Suomalainen media valmistanee tänäkin vuonna piinaviikolle hyvän kattauksen kirkkoa kritisoivaa journalismia. Trendin takana ei ole yksin kritiikki kirkkoa kohtaan, vaan myös yhtenäiskulttuurin juhlaperinteistä vapautumiseen liittyvä krapula.
Pääsiäinen ja joulu olivat Suomessa pitkään juhlia, joita sai juhlia vain yhdellä tavalla. Erityisesti hiljentymiselle varattu viikko ennen pääsiäistä oli piinaviikko niille, jotka eivät halunneet tehdä niin kuin aina on tehty. Oli huvikiellot, ravintolat kiinni ja tanssit kiellettyjä. Nyt kirkko saa osansa siitä, että oli kerran mukana pakottamassa kaikkia yhteen ja ilottomaan pääsiäisen viettoon.
Piinaviikolla mediassa näkyvää kritiikkiä kirkkoa kohtaan ei pidä ymmärtää vain kristillisyyden vastaisuudeksi, koska se kumpuaa arvostelusta yhtenäiskulttuuria ja moraalimonopolia kohtaan.
Pääsiäisajan kritiikissä kirkkoa kohtaan on kuitenkin pimeä puolensakin. Se on avoimuuteen verhottu puhdasoppinen ja militantti ateismi, joka pyrkii ”vapauttamaan” yhteiskunnan kristillisen yhtenäiskulttuurin vaikutteista ja symboleista: juhlista, risteistä, kirkoista, papeista.
Pääsiäisen jälkeen kirkossa on kuitenkin syytä itsetutkisteluun. Vaikka piinaviikon kritiikin taustat tiedetään, nakertaa kielteinen julkisuus kirkon uskottavuutta. On uhka, että kirkon suunnalta tulevaa viisastakin puhetta ryhdytään karsastamaan.
Hengellisyys ja viisaus kiinnostavat suomalaisia. Miksi ne eivät kelpaa kirkon tarjoamina?
Blogisti osuu naulankantaan sanoessaan:
”Pääsiäisajan kritiikissä kirkkoa kohtaan on kuitenkin pimeä puolensakin. Se on avoimuuteen verhottu puhdasoppinen ja militantti ateismi, joka pyrkii ”vapauttamaan” yhteiskunnan kristillisen yhtenäiskulttuurin vaikutteista ja symboleista: juhlista, risteistä, kirkoista, papeista.”
Sama ilmiö toistuu korostuneesti ennen joka joulua ja pääsiäistä. Siihen on jo tottunut ja ilmiön tietää saapuvan yhtä varmasti kuin syksyn räntäsateiden.
”Pääsiäisajan kritiikissä kirkkoa kohtaan on kuitenkin pimeä puolensakin. Se on avoimuuteen verhottu puhdasoppinen ja militantti ateismi, joka pyrkii ”vapauttamaan” yhteiskunnan kristillisen yhtenäiskulttuurin vaikutteista ja symboleista: juhlista, risteistä, kirkoista, papeista. ”
Olisiko sinulla jotain todistusaineistoa väitteesi tueksi? Yhtenäiskulttuurin murtajia riittää, mutta en ole lainkaan vakuuttunut, että edes 10 % heistä olisi ateisteja. Militanttiateisti on keksitty uhkakuva. Heidän määränsä yhteiskunnassa on olematon, eikä heidän äänensä kuulu.
Muistan vielä sen ajan kun esim. pääsisäisviikolla ei saanut järjestää tansseja. Pienellä paikkakunnallamme niitä järjesti salaa työväentalolla Illodiini Villeksi kutsuttu mies.
Jotkut saattavat vielä muistaa aikaa ennen uskonnonvapauslain voimaantulemista.
Sen jälkeen varmaan kaikki on mennyt enemmän tai vähemmän pieleen…
Jyrki, tuollaisessa viholliskuvia rakentavassa leimaamisessa on pimeä puolensa. ”Yhteiskunta” on eri asia kuin julkinen valta (valtio ja kunta). Siihen kuuluu kansalaisyhteiskunta, järjestöt ja uskonnolliset yhdyskunnat. Käsittääkseni esimerkiksi vapaa-ajattelijat eivät ole kieltämässä uskonnollisten yhdyskuntien toimintaa, vaan kriittinen huomio on kiinnitetty siihen, miten kunta ja valtio toimivat, kunnioittavatko ne käytännössä uskontojen ja vakaumusten yhdenvertaista ja syrjimätöntä kohtelua uskonnosta, vakaumuksesta ja identiteetistä riippumatta sekä kunnioittavatko ne ihmisten uskonnon ja omantunnon vapautta niin, että ihminen voi olla myös tuomatta esiin, uskooko vai ei ja haluaako vaiko ei osallistua uskonnon harjoittamiseen. Nykyiset perusoikeudet johdattavat muuttamaan julkisissa palveluissa (esim. koulu ja päiväkoti) eräitä vanhoja perinteitä, jotka ovat syntyneet silloin kun nykyisiä ihmis- ja perusoikeuksia ei ollut.
Tämä kirjoitus tuli kieltämättä tälläkin viikolla mieleen.