Pääsin lauantaina käymään Etelä-Korean Pohjois-Korean vastaisen rajavyöhykkeen reunassa Imjingakissa, Koreassa tunnetulla Vapauden sillalla. Aluetta halkovan joen toisella puolella alkoi rajavyöhyke, joka päättyy joidenkin kilometrien päässä Pohjois-Korean vastaiseen aselepolinjaan. Sinne ryhmät pääsevät vain rajoitetusti ja etukäteen ilmoittautumalla, sotilaiden valvonnassa.
Käynti kuului retkeen, jonka osa Kirkkojen maailmanneuvoston yleiskokoukseen Busanissa osallistuvista teki viikonvaihteessa Etelä-Korean pääkaupunkiin Souliin.
Jo matkalla Imjingkiin kohtaa ainakin eurooppalaista hämmentävä näky: valtatie kulkee aivan toista kilometriä leveän Imjinjoen reunaa. Joen rannassa korkeat piikkilanka-aidat, vartiotornit ja siellä täällä piilopaikkojensa välillä liikkuvat eteläkorealaiset sotilaat. Epäilemättä tuo vetinen, osaksi riisipelloiksi muokattu alue pursuaa myös elektronista valvontalaitteistoa ja kenties vaarallisempaakin tavaraa maahan kätkettynä.
Täällä ollaan oikeasti valmiina, vaikka vuosikymmeniä on tietysti ollut jo suhteellisen hiljaista.
Itse Imjingakin Vapauden sillan ympärille rakennettu turistirysä on merkillinen sekoitus korealaisten rauhankaipuuta, teemapuistoa ja sotamuseota. Pieni huvipuisto pysäköintialueen vieressä häiritsi vähän omaa hartauttani: onko suuren tragedian vertauskuva samalla myös jonkinlainen Disneyland?
Kirkkojen maailmanneuvoston ryhmä tutustui paikan yksityiskohtiin korealaisten kirkkojen tarjoamien isäntien ja oppaiden johdolla. Valtaisaa metallista rauhankelloa kumautettiin porukalla ketjuista roikkuvalla tukilla. Samalla kansainvälinen joukko lauloi korealaista jaetun kansan jälleenyhdistymisen kaipuusta ja rauhanjanosta kertovaa laulua. Korean eri kirkkojen nuoret esittivät pohjoiseen johtavalla kuuluisalla sillalla yhdistymisen kaipuuta kuvaavan performanssin ja lauloivat monisatapäiselle joukollemme. Eri puolilta maailmaa tulleet kokouksen osanottajat lausuivat rauhantoiveitaan. Kiinnitimme piikkilanka-aitaan myös omat rauhantoiveemme.
Kahden Korean välillähän ei ole rauhansopimusta. Vain aselevosta sovittiin Korean sodan päätteeksi vuonna 1953.
Suomalaisittain korealaisten sisällä asuvaa perimmäistä surua kansan jakavasta piikkilangasta voi yrittää ymmärtää. Onhan meilläkin menetetty Karjala, jonka asukkaat tosin äänestivät jaloillaan ja siirtyivät mieluummin isänmaan vapaina ja itsenäisenä säilyneisiin osiin.
Myös Imjingakin kautta on siirrytty. Korean sodassa taistelevat armeijat menivät tästä etelään ja pohjoiseen. Tällä paikalla oli runsaat 60 vuotta sitten rajuja yhteenottoja. Maaperässä lienee niin paljon kranaattien ruostunutta rautaa, että ehkä kompassinneulakin pyörii. Sodan aikana leveän joen ylittävää siltaa pitkin pakeni etelään tuhansia ihmisiä. Aikanaan tästä ohi meni myös koteihinsa palautettavia sotavankeja.
Tämä paikka on nähnyt paljon kuolemaa, kärsimystä, surua, pelkoa, epäoikeudenmukaisuutta ja kyyneleitä.
Imjingak pysäyttää. Jotakin luulen itsekin siellä oppineeni.
Imjingakin korkealta näköalatasanteeltakaan ei näe Pohjois-Koreaan, rajavyöhykkeen kukkulat ja metsät estävät sen. Mutta monella tavalla surrealistiselta tuntuu, että vain 6–7 kilometrin päässä ovat kahden hampaisiin asti aseistetun veljesarmeijan etuvartioasemat. Ja että niiden pohjoispuolella aukeaa yksi aikamme pahimmista diktatuureista. Imjingakissa Kimien pahamaineinen dynastia muuttuu todella olemassa olevaksi.
Yleiskokouksen väkeä Soulissa isännöivät korealaiset kirkonjohtajat vakuuttivat kysyttäessä, että he uskoivat Koreoiden rauhanomaiseen yhdistymiseen. Toivottavasti niin käy. Vaikka maiden yhdistyminen on aikanaan oleva kaikkien aikojen poliittinen ja taloudellinen spektaakkeli, lopputulos voi olla vain nykytilannetta parempi. Silloin piikkilanka-aidat, betonibunkkerit, valvontalaitteet, miinakentät ja muut hävityksen välineet voidaan tarpeettomina purkaa pois.
Korean tilanne on epäilemättä yksi syys siihen, miksi Kirkkojen maailmanneuvosto tässä maassa halusi kokoontua. Täällä ”sota” ja ”rauha” heräävät eurooppalaisen mielessä termeinä eloon uudella tavalla.
Busanin yleiskokouksen teema ei suotta ole: ”Elämän Jumala, johda meidät oikeudenmukaisuuteen ja rauhaan.” Aamen, niin tapahtukoon.
Tuolla otsikolla on kyllä vahva ehdokas Aristoteleen kantapäähän.
Tuleeko viihteestä nyt hengellistä vai hengellisestä viihdettä? Olen käsittänyt, että oikeasti jotkin ihmiset kokevat omantunnon heräämisen ja siihen ei lopullisesti auta muu kuin Jumalan armo. Sitten tulee kysymys: Miten osaamme turvata Häneen, josta on juuri tehty huumoria ja kerrottu vitsejä??? Jumala sen kestää, mutta kestävätrkö ihmisparat?