Hengellisillä syventymispäivillä Piispa Salomäki esitti kirkon alkuperäisen uskontunnustuksen “Jeesus Kristus on Herra”-käyttöönottamista eräänä tapana löytää yhteyttä Suomen hajanaiseen kristikuntaan. Joillekin hänen puheenvuoronsa kuulosti riman laskemiselta, mutta minulle se kuulosti nostamiselta – kutsulta kohti alkuperäistä kristinuskoa. Tuolloin “Jeesus Kristus on Herra” – ilmaisu ei ollut vain opillinen määritelmä, vaan ilmaisun sanoja tunnusti, että Jeesus Kristus on koko maailmankaikkeuden Herra, ja sanojalle Kristus ja Hänen sanansa ovat elämässä korkeimmat auktoriteetit.
Asian toinen puoli on sitten se, että Paavali mm. Roomalaiskirjeen alussa ja lopussa totesi tehtävänään olla johdattamassa ihmisiä uskonkuuliaisuuteen. Silloin kun ihminen ottaa vastaan sanoman Kristuksen herruudesta, siitä on seurauksena uskon kuuliaisuus.
Minulle Uuden testamentin kuvaukseen uskosta on alkanut kuulua uskon kuuliaisuus. Usko ei voi jäädä pelkäksi älylliseksi luottamukseksi. Meillä kuitenkin on kulttuuri, jossa kuuliaisuus- sanaa pelätään. Hyvä esimerkki tästä meille on Johannes 3:16 lupaus; “…ettei yksikään joka uskoo häneen, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” Kuitenkin lähes aina ohitamme tätä ilmaisua täydentävän kohdan luvun lopussa; Johannes 3:36, “..mutta joka ei tottele poikaa, se ei näe elämää, vaan Jumalan viha pysyy hänen yllään.”
Luterilaisuus ei ole useinkaan löytänyt oikeaa tasapainoa ydintotuutensa “yksin armosta” ja “uskon kuuliaisuudessa” – elämisen välillä. Tähän valikoivaan lukutapaan on vaikuttanut myös se, että kreikkalaisen ajattelun vaikutus kristillisessä kirkossa 200 -luvulta eteenpäin sai aikaan sen, että tietämistä alettiin pitää uskomisena. Pahimmillaan sitä, että tiesit älyllisesti oikean asian ja pidit sitä totena, pidettiin riittävänä uskona. Näin uskon painopiste siirtyi Kristuksen seuraamisesta oikean opin tietämiseen ja tunnustamiseen. Kirkkokuntien myötä opilliset määritelmät uskosta ovat tulleet keskeisiksi, jolloin kuuliaisuus Kristukselle on tavallisesti siirretty sivuun, ja ”kuuliaisuus” papille tai opille on tullut keskeiseksi.
Minulle tämä näyttäytyy tiedon välittämiseen luotujen rakenteiden synnyttämänä ongelmana. Rakenteet synnyttävät hengellisyyttä, jossa seurakuntalainen hahmottaa itsensä vain pelastuksen kohteena, ei valtakunnan edustajana. Pitkään jatkuva hengellisen ala-ikäisyyden kokemus passivoi ihmisen.
Siksi piispa Salomäen ehdotus olisi kyllä avain hengelliseen uudistumiseen. En vain ole varma, kuinka helppo se on toteuttaa kirkon sisällä. Matka tietämisestä kuuliaisuuteen.
Nämä ovat mielestäni eräitä niistä syistä, miksi Suomessakin on syntynyt kirkkopakolaisten joukko; osa kristityistä on jättänyt seurakunnan, mutta ei Kristusta, koska he ovat kokeneet, että seurakunta ei vie heitä hengellisesti eteenpäin. Uskon, että useimpia kirkkopakolaisia yhdistää halu ottaa Kristuksen seuraaminen tosissaan. Siksi juuri käynnistämämme työrukkanen e-Mosaiikki on nyt järjestämässä ensi lauantaina kirkkopakolaisten kokoontumista. Pyrimme hahmottamaan tilannetta, tavoitteemme on hitaasti luoda hengellisen elämän verkostoa, joka auttaisi kirkkopakolaisia vahvistumaan omassa identiteetissään kristittyinä, löytämään kutsumuksensa, ja alkamaan elämään uskon kuuliaisuudessa omassa ympäristössään.
Tässä linkki, Linkki kirkkopakolaisten kokoontumiseen 02.09. klo 14-16
Meeting ID: 816 5400 5105
Passcode: 594843
Löydät lisätietoa osoitteesta
e-mosaiikki.fi
Luterilaisuudessa on korostettu armoa Kristuksen herruuden kustannuksella. Pitäisikö meidän olla kapeasti luterilaisia vai puhua Raamatun koko kuvasta?
Hannu
Omalta puoleltani koen että koko Raamatun opetuksen vaaliminen on aidointa luterilaisuutta. Samaten aidon ja vapautuneen luterilaisuuden suurena antina on Raamatun täyteyden kokonaisvaltaista avautumista elämämme rikkaudeksi.
Hannu Vuorinen kirjoittaa;
”kreikkalaisen ajattelun vaikutus kristillisessä kirkossa 200 -luvulta eteenpäin sai aikaan sen, että tietämistä alettiin pitää uskomisena. Pahimmillaan sitä, että tiesit älyllisesti oikean asian ja pidit sitä totena, pidettiin riittävänä uskona. Näin uskon painopiste siirtyi Kristuksen seuraamisesta oikean opin tietämiseen ja tunnustamiseen. ”
Mistä historiallisesta kontekstista, lähteistä, tälläinen ajatus on noukittu? Onko tämä kirjoittajan ajattelussa syntynyt idea. On hyvin vaikea perustella aatehistoriallisesti tälläistä näkemystä. Joten osaatko vastata.
Kirkko on aina tähän päivään asti ollut ja on edelleen elinvoimainen. Kirkko ei ole ikinä asettanut vastain oppia ja kuuliaisuutta, tämä on myös kummallinen käsitys. Kuten myös ”missä 2-3 kristittyä on koolla, siellä on seurakunta”. Ei ole. Voi olla etsiviä ja pettyneitä kristittyjä vaikka kymmeniä, ne eivät silti ole kirkko. Siksi on välttämätöntä löytää kirkko, joka ei ole ikinä jakaantunut. Tässä muutamia ajatuksia.
Luther kertoo eräässä tekstissään lapsenuskosta. ”Kun nelivuotias naapurin lapsi lörpötteli hilpeästi Jeesuksesta, enkeleistä ja taivaasta, sanoi hänen isänsä: ”Voi rakas lapsi, kunpa siihen vain voisi lujasti uskoa!” – ”Etkö sinä, isä, sitten usko sitä?” – kysyi tyttö lapsellisen totisena.” Täten Kristus on tehnyt lapset opettajiksemme millä tavalla ”uskon kuuliaisuus” pitäisi toteutua myös meidän kohdallamme. Eikö se silloin tarkoita yksinkertaisesti uskoa ilman epäilyä. Mutta me kaikki epäilemme.
Luther toteaa tästä. ”Sillä kuka voi täysin ymmärtää tämän Jumalan sanan: ‘Isä meidän, joka olet taivaissa’? Joka uskossa käsittää nämä sanat, saa jatkaa täysin luottavaisesti: ”Minä olen taivaan ja maan herra ja kaiken mitä siinä on.” Mutta entä sitten kun tämän uskon tunnustamme, antaakin rakas Isäni ristin kannettavaksemme, kuten kävi opetuslapsille. Silloin usko horjuu ja heikkoutemme kuiskaa korvaamme. Niin, kuka tietää, onko se totta?
Eikös ”Jeesus Kristus on Herra” tarkoita ensisijaisesti sen tunnustamista että Hän on Jumala – mitä ekumeenisissa uskontunnustuksissa sitten on selkiytetty?
Komppaan Hannu Vuorista siinä, että uskon kuuliaisuus on pitkälti unohdettu nykyaikana. Mutta eikö tuo kuuliaisuus ole juuri armon ja vanhurskauttavan uskon hedelmä? Itse en näe ongelmana luterilaista armon julistusta vaan sitä, että on unohdettu kutsu ja kehoitus kristittynä elämiseen. Toisin sanoen häivytetty kristillisen ja ei-kristillisen elämäntavan ero.
Kysymys kuuliaisuudesta on kova juttu yksikökeskeiseen itsensä toteuttamiseen tottuneelle nykyihmiselle. Koska siinä suostutaan lähtökohtaisesti siihen, että joku muu kuin MINÄ on enemmän oikeassa ja tämä JOKU on ilmoittanut itsestään myös sellaista, mikä ei MINUA miellytä.
Itselleni sattui lomalla ikävä tapaturma, jonka seurauksena olin melkein vuorokauden täysin toisista riippuvainen oman liikkumiseni suhteen. Mieleeni tuli välähdyksen omaisesti, että tästä hengellisessä elämässä ja syntien anteeksi saamisessa, vanhurskauttamisessa, on kyse. Kun olemme langenneet syntiin, niin meistä ei ole itseämme auttamaan, mutta Jeesus Kristus tuli meidän avuksemme oikeaan aikaan. Jos tämä on jotain ”alaikäistä hengellisyyttä” (!) pysyn kyllä mielelläni taapero-ikäisenä. Koen näet oppineeni noina tunteina jotakin hyvin syvällistä ja merkityksellistä jumalattoman vanhurskauttamisesta, mutta myös siitä, kuinka tärkeää meidän on palvella toisiamme ja suostua palveltaviksi. Herrammehan antoi meille vahvan kehoituksen ellei peräti käskyn palvella toisiamme.
Marko, luterilaisuus itsessään sisältää kuuliaisuuden ongelman. Ihminen kun pelastuu armosta kristillinen vaellusta on toissijaista. Luterilaisuus ei osaa sanoittaa yhteen toimivaa tapaa uskoa evankeliumiin ja kristillistä vaellusta. Puhe teoista on oma vanhurskautta, hyvät teot ovat vapaaehtoisia ja ne vain syntyvät, jos syntyvät. Ongelma on syvällä luterilaisessa teologiassa.
Luulen, että vanhurskauttamisessa on kysymys paljon enenmästä kuin syntien anteeksisaamisesta. Paavali kirjoittaa; ahkeroikaa, että pelastuisitte ( Fil 2:12), vastaavia kohtia löytyy useita. Miksi Paavali, kehoitti ahkeroimaan, jos hänet oli jo vanhurskautettu? Näin usko, teot ja kuuliaisuus liittyvät yhteen, ( 2 Tim 3:16-17).
Olen Markon kanssa samaa mieltä:
Uskotai uskon ilmeneminen on myös toimintaa, joka eri tavoin ilmenee – tai tulisi ilmetä, jos usko on reaalitodellista, eikä teoreettista uskoa tai ”uskottelua”.
Vrt.
”Mutta usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, ojentautuminen sen mukaan, mikä ei näy. (KR 32/38, Hepr 11.1; ja siitä eteenpäinkin).
Armoa tämä ei tietenkään vähättele.
Usko kohdistuu siihen, mikä on meidän Jumalamme – tai sitten ”jumala”(na pidetty tai toimiva asia)
Ottamatta kantaa Kreikkalaisuuteen on totta Kristinuskon järkiperäistyneen 200.taa luvulta lähtien mutta syynä oli Ignatiuksen ja Ireneauksen todistelut syntymässä olevaa kirkkolaitosta varten.
Tässä ei kait saisi olla epäselvyyttä.
Jo varhain ymmärrettiin Presbyteerien, pappien, ja diakonien merkitystä Oikean Opin tunnustamisessa mikä liittyi niin syntymässä olevaan kirkkolaitokseen kuin olla Piispalleen alamaisia suoriutua tehtävässään kunniallisesti saamassaan oikeutuksessa tuoda Ihmisten sieluja pelastuksen mahdollisuuteen. Kannattaa katsoa yksi Piispainkokouksen aloituspuheenvuoro Emeritus Häkkiseltä.
Siis Oikeutuksessa, saada Ihmisten sielut katsomaan Oikeaan suuntaan. Tätähän jatkettiin eteenpäin aina Ranskan Vallankumoukseen asti.
Asiaa hoidettiin kuten historia kertoo, ja jäljet ovat Kristuksen Rakkauteen nähden hirvittävät kun kyseessä olivat tavalliset Ihmiset eikä pelkästään jumalallisuuteen vihkiytyneiden joukko. Hehän olisivat kukin itsenään voineet käydä läpi oman kiirastulensa jo täällä elämänsä päivinä, ja tämä kaikessa hiljaisuudessa.
Edelliseen katsoen olisi EnTheos yhteyden syntymistä Luojaansa pitänyt huomata pitää tärkeimpänä opetuksen ja Hengellisen tiennäytön asiana tuoda Ihmisiä lähelle Herraansa mutta varhain syntyi myös koalitio Hallitsijan ja varhaisen kirkkolaitoksen välille.
Tarkemmin asia syntyi vuoden kuluessa kun Jeesuksen adoptionaalisuudesta luovuttiin, ja minkä jälkeen Jeesus ja Ylösnoussut Kristus olivat yhtä.
Samaan aikaan tulee myös Jeesuksen varhaisten seuraajien tulevan Rooman Valtakunnan pääuskon harjoittajiksi. Hallitsija ei kuitenkaan luopunut kokonaan varhaisten Jumalien huomioonottamisesta, ja näin kaikki saivat osansa.
Ajelin moottoritiellä kotiinpäin ja kuuntelin Jorma Kalajoen puhetta. Sain siinä kuulla asian jonka olin kuullut satoja, tai tuhansia kertoja ennenkin, mutta siinä se avautui aivan uudesta näkökulmasta. Nimittäin ” vanhurskaus”. Olemmehan saneet sovituksen lisäksi myös vanhurskauden. Emme siis pelkästään syntien anteeksisaamista, vaan myös koko Vapahtajamme pyhyyden ja puhtauden. Eli olemme saaneet Vanhurskaudessa kaiken, mitä tarvitsemme omassa kilvoituksessamme. Se tieto rohkaisee ainakin minua ottamaan vakavasti oman syntisyyteni ja armoon turvautumisen jatkuvasti.
Samalla kun tiedostan sen että koko kilvoitukseni on täysin armon varassa. Lankeemukseen on vain yksi askel sivuun oikealta tieltä ja armo varjelee siltä. Samalla kertaa syntinen ja vanhurskas toteutuu tässä. Jumalan edessä olen pyhä ja puhdas , vaikka omissa ja muiden silmissä ei näin olisikaan. Kaikesta siitä huolimatta mitä itsessäni näen ja tunnen olen silti koko ajan Jumalan valtavan rakkauden kohteena. Tämä tietoisuus velvoittaa pyhään elämään , mutta antaa myös kaiken tarvittavan siihen.
Kyllä, ja olen iloinen kommentistanne.
Usealle vanhurskautumisen askeleet jäävät etäisiksi, ja siksi aiemminkin olen esittänyt asiaa muutosprosessiin suostumisena katsoa Elämäämme missä jo pienin askelin katsomme uutta mahdollisuutta niin synnintunnossa kuin katumuksen asiassa.
Totta on yhtäkkiset uskoontulot jo varhain, mutta Par Excellence kokemukset ovat kuitenkin vain yksi asia.
Pekka, miksi luterilainen kilvoittelee? 🙂
Kysymys oli Pekka. V. Pesoselle.
Kristuksessa uskon kautta Omistamani pyhyys velvoittaa
Ajattelen, että uskossa on kolme ulottuvuutta: totenapitäminen, luottamus ja kuuliaisuus. Kokemukseni mukaan näistä ensisijainen on luottamus Jumalan lupauksiin. mikä syntyy silloin kun tavalla tai toisella koetaan Jumalan puhuttelu. Kun ihminen näin luottaa Jumalaan hänen maailmankuvansa muokkautuu sellaiseksi, että siinä on sija Jumalalle Luojana, Lunastajana ja Pyhittäjänä. Onhan niin, että se, joka on ”saanut maistaa Herran hyvyyttä” ei mitenkään voi kieltää hänen todellisuuttaan. Johdonmukainen seuraus tästä on sitten se, että ymmärretään Jumalan laki oikena ohjeena hyvään elämään. Tätä rakkauden lakia olen kristittynä velvollinen noudattamaan, mutta pystyn siihen vain osittain, jos ollenkaan. Siksi välttämättä tarvitsen sitä armoa, jonka perusteena on Kristuksen ristinkuolema.
Yrjö, osaatko vastata siihen miksi luterilainen kristitty on velvollinen noudattamaan lakia? Jos luterilainen kristitty pelastuu armosta ja hänet on vanhurskautettu eikö se riitä? Mikä merkitys lain noudattamisella on.
Laki on hyvä ja pyhä, mutta se ei ole tie pelastukseen. Mitä paremmin Jumalan lakia noudatetaan, sitä vähemmän on tässä katoavassa maailmassa kärsimystä. Siksi jokaisen kristityn tulee pyrkiä noudattamaan lain käskyjä, kieltoja ja kehotuksia. Armo merkitsee sitä, että langenneenakin voin saada anteeksi ja yrittää uudestaan. Ja lopulta armo avaa pääsyn taivaan kotiin.
Yrjö, näet lain merkityksen koskevan tätä ajallista katoavaa maailmaa. Laki ei ole millään tavoin ole tie tai koske pelastusta, vanhurskauttamista. Ortodoksi teologiassa hyvien töiden tekemisen olevan erottamaton osa jumalalliseksi kasvamisen prosessia. Näin ollen lain teot liittyvät pelastukseen, niiden merkitys on laajempi.
Luterilaisuudessa hyvien tekojen tekeminen ilman uskoa nähdään myös syntinä ( Ausburgin tunnustuksen puolustus, AC, s. 95:32-34) Aika lohduton tilanne ei kristitylle, koko elämä on syntiä. En tosin ole kuullut, että joku kristityksi tultuaan on pyytänyt näitä ajallisia hyviä tekoja anteeksi?
Toisaalta luterilaisuus pitää tekoja välttämättömänä pelastukseen, tämä tulee esille myös luterilaisista tunnustuskirjoista. Teoilla on siis merkitystä, jos pelastuksesta puhutaan laajemmin. Teot ovat hyvää hedelmää, jota Pyhä Henki tuottaa meissä. Ilman tekoja usko on kuollut. Teot ovat todiste elävästä uskosta. Meidän tulee ahkeroida hyvien tekojen tekemisessä, kuten Paavali monesti kehottaa. Jos tukahdutamme Hengen työn meissä, silloin luovumme uskosta emmekä varjellu iankaikkiseen elämään.
Luterilaisuus tulkitsee monet teologiset termit uudella tavalla ja antaa niille erikoisia merkityksiä. Täytyy olla aika perehtynyt luterilaiseen terminologiaa ymmärtääkseen koko ”aparaattia”. Kiitos vastauksesta.
Perinteisesti Kristityn vaellustiehen on kuulunut säällinen osallistuminen Jumalanpalveluksiin ja vastaaminen Ehtoollisen kutsuun.
Saarna on perinteisesti ymmärretty asiana missä Laki ja Evankeliumi ovat läsnä.
Nyt on hyvä kommentoida mitä Lain huomaaminen tarkoittaa hyvien käskyjen lisäksi, vai onko muutakin.
Zwingli ja Calvin Lutherin tavoin pohtivat asiaa, ja tämä hyvin tulee esille Heidän avioteologiassaan.
Onko Laki siis vähemmän tai enemmän mitä edelliset avioon ymmärsivät, vai peittääkö Armo tässäkin hairahdukset.
Kaikki mainitut pitivät aviota käytännöllisenä asiana aina käsitöihin viitaten arjen askareissa.
Luther korosti asian kuuluvan juristiikan aihepiiriin, mutta Hän sanoi parin saavan osan Jumalan sallimasta siunauksesta hankkeelle jo parin kihlautuessa.
Olemmeko lähellä vai kaukana Uskonpuhdistuksen arvioista.
Kertoisitko Hannu miten mosaiikki lähti alkuun. Mikä oli oma kokemukseni siitä.