Piispallinen tuluskukkaro on valmis

Avioliittokäsitys ei ole kirkossa eikä kirkolle tärkeä asia. Tämä on toinen kahdesta keskeisimmästä tuloksesta piipainkokouksen kirkolliskokouksen toimeksiannosta laatiman kannanoton äärellä. Jos avioliittokäsitys olisi tärkeä asia, ei olisi mitenkään mahdollista, että kirkon opin ja hengellisen elämän ylimmät valvojat ja kaitsijat käyttäisivät vuositolkulla aikaa yhden teologisen kysymyksen pohtimiseen ja pääsisivät parhaimmillaan siihen saavutukseen, että kuvailevat ongelman ja erilaiset mahdollisuudet ajatella asiasta sekä lopuksi toteavat, että kirkossa samoin kuin heidän omassa keskuudessaan on erilaisia mielipiteitä asiasta ja sen kanssa on elettävä. Sehän voi tarkoittaa vain sitä, että piispoilla on erilaiset käsitykset kirkon käsityksestä avioliitosta sekä teologisena että juridisena asiana ja että käsitykset ovat niin kaukana toisistaan, etteivät ne ole yhteen sovitettavissa. Vain kirkon kannalta epäolennaisen sivuseikan kohdalla tilanne voi olla tämä.

Meille tavallisille kirkkopolun tallaajille tämä on äärimmäisen vapauttava ja iloinen asia. Kun kirkon ylin ja terävin hengellinen johto ei pääse asiasta perille, ei meidän tavallisten ihmistenkään tarvitse.

Piispojen kanta tulee toki valitettavan myöhään, vaikka se on ollut ilmeinen lopputulos jo vuosien ajan. Historioitsijoiden selvitettäväksi jää, miten tähän jouduttiin. Aluksi varmaan oletettiin, että koko kysymys on marginaalinen ”oman mahdottomuutensa” vuoksi. Ensimmäiset kannanotot lähtivät siitä, että kirkko itse päättää kantansa ja oletettiin, ettei kirkon kanta muodosta erityistä haastetta, koska enemmistö on suuri ja vähemmistö on pieni. Piispat pyrkivät aluksi yksimielisyyteen ja vähemmistö heidän joukossaan vaikeni. Tämä antoi tilaa ”keskustelun” polarisoitumiselle tiukasti vastaan ja tiukasti puolesta. Keskustelua kävivät muut ja piispat jäivät itsensä vangeiksi. Monen – kirkon johdolle varmasti hämmästyttävän monen – kirkkopolku ruohottui sen vuoksi, että ääripäät varastivat itselleen kirkon äänen, mutta kirkko joutui vastuuseen molempien ääripäiden kannoista. Piispat joutuivat valitsemaan strategiakseen odottaa ja katsoa, milloin olisi kasvoja menettämättä edellytykset julkistaa se kanta mikä nyt julkistettiin.  Epäselvää on, kuinka tietoinen strateginen valinta oli, pakon sanelema kuitenkin. Viisaina ihmisinä heidän on täytynyt nähdä jo kauan, että muuta tietä ulos umpikujasta ei ole.

Ykseyden korostaminen yli kaiken on viisas ja oikea – ja samalla pakollinen – valinta. Piispat tulevat hiukan huvittavasti kirkon ykseyttä korostaessaan käyttäneeksi mallina kirkon omaa avioliitto-opetusta: Kun on kerran yhteen ryhdytty (kaste/vihkiminen), yhdessä on viisainta, parasta  ja oikeinta pysyä; yhtä mieltä ei tarvitse olla kaikesta eikä paljon mistään, eikä aina ihan rakastaakaan, mutta ystävällisyys ja kohteliaisuus vie yhteisellä polulla kuoppien ja kumpareitten yli.

Yhden selvän ”trumpismin” löysin ja sen rohkenen kohteliaisuuden ja huomaavaisuuden nimissä vielä mainita. Piispat kirjoittavat, että ”Lainsäädäntö ei kuitenkaan määrittele avioliittoa. Oikeudellisesti tarkasteltuna avioliittolaissa säädetään vain avioliiton solmimisen ja purkamisen ehdoista.” Ikään kuin puolustuksena omien kantojen sekavuudelle väitetään, että selvää ei ihan ole muka muuallakaan. Joko virhe on piispojen itsensä tekemä tai sitten on kyse asiayhteydestään irrotetusta juristilauseesta, joka johtaa väärään tulkintaan. Jos avioliittoasiassa jokin on selkeätä, se on juuri avioliiton Suomen lainsäädännössä ja sitä kokonaisuutena tarkasteltuna ilmenevä juridinen oikeuksien ja velvollisuuksien kokonaisuus. Sen sijaan se, mikä on epäselvää, on ”maallisen” lainsäädännön mukaisen juridisen avioliiton ja kirkon teologisena käsitteenä ymmärtämän avioliiton suhde. Eli nimenomaan se, mikä piispojen olisi pitänyt osata selvittää.

Mutta loppu hyvin, kaikki hyvin. Roma locuta est, causa finita est.