Ensi vuoden syksyllä kirkossamme on edessä seurakuntavaalit ja suurten teologisten kysymysten ohella olisi hyvä nostaa keskusteluun myös käytännön luottamustyön arkeen liittyviä näkökohtia. Se ei ole ehkä teologisiin debatteihin nähden yhtä mielenkiinoista, mutta sen pienikin sujuvoittaminen on kirkon tulevaisuuden kannalta tärkeätä.
Kiinnitin eilen jälleen huomiota siihen, että Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston kokoukset alkavat tavallisesti sillä, että kerrotaan niiden muutaman jäsenen nimet, jotka ovat muuttaneet pois seurakuntansa alueelta ja näin menettäneet jäsenyytensä valtuustossa ja tilalle oli tullut seuraavalta vaalisijalta uusi henkilö.
Helsingissä varsinkin nuoremmat henkilöt muuttavat varsin usein kaupungin sisällä ja näin vaihtavat samalla myös automaattisesti seurakuntaa. Tämä merkitsee siis sitä, että kyseinen henkilö menettää myös heti jäsenyytensä seurakuntaneuvostossa ja/tai kirkkovaltuustossa. Tämä tuo luottamuselinten kokoonpanoihin kesken vaalikautta varsin suurta vaihtuvuutta. On myös esimerkkejä siitä, että seurakuntaneuvosto jää vaalikauden lopulla vajaalukuiseksi. Se, että muuttavat henkilöt ovat usein nuoria, vähentää heidän osuuttaan kirkon luottamuselimissä.
Vaikka barokiaalisesta periaatteesta, eli siitä, että seurakunnan jäsenyys on sidottu asuinpaikkaan, pidettäisiin tiukasti kiinni, olisi mielekästä muuttaa kirkkolainsäädäntöä niin, että saman seurakuntayhtymän alueella muuttava henkilö voisi halutessaan säilyttää luottamuselimen jäsenyytensä vaalikauden loppuun asti. Tämä olisi oikein myös henkilöä äänestäneitä kohtaan.
Asiasta keskusteltiin eilen Helsingin yhteisen kirkkovaltuuston kokouksen päättävällä kyselytunnilla, jossa valtuutetut voivat tehdä virkamiesjohdolle kysymyksiä. Tässä yhteydessä ilmeni, että asia on ollut useasti esillä kirkolliskokouksen keskusteluista kuitenkaan saamatta riittävästi kannatusta edetäkseen varsinaiseksi lakimuutokseksi. Toivottaa olisi kuitenkin, että tahtoa tämän asian korjaamiseen löytyisi, sillä varsin pienellä käytännöllisellä muutoksella voitaisiin merkittävästi sujuvoittaa seurakuntien luottamuselinten toimintaa jatkossa.
Olen vakavasti harkinnut Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyydestä luopumista, ja ensisijaisena syynä on tuo parokiaaliperiaate. Minulla saattaa olosuhteitten pakosta olla edessä muutto, ja silloin voin yhtä hyvin siirtyä vähän vapaampaan seurakuntaan, jossa tunnen ennastaan porukkaa ja jonka toiminnassa olen jo mukana, mm. kirkkokuorossa.
Parokiaaliperiaatteesta ei sinänsä taida olla muuta harmia kuin nuo luottamuselinten kokoonpanoa koskevat rajoitukset. Vai onko? Toimintaanhan saavat yleensä osallistua myös naapuriseurakuntien jäsenet.
Henkilöseurakuntamalli olisi nykyään parempi, kun liikenneyhteydet ja julkinen liikenne toimivat, toisin kuin silloin, jolloin oli luonnollista kuulua kävelymatkan päässä olevan kirkon seurakuntaan.
Voisi osallistumisellaan, ja toivon mukaan myös kolehdeillaan ja kirkollisveroillaan tukea juuri sitä seurakuntaa ja sen toimintaa, mikä vastaa omaa vakaumusta.
En esimerkiksi tahtoisi antaa penniäkään SLS:n ketkuiluihin.
Henkilöseurakuntamalli poistaisi tosiaan tämän ongelman.
Hyväksyessään seurakuntarakenneuudistuksen päälinjat nyt toukokuussa kirkolliskokous samalla sisällytti tämän nimenomaisen kehitysehdotuksen samaan pakettiin. Totta on, että lakimuutokseen on vielä matkaa, mutta ainakin kirkolliskokous on selvästi linjannut, että parokiaaliperiaatteesta joustamista selvitetään ja mahdollisuuksien mukaan toteutetaan. Näin sen ainakin itse ymmärsin. Asia löytyy hallintovaliokunnan mietinnöstä s.22. Muistaakseni
Jos meneteltäisiin kuten Jalovaara haluaa, saattaisi syntyä tilanteita, että joillain seurakunnilla ei ole lainkaan edustusta kirkkovaltuustossa.
Idea on yhtä typerä kuin jos esitettäisiin samaa kunnanvaltuustoihin. Tällöin esimerkiksi tuore vantaalainen voisi olla Helsingin valtuustossa päättämässä Helsingin verovarojen käytöstä.
Parokiaalisuuden haitta on yksi asia, joka on ollut esillä Tampereen seurakuntayhtymän rakenteesta keskusteltaessa. Ketomäen huoli voi teoriassa koskea seurakuntaneuvostoja, mutta ei yhteistä kirkkovaltuustoa eikä siis srk-yhtymää. YKV:ssa hoidetaan koko yhtymän asioita. Oman seurakunnan etujen ajaminen mustasukkaisestii ei ole asiallista. Tampereella esim. yhteistä kirkkoneuvostoa valittaessa eri seurakuntien laskennallinen edustus ei ole ollut merkittävä kriteeri. YKN:ssä on pyritty katsomaan koko srk-yhtymän näkökulmasta asioita. Mielestäni tässä on onnistuttu varsin hyvin.
Politiikka pois kirkollisvaaleista.