Muutin viikon alussa kavereiden tyhjään kolmioon kämppävahdiksi. Olen ollut ilman omaa kotia putkiremonttia paossa kolmisen viikkoa. Tällä viikolla olin pitkästä aikaa yksin. Itse asiassa minulla oli omaa rauhaa ensimmäistä kertaa kahteen viikkoon. Toisaalta se tuntuu hyvältä, toisaalta taas oudolta – jatkuvaan seuraan ehti jo tottua.
Istun pyykkituvan penkillä kerrostalon kodikkaassa kellarissa. Pesen pyykkiä ensimmäistä kertaa evakkoajan alkamisen jälkeen. Tuntuu, että pyörin itsekin pesukoneessa linkous täysillä. Elämä on ollut viime aikoina jatkuvaa pakkaamista ja purkamista, kapsäkkien kantamista paikasta toiseen, epämääräistä ruokaa (en jaksa käydä kaupassa tai kokata ja ravintolassa ei ole varaa syödä joka päivä), työkiireitä, reissausta ja riippuvuutta toisista ihmisistä. Miksi elämä on tällaista pyöritystä? Teenkö sen itse vai luoko ympäröivä maailma tunteen, että elän pesukoneessa linkousvaiheessa?
Istun hiljaa ja tuijotan pesukoneen pyörivää rumpua. Olisi tarvetta tehdä muutakin kuin vain istua, mutta kolmen viikon pakkaus-purkurumba ja työkiireet vaativat hetken palautumista. Hiljaisuus tekee hyvää hektisyyden jälkeen. Ajattelen Jumalaa. Olo on kiitollinen, siunattu. Muistan erityisellä lämmöllä läheisistä, jotka mahdollistavat katon pään päälle ja pyykkikoneen. Ilman tuttujen, kavereiden ja ystävien hyväntahtoisuutta en olisi tässä. En ehkä olisi minä.
Kiitän Jumalaa läheisistäni. Ja puhtaasta pyykistä. Mieleen nousee rukouspyyntö. Jumala, olet laittanut minut pyörimään elämän pyykkikoneeseen hienolla pesuohjelmalla. Kiitos, että puhdistat vaikeimmatkin tahrani.
Linkous tosin voisi olla pienemmällä teholla aina aika ajoin. Joskus sen voisi myös jättää välistä.
