PIENI KATUMUSOPPI: Tee se, mitä arvelet katuvasi vähemmän

Kirjailija-kolumnisti-pappi Hilkka Olkinuoran v. 2009 ilmestynyt kirja Nyt, aina on saanut alaotsikokseen otsikossa mainitun Pienen katumusopin. Kirjan motto on Pyhän Birgitan tuttu rukous: ”On vaikea jäädä ja vaarallista lähteä. Näytä minulle oikea tie ja anna minuun kasvaa, niin että tahdon vaeltaa sillä.”

Jokaisessa tämänkin hetken ratkaisussa vaikuttaa menneisyys. Jokainen päätös muuttaa tulevaisuutta. Nyt on aina. Aina on nyt. Siis matkaan, kirjoittaja rohkaisee esipuheessa.

En muista, oliko se harjoitus vai rajoitus, joka tekee mestarin.  Saattoipa olla oikea ajoituskin. Tässä bloginassa haluan vaihtaa opuksen kirjoittajan kanssa ajatuksia yhdestä ainoasta lyhyestä luvusta. Periaatteessa luku olisi voinut olla mikä vain noista oppaan kiinnostavista luvuista, mutta valinta osui nyt lukuun nimeltä Ajoitus. Ehkä Ajoituksella oli oma syynsä päästä tällä kertaa esiin muitten lukujen kustannuksella.

Lyhennän tekstiä vähän, että omat kommenttini mahtuvat paremmin mukaan eikä minä saa syytettä kopioinnista.

Oikea aika on kaikki. Kaikki virtaa. Tänään hyvä on huomenna myöhäistä, mutta eilen se olisi ollut vielä liian aikaista. Väärässä ei aina ole itse ajatus vaan sen ajoitus.

RR: Suorastaan kadehdittavaa, että jotkut ihmiset tuntuvat aina osuvan oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Kultaomenoita hopeamaljoissa ovat oikeaan aikaan lausutut sanat. Tilaisuus tulee vastaamme kuin nuori mies, jolla on manukoivistomainen hurmauskiehkura otsalla. Siihen on tartuttava heti, sillä toista tilaisuutta harvoin saa. Tilaisuus on näet takaraivostaan kalju. Oikein teki mummokin, joka lavatansseissa otti tilaisuudesta vaarin. Ensin tämä, sitten vasta-ajattelu on vetkuttelua, josta harvoin seuraa mitään hyvää.

Elämässä pitää ehtiä yhä enemmän ja enemmän. Kymmenvuotiaan on turha enää aloitella kilpauintia. Viikolla hävinnyt tutkimusryhmä jää ilman rahoitusta. Muta nopeuskilpa ei ole viisauskilpa. Saavutus ilman prosessia on puu ilman juuria. Teen vielä tämän ja tämän alta pois. Sitten alkavat isot asiat. Elän vielä nämä vuodet täysillä. Sitten sitoudun, lisäännyn, vakavoidun. Syön vielä tämän leivoksen. Sitten muutun lujatahtoiseksi, solakaksi, sosiaaliseksi.

RR: 10-vuotias voi kyllä vallan mainiosti ahdistua ajatuksesta, että hänellä ei ole vielä ollenkaan minkäänlaista eläkesuunnitelmaa! Minä olin nuoruudessani varsin suunnitelmallinen. Sitten olikin aikamoinen tenkkapoo, kun huomasin, että suunnitelmani vain harvoin toteutuivat sellaisina kuin olin ne ajatellut. Olisi pitänyt olla varasuunnitelma B. Joskus olisi varmasti ollut paikallaan ryhtyä spontaanimmaksi ja ihan mielenkiinnosta katsoa, mitä tapahtuu, kun heittäytyy elämän varaan…

Jaksan vielä muutaman vuoden. Sitten eläkkeellä on aikaa. Kunpa sitten tulisikin. Antaisit sille tilaa ajoissa. Eikä elämä ottaisi tulevaisuutta ennenaikaisesti pois.

RR: Useimmat meistä jaksavat jatkaa sen ajatuksen varassa, että huomenna on paremmin. Vaikka koko elämän voisikin yrittää suunnitella etukäteen, niin usein unohdamme plääneistämme sellaiset realiteetit kuin vanhenemisen vaivat ja sairaudet,  Jumalan ja kuoleman.

Milloin tavoittaa ja tarttua, milloin luopua ja päästää irti? ”Olisi pitänyt” on elämän surullisin verbimuoto. Ajoitus on yhtä vaikea tehtävä kuin elämä sinälläänkin, ajanhallinta suhteellinen käsite.  Intuitio on elämänkokemuksen, viisauden, empatian, itsetunnon ja ympäristön lukutaidon yhdistelmä, lyömätön liittolainen.

RR: Kuolinvuoteellaan harva kai vaikertaa, ettei saanut eläessään viettää riittävästi aikaa virastossa! Joskus lapsena, kun ei ollut mitään tekemistä,  oli vain pakko tappaa aikaa jollakin jonninjoutavalla. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä varmemmin vakuuttuu, että aika tappaakin meidät. Ihmisen kyky hallita omaa elämäänsä on illuusio.

Aika on myös vallan välinen. Se joka määrää ajastasi, määrää myös arvojärjestyksesi. Annat parastasi sille, jolle annat aikaasi.

RR: Kuinkahan monen tärkeysjärjestys on tällainen:

1)      Työ

2)      Työ

3)      Työ?

Kadun vitkasteluani, harkintaani todella harvoin.