Kaikessa päätöksenteossa, toimikunnissa ja työpaikoilla pitäisi olla tasasuhteisesti kyseisen toimialan asiantuntijoina miehiä ja naisia. Tämä koskee kirkkoa ja koko yhteiskuntaa. Tasa-arvolain ajatusmaailmassa tasasuhteisuus toteutuu, kun kumpaistakin sukupuolta on remmissä 40 prosenttia.
Silloin, kun kyseisessä tehtävässä on vain yksi henkilö, on valittava jompaakumpaa sukupuolta oleva. Kun usea tällainen ”yksi henkilö” muodostaa viran puolesta päätöksentekoelimen, syntyy ongelma, jos näissä yhden henkilön viroissa on vain yhtä sukupuolta tai suuri enemmistö on sellaisia.
Kirkon keskushallinto uudistettiin ihan äskettäin, vain muutama vuosi sitten. Toimivaltaa monissa asioissa keskitettiin piispainkokoukselle ja samalla piispainkokouksesta tehtiin vain piispojen kokous. Sitä ennen piispat muodostivat vain niukan enemmistön piispojen ja hiippakunta-asessorien muodostamassa piispainkokouksessa. Kukaan ei vaatinut sukupuolivaikutuksen arviointia tästä päätettäessä. Siis tällä kuluvalla vuosikymmenellä, muuten.
Suomen. ev.- lut. kirkossa ei ole ”kirkon piispan” virkoja. Meillä on hiippakuntien piispojen virkoja. Hiippakuntien itsenäisyyttä ja omaleimaisuuttakin on jopa viime vuosina korostettu. Osin näin on tehty Suomen ev.-lut. kirkon episkopaalis-synodaalisen järjestysmuodon vuoksi ja osin muotiasiana, jota piispat ja hiippakunnat ovat innokkaasti kannattaneet. Kokonaiskirkko on vain raami- ja resurssienjako-organisaatio.
Piispan valitsevat hiippakunnan papisto ja hiippakunnan luottamushenkilöt. Vain arkkipiispan osalta muiden hiippakuntien ihmisillä on sanan- ja äänivaltaa. Piispan siis valitsevat itselleen – ja vain itselleen – hiippakunnan oma väki. Ja siis sen henkilön, jonka siihen tehtävään ja asemaan haluavat. Vain välillisesti äänestäjät ovat vaikuttamassa piispainkokouksen kokoonpanoon.
Jos oikeasti haluttaisiin vaikuttaa siihen, että piispoja olisi tasasuhteisesti eri sukupuolta, mahdollisuuksia on, mutta onkohan siihen oikeasti tahtoa tai edes rohkeutta?
Piispan virka on siis hiippakunnan virka ja niin kuin virantäytössä yleensä, valintakriteerien pitää olla avoimia ja etukäteen ilmoitettuja. Hiippakunnan pitäisi siis ennen viran täyttämisprosessin käynnistämistä selvästi ilmoittaa, että tehtävään perustellusta ja laillisesta syystä voidaan valita vain toista sukupuolta oleva. Ei voi olla niin, että hakukelpoisia ovat sekä miehet että naiset, mutta valintaa ei voi missään tapauksessa kohdistaa vain joko miehiin tai naisiin. Piispan vaalissa äänestäjien joukko on suuri ja äänestys salainen ja eri paikoissa tapahtuva. Kukin äänestää kohdaltaan eikä erityistä neuvottelevaa valintakokousta pidetä. Jos vain yhteisen hyvän ja hurskaiden toiveiden varassa oletetaan tai edellytetään valitsijoiden ajattelevan oman hiippakunnan piispaa äänestettäessä piispainkokouksen kokoonpanoa, systeemissä on vikaa eikä äänestäjien käyttäytymistä voi rehellisesti moittia.
Piispainkokouksen ja siis piispakunnan tasainen sukupuolijakauma saavutettaisiin tietysti niin, että Turun arkkipiispan ja Oulun piispan ja kolmen muun seuraavaksi avoimiksi tulevien piispanvirkojen osalta selkeästi määritellään jo virkoja haettaviksi julistettaessa, että tehtävään valitaan nainen. Ja jos tätä rajausta ei voi laillisesti tehdä, miespuolisiin pappeihin vedotaan voimakkaasti, etteivät he asetu ehdolle ja äänestäjien käyttäytymiseen vaikutetaan kaikin laillisin keinoin siten, että he yhtäkaikki äänestävät naista. Sopii epäillä, että näin asia kulkee.
Jos halutaan oikeasti piispakunnan sukupuolijakauman tasasuhtaistamista, meneteltäisiin seuraavasti: Piispojen virat muutetaan määräaikaisiksi neljän vuoden kausin. Valinta uskotaan kirkolliskokoukselle tapahtuvaksi sen toisen toimintavuoden syyskokouksessa. Kirkolliskokous nimeää halukkaiden pappien joukosta jokaiseen hiippakuntaan piispan määräajaksi johtajamaan ja kaitsemaan sen toimintaa. Valinta valmistellaan kirkolliskokouksen vaalivaliokunnan (nyk. valitsijamiesten) kokouksessa siten, että vaaliehdotuksessa sukupuolijakauma on tasan ja kirkolliskokouksen täysistunto toimii sen mukaisesti. Eli toimitaan niin kuin kirkkohallituksen, kirkon työmarkkinalaitoksen valtuuskunnan sekä kirkon toimikuntien jäseniä valittaessa. Ja siinä samassa piispainkokouksen sukupuolijakauma oikenisi. Kerralla ja pysyvästi.
Toki enpä isommin usko, että näin tehtäisiin minun elinaikanani. Ja ravisteltaisiin siinä samalla hiukan Suomen ev.-lut. kirkon hiippakuntien itsenäisyyttä ja joku keksisi epäillä järjestysmuotoonkin kajottavan. Mutta jos tuloksia halutaan näköpiirissä olevana aikana, jotain radikaalia pitää tehdä. Ei asia urputtamallakaan oikene.
Jos ehdottaa saa, niin voisi uudistaa koko homman seuraavasti: Hiippakuntaann valitaan isäntä ja emäntä. Elikkä kumpiakin olisi yhtä paljon ja saunomisetkin menisi mukavasti isännät omalla vuorollaan ja emännät omalla vuorollaan. Eka vuoro täytyy vuorotella, että kumpikin sukupuoli pääsee kuivaan saunaan vuorollaan.
Toisaalta hiippakunnan on saatava näköisensä piispa sukupuolesta riippumatta. Toisaalta olisi toki kohtuullista, että kollegiona toimivassa piispainkokouksessa olisivat molemmat sukupuolet edustettuna. Lauri Lahtisen ehkä hieman leikkimielinen ehdotus voisi ratkaista tämän dilemman hieman byrokratisoituna versiona. Muutettaisiin kirkkojärjestystä siten, että kuhunkin hiippakuntaan valittaisiin varsinaisen piispan lisäksi ”varapiispa”, jonka tulisi olla eri sukupuolta kuin piispa. Ehkäpä voitaisiin hiippakuntadekaanin virkakausi sitoa piispan toimikauteen siten, että dekaaniksi aina valittaisiin miespiispan rinnalle nainen ja naispiispan rinnalle mies ja annettaisiin näin valtuille dekaaneille täysi äänioikeus piispainkokouksissa, jolloin sukupuolten voimasuhteet olisivat 50-50.
Hyvä kirjoitus. All- male – panelit eivät ole mutavyöryn tai rankkasateen kaltaisia luonnonilmiöitä, joille ei voi mitään. Kyllä niille voi jos löytyy tahtoa tehdä käytännön ratkaisuja. Vähän pelkään että ainakin kirkossa miesvaltaisuuden torjuminen jää voittopuolisesti juhlapuheiden tasolle.
(Tasa-arvo, oikeudenmukaisuus jne kun eivät ole ” uskon ydinkysymyksiä”, eivätkä ne liity ”kirkon perustehtävään”. Niiden sanotaan olevan toki ” sinänsä tärkeitä” asioita mutta niihin ei pitäisi keskittyä ” liikaa”. Keskustelu on myös uhka ykseydelle. Edellä mainitun kaltaista puhetta alkaa esiintyä aina silloin kun tasa- arvoasiat nousevat esiin. Usein tasa-arvo keskusteli vaimeneekin etenkin jos/ kun vähättelevää puhetta tulee tarpeeksi korkeilta kirkollisilta auktoriteeteilta