Mikkelin hiippakunnan piispa, TT Seppo Häkkinen on jatkanut vanhaa piispallista perinnettä, kun hän kirjoitti hiippakunnalleen ja koko kirkolle paimenkirjeen. Kirjan nimenä on napakasti ”Rohkeasti luterilainen”. Nimi ilmentää paimenkirjeen yleistä sävyä, sillä kirjansa kautta piispa Häkkinen rohkaisee laumaansa elämään kirkon jäseninä ja rakentamaan sitä yhdessä.
Piispa Häkkisen kirja jakautuu kolmen kristillisen perushyveen mukaisiin lukuihin: usko, toivo ja rakkaus. Kukin luku tai osa sisältää alalukuja, jotka ovat tiivistä ja harkittua tekstiä. Luvut ovat kuitenkin helppolukuisia ja yleistajuisia. Joidenkin alalukujen sisällöissä voi havaita ”hyppäyksiä” aiheesta toiseen, mutta kukin alaluku muodostaa kuitenkin tarkemmin tarkastellen kokonaisuuden. Kukin alaluku alkaa Katekismuksen lainauksella ja päättyy virren säkeistöön.
Usko-luvussa piispa kirjoittaa muiden muassa Raamatusta, messusta, uskonelämän hoitamisesta, lähetystyöstä ja seurakunnasta ja seurakuntarakenteesta. Toivo-luvussa piispa Häkkinen käsittelee luottamusta, tulevaisuuteen suuntautumista, kirkon jäsenyyttä, moniäänistä kirkkoa ja kirkon identiteettiä. Rakkaus-luvussa Häkkinen kirjoittaa Jumalan rakkaudesta ihmisiä kohtaan, ulkopuolisuudesta ja syrjäytymisestä, pahuudesta, lasten, vanhusten ja elämän arvosta sekä hyvästä kuolemasta. Paimenkirjeen lopussa piispa esittelee hiippakuntansa ja itsensä sekä kirjoittaa kaitsijan virasta.
Mikkelin piispan paimenkirjeessä puhuu kirkolleen ja tehtävälleen omistautunut kirkon paimen. Muutamissa kohdin piispa viittaa seurakuntapappiaikoihinsa ja kirjoittaa työstään muutenkin lämmöllä. Kirjasta piirtyy kuva, jossa virka ja kutsumus ovat vieneet ihmistä aina uusiin tehtäviin ilman että ihminen on itse ollut niihin pyrkimässä.
Yksi piispa Häkkisen paimenkirjeen korostus on ykseyden ja yhteyden etsiminen ja siihen pyrkiminen. Siinä Häkkisen linjana on ”ykseys erilaisuudesssa” kirkon perustalta käsin. Piispa Häkkinen panee paljon painoa sille, ettei kirkko hajaantuisi sisäisesti vaan että se voisi olla hengellisesti yhtenäisempi tehtävästään käsin jäsentensä ja eri ryhmiensä erilaisuudesta huolimatta.
Piispa Häkkinen torjuu niin elitistisen tai ”ylihurskaan” ja toisille rimoja asettavan hengellisyyden kuin myös kirkon perustasta ja Raamatusta lipeävän kirkollisuuden.
Toinen edelliseen liittyvä painotus on se, mitä piispa kirjoittaa kirkon identiteetistä. Tätä asiaa koskeva luku on omasta mielestäni yksi kirjan mielenkiintoisimpia lukuja. Pohdinta lähtee liikkeelle sosiologi Peter Beyerin uskonnon tai kirkon performanssia ja funktiota käsittelevästä ajattelusta. Häkkinen korostaa, että kirkko ei voi mennä yksistään jompaankumpaan äärilaitaan vaan sen tulee löytää tasapaino niiden välillä. Kirkon tulee kuitenkin Häkkisen mukaan säilyttää uskon sisältö, jotta se voi olla uskottava myös ”uskon seuraamuksia” koskevissa kysymyksissä.
Kirkkoon ja sen haasteisiin liittyen piispa Häkkinen pohtii yhteisöllisyyttä monesta näkökulmasta. Selvä lähtökohta on, että yhtenäiskulttuuriin liittynyt yhteisöllisyys on murtunut ja että nykyaika vaatii toisenlaista yhteisöllisyyttä. Kirkon haasteena on yhdistää nykyajan yksilöllisyys ja yhteisöllisyys. Piispa kirjoittaa myös verkkoyhteisöllisyyden merkityksestä.
Paimenkirjansa ensimmäisessä luvussa piispa Häkkinen linjaa niin oman kuin kirkon suhtautumisen Raamattuun, joka on Häkkisen mukaan uskon perusta. Luku avautuu Häkkisen kirkkoa käsittelevien, kirjan myöhempien lukujen valossa. Häkkinen korostaa, että julistuksen ja teologian pitää olla kontekstuaalista ja että kirkon pitää elää tässä ajassa ja ympäristössä.
Mikkelin piispan paimenkirje antaa kirkkaan viestin vuodesta 2009 piispana toimineen Häkkisen ajattelusta, jota voidaan pitää kirkon traditiolle uskollisena ja jopa perinteisenä. Se nostaa samalla monia asioita raikkaalla ja rakentavalla tavalla yhteiseen pohdintaan ja jättää ne kirkossa yhteisesti ratkaistaviksi. Piispa Häkkinen ei revittele linjauksillaan ja joissakin kohdin kirkon ongelmien ratkaisuissa olisi odottanut jopa pitemmälle meneviä käytännön esimerkkejä tai ehdotuksia.
Paimenkirjeessään piispa haluaa olla kuitenkin toiveikas realisti ja samalla yhteyden rakentaja ja rohkaisija. Yksi piispa ei voi hyvilläkään esityksillä yksin ratkaista kirkon ”kohtalonkysymyksiä”. Kirkko selviää kuitenkin haasteistaan, kun sen jäsenet ja paimenet etsivät yhdessä ratkaisuja kirkon perustasta käsin.
Toivo Loikkanen
Seppo Häkkinen: Rohkeasti luterilainen, Kirjapaja 2013, 175 sivua.
En ole lukenut Mikkelin piispan paimenkirjettä, mutta, Toivo, arviosi perusteella Seppo Häkkisestä paljastuu hiippakuntansa jäsenistä ja työntekijöistä sydämestään huolta kantava kirkon johtaja. Piispan aikaisemmatkin puheenvuorot ovat osoittaneet, että Seppo Häkkinen on aikaansa ja sen ilmiöitä valppaasti seuraava esipaimen. Minua askarruttaa tällä hetkellä kysymys, mikä on paimenkirjeen merkitys viestinnällisenä välineenä? Kyselyni ei liity yksinomaan paimenkirjeisiin vaan kirjoihin yleisemminkin. Joskus tuntuu siltä, että kun kirkossa havahdutaan johonkin kriisiin, ratkaisua haetaan kirjoittamalla kirja, jonka uskotaan johdattavan lähteisiin, ad fontes suunnan ja uusien toimintatapojen löytämiseksi perustasta käsin.
Aloin miettiä tätä ”strategiaa” Juhani Huttusen blogin kautta, joka tällä K24 sivustolla on otsikoitu ”Paavin suosio osoittaa, että Räsenen on syytön”. Tallensin jouluyön messun Pietarin kirkosta paljolti suurta julkisuutta saaneen uuden paavin ansiosta, joka nyt on tunnistettavissa kolmella paavillisella nimellä: Fransiscus, Ransu-paavi ja Rane. Messun seuraaminen herätti mielessäni samoja ajatuksia, jotka Juhani Huttunen mielestäni terävänäköisesti on kirjannut blogissaan. Lainaan katkelman Huttusen blogista: ”Rane ikään kuin osaa samanaikaisesti sanoa asioita aivan tavallisella arkikielellä olematta älkö himouskovainen, toisaalta hän pystyy latelemaan omat uskontolitaniansa ilman minkäänlaista noloutta sen johdosta, että tämä uskonto on vähän kummallisen huuruista. Hän on reilusti uskonnollinen, ja se on selvästi yksi homman juju.” Huttunen toteaa myös aivan oikein, ettei paavi ole millään tavalla horjunut kirkkonsa oppiperustasta. Onko siis niin, että oppiperustan uskottavin ja puhuttelevin dokumentti on persoona, joka puhuu, kuuntelee, ymmärtää, jakaa ja kohtaa kasvoista kasvoihin, ja joka aivan yksinkertaisesti on sitä, mitä on vailla virkaan sälytettyjä painolasteja? Ajatus ei ole mitenkään uusi. Perusta on Jeesus, ihmiseksi syntynyt.
Sinulle Toivo ja perheellesi Herran hyvää johdatusta vuoteen 2014.
Mikkelin piispa vahvistaa, halusi tai ei, asemaansa keskeisimpänä, näkyvimpänä ja samalla fiksuimpana piispana.
Monella tavoin kirkko tasapainoilee teologisen ideaalin ja sosiologisen empirian välisessä jännitekentässä, kuten Häkkinen muutama vuosi sitten väitöskirjassaan kuvasi kirkon eloa sen jäsenten sitoutumisen näkökulmasta. Moderni/postmoderni yhteiskunta on pirstoutunut, mikä väistämättä heijastuu myös kirkon sisäisenä eriytymisenä.
Hyvää tulevaa , uuttavuotta. ” Hyviä ovat paimenkirjeet ja muut kirjoitukset, näin tavallisen ihmisen järjellä ymmärrettynä.
Savonlinnan seudulla on aina ymmärretty , monitahoinen toiminta, tässä muutamia , menneiltä ajoilta.
Savonlinnassa , musikaalinen yhdistys vietti iltamia , samana päivänä , jolloin maamme valtiopäivät avattiin Helsingissä . ( useina vuosina ). Iltamat muodostuivat täydelliseksi juhlatilaisuudeksi .
Aliksi soitettiin Cherubinin ” Wedenkantajasta” ja kauneutta Genseit’iltä ja Lidgttiltä .
Alkupuheen piti , ylioppilas joka oli valmistumassa papiksi.
” Sinulle joka uit vuosisatain kääntöpiirissä ”.
Suomalainen sinä olet , Suomalaisesta maasta , Suomen kamarassa kasvanut.
Pilviähipovilla unelmilla uneksit . Tulit pohjoisen maan elinhermoksi, voimalähteeksi.
Niin sinä kuljet ikivihreydestä valkeuteen . Tiesi on kuin tuulten humina , vapaa kansa joka täällä elää , kuulet honkien huminan ja kohisevat korvet , mikä yön ylistyslaulu , voiman ja tahdon virta.
Sen voima jauhaa uutta maailman kuvaa. Puu elää ja viheriöi , milloin honkana , milloin koivuna ja vaikka tervaleppänä .
Perinjuurin Suomalaisena ja ikivihreänä , ajasta aikaan , olet tervehditty , ” ikivihreä ”. Jokaisen päämäärän saavuttamiseksi , oli se sitten asetettu korkealle tai matalalle, vaaditaan luja tahtoa ja kestävyyttä. ” Kuka tietää , mitä merkitsee , tahtoa ” . Hyvät opiskelija kaverit ja muut juhlavieraat , tapaatte minut seuraavan kerran jossakinpäin Suomea pappina , iloisiin näkemisiin.
Oman kylän laulaja Rosa Pulkkinen esitti , Suomen kansallislaulun ja pikkuinen lintu. Esitys oli nautinnollista , jonka hän sai aikaan laulullaan.
Väliajalla tarjottiin kahvia ja teetä sekä leivonnaisia , jotka paikalliset naisyhdistykset olivat leiponeet , siihen kuului erilaisia pasteijoita, piirkoita ja pullaa.
Keskustelut väliajalla oli iloista , tuttujen ja tuntemattomien kanssa.
Väliajan jälkeen jatkettiin jälleen rikasta ohjelmaa , säveltenhelmi ,” Ruusujen laaksossa ” ja ” lisgf’in rapsodie Hongroise R:no VII. ”
Sävellys loppui ikäänkuin tuliseen , ihanan huumaavaan sotahuutoon. Jonka jälkeen miesäänet esittivät ” Serenaadin ”.
Rehtori muistutti puheessaan päivän merkitystä maallemme , yhteistyössä , yhteisvoimin saadaan aikaan näin jaloja ohjelmia , jotka ovat suurenmoiset ilmaukset koko Savonlinnan seudulle ja laajemmaltikin , sivistys elämän historiassa . Demokraattinen onnistuminen perustuu vuorovaikutukseen ja yhteistyökykyyn . Kansalaisilla on oltava vapaus , jolloin he pystyvät muodostamaan kehityksen ja kansalaisvastuun , kulttuurin edistämisessä.
Lopuksi oli tanssijaiset , siellä pyörähtelivät niin verkatakkiset kuin sarkanuttuiset , ransakankuosiin kuin kotikudonnaisiin pukeutuneiden neitosten ja rouvien kanssa. Kirkko oli mukana puheineen ja lauluineen . Lopuksi moniääninen kuoro esitti laulun ” MAAMME ”.
” Kuollaan sitä meilläin ,sanoi mummo kun ikkunasta katsoi naapurin hautajaissaattuetta, eikä häntä oltu kutsuttu.”
Me kutsumme itse , itsemme, ilon juhliin , kaikille avoimiin tilaisuuksiin.
”Yksi piispa Häkkisen paimenkirjeen korostus on *ykseyden ja yhteyden etsiminen* ja siihen pyrkiminen. ”
Asun kerrostalossa pienessä kaupungissa. Ovellani käy jehovan todistajia 4 kertaa vuodessa, Yhteisvastuukeräys kerran vuodessa. Palotarkastaja kerran 10 vuodessa. Pappi ei ole käynyt kertaakaan. Kun kirkko on jättänyt ihmiset, ei ole ihme että ihmiset jättävät kirkon. Viime vuonna erosi 55 745.
Toivottavasti Mikkelin hiippakunnassa menee paremmin.
[quote]:Kirkko selviää kuitenkin haasteistaan, kun sen jäsenet ja paimenet etsivät yhdessä ratkaisuja kirkon perustasta käsin. [/quote]
Siksi heittelen omia ajatuksiani mausteeksi:
Kirkosta eroaa keskimäärin hieman yli 1000 ihmistä viikossa. Wikipwediasta en oitis löytänyt seurakuntien nykyistä määrää, mutta jos arvioidaan 300 niin eroajia on vain 3 h/viikko/seurakunta. Ei liene ylivoimaista ottaa heihin kontaktia ja kysyä mikä mättää. Tämä siis sillä taustaoletuksella että kirkko haluaa palvella kansankirkkona eikä vain herätysliikkeitä.
Asun kerrostalossa pienessä kaupungissa. Ovellani käy jehovan todistajia 4 kertaa vuodessa, Yhteisvastuukeräys kerran vuodessa. Palotarkastaja kerran 10 vuodessa. Pappi ei ole käynyt kertaakaan. Ilosena ullätyksenä seurakunta sentään kutsui 75-vuotta täyttävät kahville. parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Kävin hienossa joulukirkossa. Vanha kivikirkko oli täynnä, musiikki oli hyvää. Saarnoja oli kaksi; pidempi aikuisille pöntöstä ja toisen esitti nukketeatteri lapsille. Tilaisuuden lopuksi kirkkoherra kätteli kaikki ”tervemenoa taas”. Entä jos hän olisi kätellyt alussa ”tervetuloa”, ja lopuksi jaettu mukaan pieni esite kirkon tarjouksista, kenties jopa erikoistarjous ”sinulle joka et usein käy kirkossa, tervetuloa loppiaisena keskustelemaan … aiheeesta”.
Häkkinen kirjoitti ”yhtenäiskulttuuriin liittynyt yhteisöllisyys on murtunut ja että nykyaika vaatii toisenlaista yhteisöllisyyttä.” Silti rakenneuudistus sitoo jättimäisiin alueseurakuntiin, joissa toisenlainen yhteisöllisyys ei ole mahdollista. Hengellisten peinyhteisöjen tarve on suuri, mutta siihen ei aiota vastata. Kohtuullisen 50 km säteellä kotoani on puolensataa kirkkoa, omassa seurakunnassanikin pitkälti toistakymmentä. Kukin niistä voisi profiloitua erilaisille ryhmille.
Parhaan Uudenvuoden saarnan piti EVAn Apunen Hesarin mielipidepalstalla. Hän kritisoi kirkkoa mutta esitti myös vastuullisuutta hyvin toimeentuleville.
Sinä Lauri taidat asua väärässä seurakunnassa. Meillä pappi käy onnittelemassa jo 70 vuotta täyttäneitä ihan kotona.
Kiitos hyvistä kommenteista ja Aarnolle toivotuksista. Niitä tarvitsemme tänä vuonna erityisesti.
Juhani Huttusen analyysi paai Franciscuksesta tuntuu oikealta. Kirjan merkitys kirkon uudistumisessa voi olla kysymysmerkki kuten Aarno kirjoittaa. Paimenkirje on ollut perinne ja sillä on jotakin merkitystä, mutta kirjta tuppaa tulemaan ja unohtumaan melko pian. Lauri kirjasi hyviä ajatuksia ja kysymyksiä. Ihmisten kohtaaminen ja pienempien yhteisöjen/seurakuntien synnyttäminen olisivat minustakin hyviä lääkkeitä kirkon haasteisiin. Niihin teemoihin liittyen ajattelin kirjoittaa uuden blogin. Sen työnimenä on tällä hetkellä: Instituutio, kansankirkko, kansalaisten kirkko.
Prof. Tiililän oivallus, ”täällä kuollaan”, on muistutus ja toteamus, samalla lailla kuin Salomonillakin, että kaikille voi sattua vaikka mitä.
Mielestäni kuka tahansa uskova pitäisi ymmärtää, että kuolemisen ja joskus sairastumisenkin välttäminen on mahdotonta. On tärkeää jopa oleellista, että me olemme Kristuksessa, hänen palvelijoitaan hänen palveluksessaan niinkui Paavali 2.Kor. 6:2-10, luettelee tilanteita ja tiloja.
Itse loukkasin viikon alussa selkälihaksiani. Vaikka mikään ei mennyt rikki, eikä selkärankaa koskenut, niin olen yötä päivää suorastaan kärsinyt kipua ja nukkuminen, yskiminen sekä aivastaminen ei tahdo onnistua. Nyt odottelen parempaa nukkumista ja kivuttomuutta ensi yöksi.
Esimerkki on vaisu, mutta todistaa että vaikka emme kivuilta välty, niin niistä on luvattu selviytyminen ja kuolema takaa lopullisen voiton.
Lähtökohtasi on Raamatun kohta johon olen mielistynyt. En sen hengelliseen sisältöön , vaan siihen että tässä tekstissä Jeesuksen sanat liittyvät hänen aikansa tapahtumiin, sellaisiin jotka varmasti oli kaikkien tuntemia vielä vuosikymmeniä jälkeen päin. Tämä Raamatun kohta on todistus siitä että Jeesus oli todellakin ollut olemassa vaeltaen maanpäällä. Kuka hän sitten itse asiassa oli on toinen keskustelu.
Markku,
Akrobatiaa, viihdyttävää! Eli otat esitykseesi vain rekvisiitaksi olennaisen, eli synteihin hukkumisen, mikä on ero Jumalasta ajassa ja ajattomuudessa.
Reijo Mänttäri toteat:””Ydin on: “.. mutta ellette tee parannusta, niin samoin te kaikki hukutte.”
Jumalan käskyjen noudattaminen tuottaa hyvän seuraamuksen tässä ajassa””
Siis mitä on tuo parannus ja kuinka se liittyy Jumalan käskyjen noudattamiseen vai liittyykö ollenkaan?
Ari,
Mielestäni vastaus, paras mikä voidaan nyt antaa, on jo alustuksessani.
Pyydän, että palaat sopimukseemme!
Valitan ,että sinua on kohdannut tuollainen onnettomuus ja että itse kiinnitin huomiota aivan epäolennaiseen. Fyysistä kipua ja siihen liittyvää unettomuutta ei pidä aliarvioida. Sellaisten vaivojen kanssa on vaikea keskittyä mihinkään muuhun ja varmasti asiattomat kommentit voivat ärsyttää. Palataan asiaan kun vointisi on parempi.
Markku,
Niinkuin hetki sitten Harrille mainitsin, niin kipu, joka osoittautui kivuksi pehmytkudoksissa, on hellittänyt, vaikkei poistunut. Mainitsin tuosta vaivastani tarkoituksella osoittaa, että kun kipu on läsnä, se on silloin ainoa ongelma. Kun Siloan torni kaatui ja tappoi monta ihmistä oli toista luokkaa yleisessä merkityksessä, mutta silti minun pehmytkudoskipuni oli minulle ’se juttu’.
Tällä foorumilla on ollut jankutusta, josta moni on vaivaantunut. Suora selkeä kommenttien haastaminen, eli vastakkainen mielipide ei käsittääkseni ole keskusteluilmastoa vahingoittanut, teenhän itsekin niin. Kerta tai kymmenenkin kertaa tulee niellyksi, mutta kun ”sadan” raja alkaa rikkoutua ja vuodet kulua, niin minä ja moni muukin on asiaan pyytänyt korjausta.