Peter von Bagh – unelma ihmisestä ihmisten kesken.

Kirjoitan aiheesta, joka on koskettanut tänään erityisesti: tieto elokuvahistorian ”suurmiehen” kuolemasta. Se ei ollut yllätys. Kuitenkin jälleen olen katsellut edessäni avautuvaa muistojen maisemaa, jossa luukut toistensa jälkeen historian runkopuissa sulkeutuvat silmissäni. On kuin katselisin adventtikalenterin ideaa nurinpäin. Edessäni on avoimia luukkuja, joista tutut kasvot tulevat silmiini. Ja äkisti joudun tarttumaan konkreettisesti muistin maisemakuvaan, muistometsään. Sulkemaan taas yhden muistikuvan aktiivisten elämäkertojen tasustalle, historiaan. Olen siinä iässä, että tämä on odotettavaa, vaikkei vielä yleistä, kun ajattelen tuntemiani ihmisiä.

Peter von Bagh oli tietokirjailijana historiankirjoittaja ennen muuta. Tunsin hänet juuri tässä ominaisuudessa yliopistolta, jossa hän koki kohtaavansa kovia ainakin ensin alkuun. Sitä ennen kuitenkin tunsin hänet sellaisena kuin hän itse asiassa aina pysyi: intohimoisena asiansa ajajana. Asiantuntijana, jonka tietoja riitti läjäpäin. Ja joita hän tulkitsi omalla ominaisella tavallaan: intohimolla, paatoksellakin. Näkemyksellä, visioilla, jopa aatteellisella propagandalla.

Näin hänet ensi kerran 1960-luvulla Helsingin elokuvateatteri Bristolissa, kun olin teini-ikäinen. Teineille järjestettiin silloin  elokuvaesityksiä, joissa ennen filmien alkua Peter von Bagh – muutama vuosi minua vanhempi – esitteli kulloisenkin filmin taustat, teemat ja tarkoitusperät sekä esteettisen kvaliteetin. Hän näkyy vieläkin silmissäni silloisena hivenen ”outona ilmiönä”: paahtavan intoutuneena kertojana, asiantuntijana, joka korrektissa pukuasussaan solmioineen ja kauluspaitoineen oli vähän ”setämäinen”. Hän puhui hyvää kirjakieltä, oli kaikkea muuta kuin boheemi (mitä sillä silloin tarkoitettiinkaan). Toisaalta hän oli esiintyjänä niin intoutuneen eloisa, että puku tuntui tavallaan ”reissussa rähjääntyvän”. Hän oli jotakin enemmän kuin ulkoinen mielikuvansa ja esiintymisensä. Hänessä ”sana tuli lihaksi”. (Toivon, ettei kukaan lukija pahastu! Puhun sanasta kuitenkin pienellä alkukirjaimella.)

Peter von Baghista olisi ollut varmasti intoutuneeksi saarnaajaksi, jos hän olisi ollut ns. uskovainen. Hän uskoi asiaansa nimittäin sataprosenttisesti. Hän uskoi elokuvaan jonkinlaisena ”kansan kaunokielenä”, pienten ihmisten sinisenä satumaana, unelmamaailmana, joka viihdytti, lohdutti, nostatti tunteita, kasvattikin inhimillisempään elämään. Hän oli tässä uskotta mielestäni ihmisen asialla tietynlaisen utopistisenkin lähimmäisenrakkauden asialla.

Henkilöllä on taustansa. Petteri tuli Oulusta, joka on alkanut kangastaa todellisena kulttuurin kehtona, vaikka kasvu onkin tullut toisaalla, pääkaupunkiseudulla ja maailmalla. Viittaan vain Jukka Kajavaan, oululaisen legendaarisen papin Viljo Kajavan, poikaan. Myös kasarmialueen kasvatteihin, kuvataiteilijoihin Hannu Väisänen ja Marika Mäkelä. Aiemmilta ajoilta muistetaan V.A.Koskenniemen oululainen ”uninen koulutie” ja Tauno Nurmelan merkitys Oulun lyseon poikien sivistämisessä. Oma pianotaiteilijamieheni oli näitä vanhemman polven ”Pöljiä”, kuten he itseään nimittivät. Ja pitivät tiiviisti yhtä.

Olen ymmärtänyt, ettei Peter von Bagh mainostanut oululaisuuttaan missään, kiinnostui tosin viime aikoina. Ymmärrän myös viiveen syyn. Isä on tunnettu aikansa oikeistolaisista äärinäkemyksistä mielisairauksien hoidossa: rodullisen puhtauden vaaliminen, sterilisaatiot yms. (Ks. mm. Ville Kivimäki: Murtuneet mielet). Poika oli ihmisten erilaisuuden hyväksyjä, toisaalta yhteenkuuluvuuden kannustaja. Hän kutsui ihmisiä tavallisuuden ”glamourin” tajuntaan, vaikkei itse ollut leimallisesti ”kaurismäkeläinen”.

Tutustuin lähemmin Peter von Baghin hänelle varsin ongelmallisessa vaiheessa. Hän tuli yliopistolle (Hki) ja oletti elokuvan historiikkinsa pääsevän väitöskirjaksi filosofisessa tiedekunnassa kirjallisuustieteen ja draaman/teatterintutkimuksen sekä estetiikan monihaaraisella laitoksella. Niin ei kuitenkaan käynyt. Tutkijaseminaarissa asiaa puitiin kriittisesti. Historiallinen kertominen näkemyksellä vailla tieteellistä problematisointia, kysymyksenasettelua, johti pyyntöön tarkentaa ja täsmentää perusteita tieteelliselle työlle. Tilaisuus oli dramaattinen. En voi kertoa kaikkea. Ovet paukkuivat. Lopputulos oli ikävä. Laitoksen assistenttina olin puun ja kuoren välissä – ja otin vastaan Petterin  raivostumisen ja kaunan akateemista laitostuneisuutta vastaan.

Onneksi tohtoritutkinto onnistui valtiotieteellisessä tiedekunnassa, jonka ratkaisuja en ole kuitenkaan seurannut. Kyllä Peter von Bagh sen tietämyksineen ansaitsi.

On selvää, että Peter von Bagh on ylivertainen alansa, elokuvataiteen, tuntija Suomessa – ehkä laajemminkin. Näkemyksellinen, ihanteellinen, hurja ja uskomattoman unelvoima ihminen: Unelmoiva tavalliselle pienelle ihmiselle, jotta tämä tavoittaisi jotakin kaunista, toivoa herättävää, rakastettavaa, jopa palvottavaa omassa arjen elämässään. ”Elämää suuremmat elokuvat” ovat sanontana jo ”baghinen” klishee. Minulle Peter von Bagh kertoi kirjoillaan, esitelmillään ja ihmisenä ”elämää suuremmasta,  filmaattisen kauniista ja vaikuttavasta Elämästä”, joka voi kuitenkin aueta arjen ankaruudessa, pienuudessa. Olkoon vaikka Charles Chaplin sen ikoni.