Kirjoitan tätä muuttopuuhien keskellä. Ihastuttava puutarhakaupunginosan koti vaihtuu parin viikon kuluttua Kallion kivikatuihin. Asunnon koko pienenee kolmanneksella. Asunnon vaihtaminen suuremmasta pienempään ei ehkä ole meidän kulttuurissamme se tyypillisin kolmikymppisen elämänsuunta. Muuttopäätökseni oli vapaaehtoinen ja syitä oli monia: ekologinen herääminen, työpaikan vaihtumisesta johtuva tilipussin pieneneminen ja halu suurempaan vapauteen arjessa. Aiemmassa kodissa kirkko oli kaukana ja monet kavereista pidemmällä kuin kävelymatkan päässä.
Kun vähennän asuinneliöitäni, joudun käymään tarkkaan läpi kaikki omistamani tavarat ja miettimään, mistä voin vähentää. Vaikka olen luullut omistavani lähinnä tarpeellisia asioita, törmään tarpeettomaan koko ajan. Olen pohtinut, miksi minulle itselleni on tärkeää ostaa ja omistaa yhtä ja toista. Useampaan kertaan olen yllättäen huomannut potevani myös häpeää siitä, että kuljen tässä muuttoasiassa vastavirtaan, en toteuta kulttuurimme perusolettamusta: iän myötä kasvavia asuinneliöitä. Minusta on mielenkiintoista tutkailla, mistä tuollainen häpeä oikein kumpuaa. Tässä blogissa tulen varmaan purkaneeksi muuttolaatikoiden purkauduttua myös monenlaisia ajatuksen lokeroita.
Olen viime aikoina pohdiskellut kasvun paradigmaa. Kuinka syvällisesti se onkaan iskostettu meihin. Tarkoitan kasvun paradigmalla sitä kertomusta, jonka mukaan ihmisen ja ihmiskunnan tavoitteena ja kohtalona on jatkuva kasvu. Kehitys kehittyy, se merkitsee kansakunnalle lisää työpaikkoja, lisää vaurautta, lisää yksityistä omistamista, yksilöille lisää asuinneliöitä, lisää numeroita pankkitilillä, uusia tavaroita, terveyttä, turvallisuutta, mahdollisuuksia. Ymmärtääkseni päivänpolitiikka perustuu edelleen näkemykseen, jossa jatkuvalla kasvulla ei ole rajoja.
Kasvu on paitsi yhteiskunnan rakenteissa ja tavoitteissa, myös mielenmaisemassamme. Tunnustelen omaa tarinaani ja mietin, miksi kasvun kritisointi helposti herättää häpeän tunteen.
Omassa tarinassani koulutus, oppiminen, yrittäminen ja näiden myötä suurenevat elämän ympyrät ovat olleet tärkeitä asioita. Olen hankkinut akateemisen ammatin siinä uskossa, että sen myötä elämästä voi tulla ennakoitavaa, turvallista ja mukavaa – ja että vaurautta jää ylikin niin, että voin tehdä satsauksia sivistykseen, läheisten hyvinvointiin tai lahjoituksina jälkipolville.
Olen kuitenkin viime aikoina alkanut kypsytellä vaihtoehtoisia tarinoita ja kiinnostua siitä, mitä muuta ihminen tarvitsee kuin kasvua. Toisaalta siksi, että kaikille ei maailmassamme riitä ennakoitavuutta ja vaurautta, toisaalta siksi, että kasvu ei välttämättä tee juuri minua onnelliseksi. Olen huomannut olevani onnellinen usein silloin, kun saan jakaa tai vaihtaa asioita tai ajatuksia, en rahastaa niillä.
Kasvu kuuluu ympärillä kohisevaan keväiseen luontoon, joka tulvii sisään ovista ja ikkunoista. Luontoon kuuluu myös kiertokulku. Kasvun hedelmät jaetaan ja nautitaan, sitten luonto vetäytyy lepoon. Loputon kasvu ei ole luonnollista.
Kun nyt muutan pienempään majaseeni, joudun myös ottamaan kirkon uudella tavalla olohuoneekseni. Tarvitsen tilaa olemiseen ja toimintaan, uudessa kodissani ei ole esimerkiksi kunnon uunia. Kerroin jo pastorille, että haluaisin tuoda kirkon pihaan omat viheristutukseni, koska uudessa kodissani ei ole pihaa, toisin kuin vanhassa vadelmapensaineen ja riippukeinuineen. Katsotaan, mitä tästä tulee.
Kiitos erittäin ajatusrikkaasta tekstistä
Minna Mannert :”Tarkoitan kasvun paradigmalla sitä kertomusta, jonka mukaan ihmisen ja ihmiskunnan tavoitteena ja kohtalona on jatkuva kasvu. Kehitys kehittyy, se merkitsee kansakunnalle lisää työpaikkoja, lisää vaurautta, lisää yksityistä omistamista, yksilöille lisää asuinneliöitä, lisää numeroita pankkitilillä, uusia tavaroita, terveyttä, turvallisuutta, mahdollisuuksia. Ymmärtääkseni päivänpolitiikka perustuu edelleen näkemykseen, jossa jatkuvalla kasvulla ei ole rajoja.”
Onnea uudelle kodille. Suurten ikäluokkien jäsenenä tunnen suurta häpeää siitä, että olemme sortuneet jatkuvan kasvun ja yhä suuremman varallisuuden omistamisen illuusioon. Oma ”heräämiseni” tämän asian äärellä tapahtui pankkityöläisenä 80-luvun loppupuolella, kun rahan arvo irrotettiin reaalitaloudesta ja siirryttiin ”kasvamaan” kasinotalouden arvopaperisaasteen avulla. Nyt tilanne on se, että velka- ym. vivutettujen arvopapereiden määrä ylittää monikymmenkertaisesti maapallon tuotantokyvyn.
Kun asiaa katsoo tästä näkökulmasta, on hyvä, että syntyi sotaa pakenemaan joutuneen, kaikkensa menettäneen ja muulle väestölle kuuluvan sosiaaliturvan ulkopuolelle jätetyn perheen keittiön, kamarin ja saunan käsittävään tilapäiseksi rakennettuun kotiin, jonka jakoi yhdeksän suvun ja perheen jäsentä. Näin sai jo lapsena ”oikeuden olla omistamatta”. Tätä ”oikeutta” jatkoin 90-luvun lamassa sanoutumalla irti vakinaisesta palkkatyöstä ja ryhtymällä yrittäjänä jatkamaan lapsena opittua perinnettä tarkoituksena tukea heitä, jotka eivät halunneet jäädä työttömiksi, vaan työllistää edes itsensä.
Käsitykseni mukaan ihmiskunta horjuu death bondeineen ja muine arvopapereineen ”tyhjän päällä” ja työllisyydestä ja kasvusta yhäkin haaveileva puoluepolitiikka tuntuu lähinnä huonolta vitsiltä.
Olen kirjoittanut äskettäin blogin Kotimaa24:ään Ikääntymisen iloista, joihin kuuluu luopumisen ilokin. Jaan kanssasi kokemuksen muutosta (leskeytymiseni jälkeen) 5 huoneen asunnosta kaksioon. Lisäksi toisin kuin sinä Helsingin keskustasta Vantaan ”lähiöön”. Sainpahan kuitenkin lisäksi pienen siirtolapuutarhamökin (35 neliömetriä) lähialueelta.
On kestänyt liki 4 vuotta sopeutumista uudelle asuinalueelle. Kuitenkin täytyy sanoa: jos huonetilaa menetinkin, sain inhimillistä elinpiiriä paljon enemmän. En ole kovin sosiaalinen ihminen, mutta taloyhtiöni ihmissuhteet ovat toisin kuin eri asuinpisteissäni ympäri Keski-Helsinkiä. Tunsin siellä lähinnä saman kerroksen asukkaita. Nyt kaikkien rappujen ihmiset tervehtivät, kysyvät kuulumisia, keskustelevat koirista. Jotkut ovat ilman kutsuakin piipahtaneet läheiselle mökilleni…
Toisekseen koen eläväni ihmisyyden arjen seassa. Ihmiset ovat ”taviksia”. Ei juuri bemari- eikä mersukansaa. On maahanmuuttajia, lapsiperheitä jne. Aikoinaan muutimme pois Töölöstä Pakilaan, koska pihallamme ei ollut toisia lapsia kuin yksi venäläisen lähetystövirkailijan poika, joka leikki koko ajan lelukonepistoolillaan… Katselen mielellään elämän kirjoa nykyisessä pienessä elinpiirissäni.
Pieni on suurta, kun sen oikein oivaltaa – eri elinympäristöissä. Nuoruuteni avioliiton asunnosta Vallailasta muistan korvaamattoman ihmisystävyyden Nelikulmion asuinosakehtiön piirissä. Helsinkiä parhaimmillaan. Talonmies tuli tervehtimään ensimmäisiä akateemisia asukkaita, ja mieheni vei minut tanssimaan Josafat tanssii ja soi -paikkaan!