Lapsuuteni jouluihin kuuluivat sankaritarinat. Lasten ja nuorten seikkailukirjat olivat rakkaita joululahjoja, jotka veivät minut mielikuvitusmaailmaan – aikakautena ennen sosiaalista mediaa ja maailmanmatkailun arkipäiväistymistä. Yksi lapsuuden kodin parhaista lahjoista olikin se, että siellä rohkaistiin lukemaan.
Sillä tiellä ovat tulleet vastaan myös ne todellisen maailman sankarit: hiljaiset puurtajat, jotka epäitsekkäästi halusivat auttaa kärsivää lähimmäistään. Heistä ei kirjoiteta sankaritarinoita vaikka nämä Mirjamit, Abdullahit, Johnit ja Estat ansaitsisivat jokainen oman kirjansa. Sitä he eivät pyydä, sillä heille riittää kokea autetun ilo.
Näitä sankareita tulee vastaan kaikkialla: niin Afrikassa kuin Lähi-idän pakolaisleireillä, sotien keskellä, tiesuluilla ja köyhissä kylissä. He auttavat köyhien ja sorrettujen perheiden vammaisia lapsia. He suojelevat yksinhuoltajaäitejä, ja kantavat vettä ja ruokaa niille, jotka eivät itse siihen pysty. Ja kaiken sen he tekevät ilman odotuksia kunniasta ja usein ilman mitään korvausta. Kuten yksi heistä tuumasi ”auttaminen on vain veressä, en saata sitä lopettaa”.
Juuri nämä sankarit tuovat mieleeni jo lapsuudessa kuulemani Leo Tolstoin tarinan, joka kertoo pappa Panovista, vanhasta suutarista kaukana Venäjänmaalla.
Kuulkaahan siis: pappa Panov oli kovin köyhä mies. Hän eleli kylänraitilla ja hänestä pidettiinkin kovasti. Koska ihmiset tarvitsivat aina uusia kenkiä tai paikkoja entisiin, oli Panovilla köyhyydestä huolimatta varaa leipään, kahviin ja kaaliin. Kaalikeitto oli hänen suurta herkkuaan.
Niinpä pappa eleli elämäänsä varsin tyytyväisenä. Kuitenkin jouluaattona, muiden viettäessä joulua rakkaidensa parissa, muistui vanhuksen mieleen edesmennyt vaimo sekä lapset, jotka aikuistuttuaan olivat muuttaneet kotoa pois.
Surullinen vanhus päätti lukea vanhaa kertomusta siitä, miten pieni Jeesus-lapsi syntyi: ei lämpimään taloon vaan talliin, koska majatalossa ei ollut tilaa hänen äidilleen ja isälleen.
”Jos he olisivat tulleet tänne, olisin antanut heidän nukkua omassa sängyssäni ja peitellyt pienen vauvan tilkkutäkin alle.”
Pappa Panov katseli ikkunasta ulos. Äkkiä hän näki ulkona muita yksinäisiä. Hän meni ja tarjosi kahvia vanhalle kadunlakaisijalle. Laihalle ja väsyneelle naiselle lapsensa kanssa hän antoi lämmintä keittoa ja leipää. Antoipa hän lapselle lahjaksi kengätkin.
Iltaan mennessä papan tuvan ohi oli kulkenut jo paljon väkeä: lapsia ja vanhoja miehiä, kerjäläisiä ja mummoja, iloisia ja happamia ihmisiä. Toisille Panov nyökkäsi, toisille hän hymyili: kaikille kerjäläisille hän antoi rahaa tai leipää.
Vain joulun lasta itseään ei tuntunut pieneen pirttiin kuuluvan. Pettyneenä Panov oli jo mennä maate, kun hän kyyneltensä läpi näki, miten hänen pienen tupansa halki kulki ihmisiä pitkänä jonona. Kadunlakaisija ja äiti lapsena kanssa saapuivat, kuten kaikki nuo ihmiset, jotka Pappa oli sinä päivänä nähnyt, ja joille hän oli puhellut.
Hän kuuli heidän jokaisen kuiskaavan: ”Etkö nähnyt minua? Etkö nähnyt, pappa Panov?”
Vanha suutari huudahti: ”Kukas sinä sitten olet? Sano!”
”Minun oli nälkä ja te annoitte minulle syödä, minun oli jano ja te annoitte minulle juoda, minun oli kylmä ja te kutsuitte minut sisään. Ne ihmiset, joita tänään autoit – kun autoit heitä, autoit minua!”, kaikui vastaus.
”Jaa-a, jaa-a”, tuumi Pappa sivellen pitkiä, harmaita viiksiään.
”Hän siis tuli sittenkin Itse.”
Rauhallista joulua teille kaikille. Äiti Teresan sanoin: Älä koskaan anna kenenkään tulla luoksesi ja lähteä pois tuntematta oloaan onnellisemmaksi ja paremmaksi.
’Väärät’ julkkikset sisäänvetäjinä…
Oon huomannut, että noi yleiset kutsut postitse jollekin kohderyhmälle eivät toimi, ainakaan alle 50-vuotiaiden keskuudessa. Ja ehkä seurakunnan järjestämät 18-v synttärit on ylipäätään melko hankalasti markkinoitava asia. Mutta hyvä että on yritystä kuitenkin! Tämä ei toiminut, sitten vaan uutta ideaa kehiin, kyllä se kultajyvä jossain vaiheessa löytyy.
kuvastaa aika hyvin suomalaisten nuorten uskonnollisuutta.kirkkoon kuuluminen ja rippikoulun käyminen suurimmalla osalla ei johdu uskonnollisista syistä,vaikka kirkko aina näitä hehkuttaa.ja hyvä näin nuorissa on toivoa.
Rippikoulu on sijoitettu murrosikään, jolloin leirien teho perustuu vastakkaisen sukupolen ja heräävän seksuaalsiuuden jännitteeseen, joka virittyy leirien usein tunnelmallisissa yhdessäoloissa. Muistan hyvin omasta kokemuksesta.
Ehkä seksi olisi toiminut vielä 18-vuotiaillakin, vai onko kaikki jo koettu.
18 vuotias ei ole enää mkurkku vaan täysi-ikäinen, joka on jo pitkälti muodostanut tapansa luoda kontakteja.
Jos kutsu tulee postissa voi jäädä avaamatta. Ja kuuluuko nykynuorten kulttuuriin myöskään vastata kutsuihin?
Rupesin ajattelemaan tuota asiaa. Minä olen 60-luvun nuoria ja silloin kirkon asema oli vielä ihan muuta kuin nyt. Mutta sen ikäisenä minäkään en olisi mennyt enkä osaa kuvitella, että kukaan kavereistanikaan. Me olisimme tuhahtaneet kutsulle. Minä olin silloin lukiossa ja ihan muunlaiset asiat kiinnostivat. Silloinkin tilaisuuteen olisi mennyt muutama ”kiltti ja vakavamielinen”.
Tapaus kuvastaa erittäin hyvin ihmisten, nuorten, ajattelukyvyn kehittymistä. Kerrassaan hyvä homma !
Lähtikö kutsu vanhanaikaisena kirjeenä vai nykynuorten facebook tai twitter tai muuna somekutsuna tai mesenä kännykkään?