jotakin kättä pitempää.”
Niinhän me evakot olemme aina tarvinneet, ja onneksi omalla kohdallani tuo ”kättä pidempi” oli Raamattu ja Jumala. Meidän ”fiiliksemme” ovat yhteneväisiä muidenkin kotiseudultaan karkotettujen ja pakotettuun diasporaan joutuneiden kanssa. Me olemme näitä https://www.youtube.com/watch?v=fZU6CbbR2yo
Tuula: Kuule, mun vanhempani ovat evakkoja, mutta minä olen syntynyt Helsingissä. Ellei sitä pidetä evakkoon joutumisena, kun minut kahden kuukauden ikäisenä pakkosiirrettiin Tapiolaan, jossa tuo Pottapiispa-kuvakin on otettu.
Rutopuiston rovasti Hannu Kiuru: ”Tuula: Kuule, mun vanhempani ovat evakkoja, mutta minä olen syntynyt Helsingissä.”
Niin itsekin olen syntynyt Kupiossa, mutta kun viralliset asiakirjat olivat sodan seurauksena vielä vuoden 1949 loppuun asti sekaisin, viralliseksi syntymäkunnakseni on ainakin joissakin asiakirjoissa merkitty Kirvu.
Lisäyksenä yhden rakkaan lapsemme ja nykyisen lääketieteen palveluksessa toimivan PhD:n näkemys tilanteesta, joka on nyt:
”Ajasta sanotaan, että se parantaa kaikki haavat ja korjaa särkyneet sydämet. Ehkä yksi ihmisikä ei siihen riitä, ei välttämättä kaksikaan – mutta ehkä kolmas sitten? Minä tunnen itseni karjalaiseksi samalla tavalla kuin suomalaiseksi: se on enemmän sitä, mikä minä olen kuin sitä, missä minä olen. Menetyksen kipu on poissa, mutta ei kai sitä perinnöksemme tarkoitettukaan.”
Tuula: Miten pääsisimme tästä takaisin päivän teemaan eli himoitsemaani piispan sauvaan?
Myönnän, että huumori on vaikea laji, mutta ilman sitä esimerkiksi elämä näkövammaisena olisi sietämätöntä
ja Kotimaa24:n keskustelujen seuraaminen aivan mahdoton tehtävä, synkkä ja ikävä, raskas ja masentava.
Jos ei kukaan laskisi täällä leikkiä, niin mahtaisimme tukehtua kaikki tunkkaiseen ilmaan.
Huumori auttaa näkökulman vaihtamisen jalossa taidossa. Enkä tiedä yhtään ihmistä, jolle nauraminen on epäterveellistä. No, kuoliaaksi nauraminen, ehkä…
Ruttopuiston rovasti Hannu Kiuru: ”Miten pääsisimme tästä takaisin päivän teemaan eli himoitsemaani piispan sauvaan?”
Valitettavasri en osaa sanoa kirkko- ja muutakaan puoluepolitiikkaa tuntemattomana. Isäni -. ja muutama muukin –erosi kirkosta sen politisoitumisen vuoksi, mutta hän oli elämänsä loppuun asti kiinnostunut näistä elämää suuremmista asioista. Olen kiitollinen evl.kirkon papille, joka kävi hänen luonaan keskustelemassa näistä asioista hänen kansaan hänen maanpäällisen elämänsä loppuun asti.
Tässä neuvo, jonka kuolemaa pelkäämätön karjalainen isäni antoi myös viimeisenä päivänään, kun keskustelin puhelimessa hänen kanssaan: ”Kato vaa yllääpäin, älä allaapäin.”
Voi, Tuula, Tuula, mihi mie siu kanssais oikee jouvun?
Ensin hengellistit konkreettisen matkasauva-ajatukseni, muutit sen Raamatuksi. Enhän minä Piispan Raamattua tahdo, onhan minulla omakin. Sitten annat minulle kuolevan miehen neuvon katsoa mieluummin ylös kuin alas. Eteenpäinhän minä olen menossa kuin mummo lumessa. Jos tieliikenteessä noudattaisin neuvoasi, niin pian loppuisivat tältä paikalta Ruttopuiston rovastin bloginat eikä sinulla sitten koskaan ikinä milloinkaan enää olisi mahdollisuutta ymmärtää tekstejäni ihan väärin… ???♂️
Älä nyt Hannu noin vähään tyydy. Hamua itsellesi se Mooseksella ollut sauva, niin saat vaikka Punavuo.. eikun Punaisen Meren kahtia!
Elias: Ai, ihan sellaisen oikean Taikasauvan, että sillä kun kopauttaisi Kalliossa seinään (tai miksei Punavuoreenkin), niin alkaisi Cokis Zero virrata vuolaasti, valtoimenaan? Sellaiseen ihmeviritykseen uusi piispa kyllä vaihtaisi oman valtikkansa vissiinkin alle aikayksikön…
Kalliosta tuli jo yksi piispakin, niin miksei cokistakin? Tosin tästä kokista ei tänään tule kuin arveluttavia kommentteja…
Elias: Ja nyt ovat ilmat sellaisia, että paljon on erilaisia kokkeja liikkeellä…
Kokki se on streptokokkikin…
Kovasti kohkataan siitä, että seuraavaksi valittavan piispan tulisi olla nainen.
Miksi kukaan ei puhu sen puolesta, ett seuraavaksi piispaksi voitaisiin valita myös
näkövammainen pappi? Ennen oli elämä rajoitetumpaa sillä viisiin, että näkyvä ruumiinvamma saattoi estää
jopa papiksi vihkimisen, vaan nythän on kaikki niin suvaitsevan tasa-arvoisesti toisin, eiköstä vain?
Minusta olisi jotenkin hellyttävä ajatus, että jotakin hiippakuntaa kaitsisi opaskoiran ja ohjaussauvan kanssa kulkeva piispa…
RR: ”Minusta olisi jotenkin hellyttävä ajatus, että jotakin hiippakuntaa kaitsisi opaskoiran ja ohjaussauvan kanssa kulkeva piispa…”
Paimenkoira voisi hoitaa homman yhtä hyvällä kompetenssilla yksinkin – ilman isopalkkaista piispaa.
Kimmo: Esiin tuomasi näkökulma on virkistävän kiehtova. Voisi olla jopa oman bloggauksen väärti: Paimenkoira ehdolla uudeksi arkkipiispaksi!
Kirkollinen byrokratia ikävä kyllä muodostuisi hankkeen esteeksi tai ainakin hidasteeksi. Edessä olisi pitkä tie komiteamietintöineen päivineen. Lisäksi pioneerikoiran etsintää vaikeuttaa tieto siitä, että hänen täytyisi ensimmäisenä rikkoa rikollinen… anteeksi kirkollinen lasikatto.
Lisäksi voi käydä niin, että kirkkokansa ja osa kirkolliskokousedustajista saattaisi haukkua tehdyn esityksen ihan pataluhaksi.
Opaskoirat ovat pääosin noutajia, kun taas mainitsemasi paimenkoira on kokonaan eri maata. Shäfer Helsingin piispana? No, se kyllä hillitsisi kapinapappeja, jotka syystäkin saisivat pelätä piispansa hampaisiin joutumista, sillä tällainen piispa ei haukkuisi vaan ottaisi hihasta kiinni ja purisi 500 kilopondin voimalla. Leukojen irrottamiseen tarvittaisiin koko tuomiokapitulin henkilökunta.
Kiitos, Kimmo, kun annoit uutta ajateltavaa perjantaipäivälle! ?
Minä olen se tosi hyvä paimen?
Elias: Ai, sinäkö muka? Tuskinpa, eikä ole se sinun piskuinen Suomenlapinporoinpaimennuskoirasikaan! Silloin kun hänet näin, hänellä oli mitä ilmeisimmin palveluskoiravaihde päällä: koko ajan oli vaatimassa erilaisia palveluksia itselleen…
Eikun mä sitä tulevaa piispakoiraa ajattelin. Onhan Hesassa ennenkin ollut piispana dog-maatikko. Eräs kirkkoherra suvaitsi tuota mun toista kirppupesää nimittää Dog-maanikoksi…
Elias: Huovista tarkoittanet? Joo, ja hän eksistoi vieläkin vahvasti kirjoittamisen kautta, kirjoja pukkaa markkinoille tuon tuostakin. Mutta niinhän kaikki menee Parhain päin.
Hassu kuriositeetti: Aina kun me tapaamme, hän kysyy syvällä rintaäänellään:”Vieläkö sinä bloggaat siellä Kotimaa24:ssä?” Ja minä vastaan aina suurin piirtein samoin, että en ole vieläkään ymmärtänyt lopettaa…
Osaatko muka yhtä syvän rintaäänen kuin E.H.?
Elias: En. Eikä siihen kukaan muu pystykään kuin hän. Ja hänkin laittaa aina leukaansa alaspäin, että ääni tulisi vieläkin möreämmäksi… 😉
Rakkaat veljet Kristuksessa: täällä vieraalla maalla kaukana on aivan ihanaa, kun saa lukea suomenkielistä sanailotulitusta.
Kiitos Ruttopuiston rovastille monista hykerryttävistä blogeista (joita näkövammani takia en ehkä kohta pysty lukemaan) ja Eliakselle aina viisaista ja älykkäistä, sekä samalla myös hauskoista kommenteista.
Hei, Seija. Kiitos kiittämästä. Totta, Elias on monipuolinen ja lahjakas kaveri, huumorintajukaskin myös. Ja parempaa kehua ei bloginani (eli blogi + pakina) voisi koskaan ikinä saada kuin on tuo käyttämäsi termi HYKERRYTTÄVÄ. ?