Tämä blogi käsittelee pietismiä omakohtaisena kokemuksena.
Pietismillä tarkoitetaan kristillisyyttä, jossa suhtaudutaan vakavasti henkilökohtaisen kääntymyksen, uskon ja kilvoittelun merkitykseen. Länsi-Suomen rukoilevaiset kirjoittavat siitä näin:
”Pietismin perustanahan on jyrkkä jako Jumalan valtakunnan ja maailman välillä. Jumala on vanhurskas ja pyhä ja haluaa totuutta salatuimpaan saakka. Jumala ei vaadi ainoastaan oikeita tekoja vaan myös oikeaa sydämen asennetta. Ihmisen tulee nöyrtyä väkevän Jumalan edessä armoa anomaan. Ihmiset synnit ovat kadottavia, eikä ihmistä pelasta muu kuin katumus, oikeanlainen elämäntapa ja usko Kristukseen.” http://www.rukoilevaisuus.com/tiivistelma.php
Näin olen sitä itse elänyt todeksi…
Nuori poika murehtii autotallin nurkassa lojuvaa Jeesus-uutisten pinoa. Siinä se nököttää, eikä kukaan niitä lue. Eikö se ole huono asia, että ihmisten sielun pelastukseksi tarkoitettu uutinen makaa meidän autotallimme nurkassa? Onko se ehkä jopa synti, jos en tee asialle mitään?
Huolen kasvettua tarpeeksi suureksi tämä 13-vuotias poika pakkaa Jeesus-uutiset koulureppuunsa ja kysyy uskonnonopettajaltaan: Sopiiko, että jaan nämä lehdet luokkatovereilleni, ja luen niistä yhden jutun? – Opettaja suostuu, vaikka ei ehkä niin innostuneesti kuin poika olisi odottanut.
Lehdet tulevat kuitenkin jaettua ja juttu luettua. Lehden tarina kertoo elämän ainutkertaisuudesta ja iankaikkisen kadotuksen lopullisuudesta. Vain Jeesuksessa on pelastus. Asia on vakava; niin vakava, että jokaisen uskoisi ottavan siitä vaarin. Pojan pettymykseksi juttu ei kuitenkaan juuri herätä vastakaikua, paitsi siten että moni palauttaa lehden takaisin…
Kukaan ei kuitenkaan kiusaa, – mutta ei myöskään kommentoi. Ehkä ensimmäisen kerran elämässään tämä poika kokee syvää ja luihin käyvää ulkopuolisuutta. Enää ei olla maalaiskylän koulussa, jossa useat luokkatoverit kävivät pyhäkoulussa. Nyt ollaan työläiskaupunginosan yläasteella, jossa entisetkin pyhäkoululaiset kätkevät visusti lapsuutensa uskon, ja opettelevat liimaamaan huoneensa seinille rock-tähdistä kertovia julisteita. – Tämä poika tajuaa sen viimeisten joukossa. Jotakin lapsen uskosta särkyy. Ennen niin ehjään astiaan tulee halkeama, joka läpäisee sen päästä varpaisiin.
Seuraavina vuosina tämä pieni pietisti kasvaa pituutta. Hän ei ole enää luokan pienimpien joukossa, vaan hurahtaa aikuisen miehen pituiseksi. Samalla hän riisuu päältään uskonnollisen kotinsa vaatteet ja piilottaa ”pieneksi jääneen” koulureppunsa, jolla kerran kantoi kouluunsa Jeesus-uutisia. Pietismistä riisumiseen tarvitaan myös tyttöjen kanssa kulkemista, opettajien nuhteita levottomuudesta oppitunnilla, ja vähän myöhemmin myös kaveriporukalla juotua kaljaa. – Jostain syytä pietismistä ei tunnu silti pääsevän irti. Se tuntuu seuraavan mukana. Se ei näytä huuhtoutuvan edes suurella määrällä kaljaa. – Mitä enemmin sitä iltayöllä huuhdot, sitä varmemmin näet sen yhä peilistä raahautuessasi aamulla huonovointisena vessaan! – Pietismi ei vain lähde irti, ei sitten millään! Jossakin syvällä sydämessä oleva pieni pietistipoika on kuitenkin säröillä ja rikki.
Tämä poika olin minä, ja taidan olla yhä edelleen…
Tunnistatko jotakin tuttua? Siitä voit laittaa kommenttia.
Jotta evankeliumin asia ei vallan hukkuisi itsetutkiskeluumme, jätän muistolauseen, joka kertoo Jumalamme rakkaudesta kaikkia (särkyneitä pietistejäkin) kohtaan:
”Särjettyä ruokoa hän ei muserra, ja suitsevaista kynttilänsydäntä hän ei sammuta. Hän levittää oikeutta uskollisesti.” (Jes.42:3)
Kyllä kuulostaa tutulta. Kaljaa ja tupakkia tuli tosin kokeiltua vasta teologisessa tiedekunnassa. Niin pitkään meni minulla pietistin särkymisessä 🙂
Tulipa tällainen mieleeni:
https://blogiarkisto.kotimaa.fi/43d0638bc06d/blogit/vanhat/article/?bid=187&id=15859
Kiitos Kimmo! Ja erittäin mielenkiintoista juuri tämä, mitä kaivoit esille arkistojen kätköistä.
Manu. Entisenä uuspietistinä ja siinä lakihenkisyyden alle rikki jauhautuneena mutta lestadiolaisessa pietismissä sielunrauhan saaneena ja rukoilevaisuuden ystävänä kommentoin sen verran, että pietismi on mielestäni hyvä mauste mutta huono pääainesosa luterilaisessa kristillisyydessä. Mutta olisiko se, mitä me yleensä nimitämme pietismiksi sittenkin enemmän evankelikalismia ja moralismia sekä ihmisen omaa tekemistä korostavaa höttöä? ”Synnit ovat kadottavia, eikä ihmistä pelasta muu kuin katumus, oikeanlainen elämäntapa ja usko Kristukseen.” Niin, pieleen menee jos tämä ymmärretään meidän tekemisiksemme. Asia muuttuu, jos tämä ymmärretään Jumalan sanan vaikutuksiksi. Kyllähän uskova ko-operoi Pyhän Hengen kanssa tultuaan vanhurskautetuksi, vaikka tämä ko-operaatio ei olekaan vanhurskauttamisen perustus eikä lisä. Ymmärrän pietismin siten, että pietismissä on kyse lain ja evankeliumin saarnan vaikuttaman persoonallisen uskon korostamisesta ja kolmijaosta suruttomuuden, herätyksen ja armontilan välillä. Kaikessa luterilaisessa herätyskristillisyydessä on mukana pietistinen elementti, vaikka tätä ei ole haluttu varsinkaan evankelisuudessa myöntää ja aina edes huomata.
Kiitos Marko kommentista!
Juuri eilen eräs ystäväni pohti kahvipöydässä kanssani Parikanniemisäätiön Kontti-lehteä (2/17), jossa piispa Jolkkonen opettaa armosta. Jolkkosen puheenvuorossa armo ja sen vaikutukset esiintyvät havaintomme mukaan toisistaan erittelemättöminä. – Huomaan, että pohdit samantyyppistä asiaa. Lahjana saatu armo Jeesuksessa Kristuksessa on tärkeää osata erottaa siitä Kristus-elämästä, josta me evankeliumin sanan kautta uudestisyntyneet kristityt (Jumalan armosta) elämme. Tämä kuulostaa kaanaan kieleltä, mutta se on oikeasti hyvin tärkeä asia sielun rauhamme takia. Kristuksen puolelta kaikki on absoluuttista. Meidän sydämestämme löytyvä uuden elämän todellisuuskin on taas vajaata & puutteellista… Keskeneräisyytemme ja sisäisen taistelumme kipeydessä lepo/ilo löytyy siinä, että perusta on jo nyt omistettavissa Kristuksen absoluuttisesti täytetyssä työssä.
Hyvä on myös havaintosi vanhan pietismin ja uudemman evankelikalismin sekoittumisesta. Siitä löytyy juttua myös tästä linkistä:
https://www.seurakuntalainen.fi/uutiset/uuspietismi-nimena-harhaanjohtava/
Manu. Teologisesti jäsentäen ongelmia tulee mielestäni aneemisesta julistuksesta sekä lain ja evankeliumin sekoittamisesta. Kumpikin voi tapahtua eri tavoin. Lisäksi oma persoonallisuus vaikuttaa. Toiset arvostavat esimerkiksi Roseniuksen korkealle ja minä olen kokenut hänet ahdistavan lakihenkiseksi.
Minulla on vähän sama ongelma joidenkin Lutherin kirjoitusten suhteen. Olen elämäni aikana tarvinnut paremmin Lutherin kokonaisteologiaan perehtyneitä tulkkeja ennen kuin hänen varsinaisen elämäntyönsä merkitys on avautunut minulle paremmin.
Roseniuksen tekstejä lukiessa tunnen joskus minäkin ahdistusta. Se on hyvä merkki siitä, että olen itse lipsahtanut lain alle. Eli tilanne vaatii pysähtymistä ja uudelleenarviointia.