Mikkelin hiippakunnan piispa, TT Seppo Häkkinen on jatkanut vanhaa piispallista perinnettä, kun hän kirjoitti hiippakunnalleen ja koko kirkolle paimenkirjeen. Kirjan nimenä on napakasti ”Rohkeasti luterilainen”. Nimi ilmentää paimenkirjeen yleistä sävyä, sillä kirjansa kautta piispa Häkkinen rohkaisee laumaansa elämään kirkon jäseninä ja rakentamaan sitä yhdessä.
Piispa Häkkisen kirja jakautuu kolmen kristillisen perushyveen mukaisiin lukuihin: usko, toivo ja rakkaus. Kukin luku tai osa sisältää alalukuja, jotka ovat tiivistä ja harkittua tekstiä. Luvut ovat kuitenkin helppolukuisia ja yleistajuisia. Joidenkin alalukujen sisällöissä voi havaita ”hyppäyksiä” aiheesta toiseen, mutta kukin alaluku muodostaa kuitenkin tarkemmin tarkastellen kokonaisuuden. Kukin alaluku alkaa Katekismuksen lainauksella ja päättyy virren säkeistöön.
Usko-luvussa piispa kirjoittaa muiden muassa Raamatusta, messusta, uskonelämän hoitamisesta, lähetystyöstä ja seurakunnasta ja seurakuntarakenteesta. Toivo-luvussa piispa Häkkinen käsittelee luottamusta, tulevaisuuteen suuntautumista, kirkon jäsenyyttä, moniäänistä kirkkoa ja kirkon identiteettiä. Rakkaus-luvussa Häkkinen kirjoittaa Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, ulkopuolisuudesta ja syrjäytymisestä, pahuudesta, lasten, vanhusten ja elämän arvosta sekä hyvästä kuolemasta. Paimenkirjeen lopussa piispa esittelee hiippakuntansa ja itsensä sekä kirjoittaa kaitsijan virasta.
Mikkelin piispan paimenkirjeessä puhuu kirkolleen ja tehtävälleen omistautunut kirkon paimen. Muutamissa kohdin piispa viittaa seurakuntapappiaikoihinsa ja kirjoittaa työstään muutenkin lämmöllä. Kirjasta piirtyy kuva, jossa virka ja kutsumus ovat vieneet ihmistä aina uusiin tehtäviin ilman että ihminen on itse ollut niihin pyrkimässä.
Yksi piispa Häkkisen paimenkirjeen korostus on ykseyden ja yhteyden etsiminen ja siihen pyrkiminen. Siinä Häkkisen linjana on ”ykseys erilaisuudesssa” kirkon perustalta käsin. Piispa Häkkinen panee paljon painoa sille, ettei kirkko hajaantuisi sisäisesti vaan että se voisi olla hengellisesti yhtenäisempi tehtävästään käsin jäsentensä ja eri ryhmiensä erilaisuudesta huolimatta.
Piispa Häkkinen torjuu niin elitistisen tai ”ylihurskaan” ja toisille rimoja asettavan hengellisyyden kuin myös kirkon perustasta ja Raamatusta lipeävän kirkollisuuden.
Toinen edelliseen liittyvä painotus on se, mitä piispa kirjoittaa kirkon identiteetistä. Tätä asiaa koskeva luku on omasta mielestäni yksi kirjan mielenkiintoisimpia lukuja. Pohdinta lähtee liikkeelle sosiologi Peter Beyerin uskonnon tai kirkon performanssia ja funktiota käsittelevästä ajattelusta. Häkkinen korostaa, että kirkko ei voi mennä yksistään jompaankumpaan äärilaitaan vaan sen tulee löytää tasapaino niiden välillä. Kirkon tulee kuitenkin Häkkisen mukaan säilyttää uskon sisältö, jotta se voi olla uskottava myös ”uskon seuraamuksia” koskevissa kysymyksissä.
Kirkkoon ja sen haasteisiin liittyen piispa Häkkinen pohtii yhteisöllisyyttä monesta näkökulmasta. Selvä lähtökohta on, että yhtenäiskulttuuriin liittynyt yhteisöllisyys on murtunut ja että nykyaika vaatii toisenlaista yhteisöllisyyttä. Kirkon haasteena on yhdistää nykyajan yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Piispa kirjoittaa myös verkkoyhteisöllisyyden merkityksestä.
Paimenkirjansa ensimmäisessä luvussa piispa Häkkinen linjaa niin oman kuin kirkon suhtautumisen Raamattuun, joka on Häkkisen mukaan uskon perusta. Luku avautuu Häkkisen kirkkoa käsittelevien, kirjan myöhempien lukujen valossa. Häkkinen korostaa, että julistuksen ja teologian pitää olla kontekstuaalista ja että kirkon pitää elää tässä ajassa ja ympäristössä.
Mikkelin piispan paimenkirje antaa kirkkaan viestin vuodesta 2009 piispana toimineen Häkkisen ajattelusta, jota voidaan pitää kirkon traditiolle uskollisena ja jopa perinteisenä. Se nostaa samalla monia asioita raikkaalla ja rakentavalla tavalla yhteiseen pohdintaan ja jättää ne kirkossa yhteisesti ratkaistaviksi. Piispa Häkkinen ei revittele linjauksillaan ja joissakin kohdin kirkon ongelmien ratkaisuissa olisi odottanut jopa pitemmälle meneviä käytännön esimerkkejä tai ehdotuksia.
Paimenkirjeessään piispa haluaa olla kuitenkin toiveikas realisti ja samalla yhteyden rakentaja ja rohkaisija. Yksi piispa ei voi hyvilläkään esityksillä yksin ratkaista kirkon ”kohtalonkysymyksiä”. Kirkko selviää kuitenkin haasteistaan, kun sen jäsenet ja paimenet etsivät yhdessä ratkaisuja kirkon perustasta käsin.
Toivo Loikkanen
Seppo Häkkinen: Rohkeasti luterilainen, Kirjapaja 2013, 175 sivua.
On selvää, että ei koronavirus tullut maailmaan Jumalan sitä sallimatta. Mikä sen seuraus on, se jää nähtäväksi. Itse näen sen olevan yksi niistä synnytystuskista, jotka edeltävät Kristuksen paluuta perustamaan tuhatvuotista valtakuntaansa. Myös molemmat viime vuosisadan maailmansodat olivat niitä.
P.S. Jos selkäkivut jatkuvat, kannattaa ehkä käydä jäsenkorjaajalla.
Harri,
Ei huolta viime yö tuotti hyvän levon ja kivut poistumassa. Kiitos huomioinnista.
——
Raamatussa on profetioita, jotka ovat toteutumassa. Mitä ajallisen ajan ’loppumetreihin’ tulee, niin kun profetiat täyttyy ja toteutuu, huomaamme, että tilanne on ollut Jumalan hallinnassa. Uskon, että nyt Jumalan Seurakunnan, uskovien tila on sama, kuin alkuseurakunnalla. Tehtävämme on evankelioida, julistaa parannuksen saarnaa, ei pelotella ja arvuutella yksityiskohdilla, kuten ajalla tai tavalla.
Kaikki tapahtuu Jumalan tieten, jopa ennenkuin mitään tapahtuu. Mutta pitää muistaa, että ”Ei ole teidän asianne tietää aikoja/kairos eikä hetkiä/chronos, jotka Isä oman valtansa voimalla on asettanut,..”, Apt. 1:7.
Ei edes aikakaudesta tule huolestua, ja koota seminaareja, joissa piirretään jopa vuoden tarkkuudella kaiken loppua ja Jeesusta pilviin. Se hetki on lähellä, se hetki oli lähellä ensimmäisille uskoville, alkuseurakunnan aikana. Toistaiseksi loppu, Jeesus on tullut ”noutamaan” kaikki uskossa kuolleet, niinkuin Hän teki ensimmäiselle armahdetulle, rosvolle ristillä.
Kyllä on oikein ja Raamatullista nostaa päämme, kun pandemiat leviävät. Vapautuksen hetki on lähellä , ja toteutuu uskoville yksi kerrallaan jopa Covid-19 ’avullakin’. – Jokaisen ihmisen tulisi olla huolissaan ensikädessä omasta tulevaisuudestaan iankaikkisuudessa ja kantaa huolta niistä, jotka surmapaikalle hoippuvat.
Tämä blogini liittyy Kotimaan artikkeliin 11/2 koskien pohjoismaiden helluntaiyhteisöjen yhteydessä toimiviin henkilöihin, jotka näkevät mm. salaliittoutumista ja sensemmoista, liittyen korona-ilmiöön!!
Kaikkein voimakkaimmat ja jopa hulluimmat lausunnot koskien mm. rokotteisiin uitettuja mikrosiruja tai että rokotteiden kautta ihmiskunnan tuhomiseen pyritään.Näitä ylilyöntejä saatetaan syystä ja syyttä liittää niinkutsuttuun ”helluntailaisuuteen”. Helluntaiseurakunta, helluntailiike, helluntaiherätys ovat suojaamattomia nimityksiä. Niitä käytetään usein hengellisen tason mittaamisessa, kuten ”katoliset helluntailaiset” Vatikaani 2:n jälkeen. Myös jotain puhujaa saatetaan kehua helluntalaisemmaksi kuin helluntailaiset. Tämä on ilmiö kaikissa kieli- ilmastoissa.
Artikkeli oli Olli Seppälän kirjoittama ja siinä oikein puhuttiin helluntalaisuudesta, helluntaiseurakunnista, joita Suomessa on eri paikkakunnilla, yhteensä n. 250 seurakuntaa. Kun mainitsen, että olen helluntalainen, niin sitä en ole tarvinnut selittää, että mistä on kysymys. Eli tunnistettavuus on meillä Suomessa hyvä ja niin se on muuallakin maailmassa.
Oli hyvä, että lausunto on kirjattu annetuksi paikallisen Seurakunnan saarnaajan (nyk. pastori) nimissä, eikä esimerkiksi Suomen Helluntaikirkon nimissä.