Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
”Kun sana yhdistyy aineeseen, syntyy sakramentti.”
Raamatun kanssa tällä taas ei ole mitään tekemistä. Kaste ja ehtoollinen olivat kyllä Jeesuksen asettamia, mutta hän ei niihin laittanut mitään eritystä voimaa, armoa tai pelastusta. Kaste on Raamatun mukaan samaistumista Jeesuksen kuolemaan, hautaamiseen ja ylösnousemiseen. Ihminen joka haluaa lähteä Jeesusta seuraamaan, vihkiytyy näin julkisesti kasteessa Kristuksen seuraajaksi. Tässä ei ole mitään katolista mystiikkaa. Samoin ehtoollinen on ristin tapahtumien muistoateria, jolloin erityisesti Jeesuksen seuraajat muistelevat yhdessä tuota tapahtumaa. Jeesushan sanoi, että tehkää se hänen muistokseen. Tähänkään ei liity mitään mystiikkaa.
Rooman kirkko sepitti kasteelle ja ehtoolliselle mystisen merkityksen jotta näin oppimatonta kansaa voitaisiin pitää kirkon helmassa paremmin. Valitettavasti tämä hiipi myös protestanttien pariin. Tämä on ymmärrettävää siitä syystä, koska protestanttiset kansankirkot tahtoivat myös kansaa pitää kirkon helmassa paremmin. Kyseessä on siis puhtaasti kirkkopoliittiset syyt, ei raamatulliset.
No, nyt tultiin vihdoin tuohon blogin otsikkoon! May antoi hyvän syötön Jormalle, joka laukaisi komean maalin!
Jorma:
”Sulla ei ole mitään, piispa, sulla ei ole uskoa, sulla ei ole Pyhää Henkeä, sulla ei ole Taivaan valtakunnan avaimia. Mee pois, sua ei tarvita!”
Hei, ihmiset: Tällainen asenne ei ole minkään sortin kristillisyyttä! Tällainen on syntiä! Tällainen on valkeuden pukuun pukeutunutta pimeyttä! Tällainen on – jumalanpilkkaa!!!
Jouni kirjoitti:
Oletko kalvinisti? Ainakin esittelit calvinilaisen ehtoolliskäsityksen, joka on kaukana luterilaisesta. Tietenkin Jeesus puhuu muistostaan, kun hän asetti ehtoollisen ennen kuolemaansa. Käytännössä me muistelemme ehtoollisella Jeesusta juuri sellaisena kuin me hänet haluamme muistaa. Vekkuleinta tässä muistoateriassa on se, että Jeesus on siinä itse läsnä ja palvelee meitä. Puhutaan reaali-preesensistä.
Ei myöskään ole sopivaa sekoittaa termejä: Mystiikasta ei ehtoollisessa ole kyse, vaan oikea sana on mysteeri, salaisuus. Eikö olekin mystistä? 😮
En pidä keskustelua vääntämisenä. Jokaisella on kai oikeus mielipiteeseensä eikä sen pitäisi loukata, jos ei kerran ole menty henkilökohtaisuuksiin.
Joka on mielestään oikeassa, hänellä pitäisi olla pitempi pinna keskustelussa ja enempi rakkautta. Muuten ei voiteta yhtään sielua, jos ei olla valmiita vaivannäköön.
Ymmärrykseni mukaan tuo vainme-oppi on ollut liikkeen sisäinen varuste, mutta se on otettu laajempaan käyttöön ja luulempa, että tässäollaan jonkin verran hämillään, että m iten tämä motti laukaistaan.
Pyhä Henki on suvereeni toimija ja käyttää ketä tahtoo.
Jouni Konttiselle pari ajatusta. (Anteeksi Hannu Kiuru että keskustelu rönsyilee nyt valtoimenaan)
Olen eri mieltä. Mielestäni ihminen voi toimia välikappaleena antamassa syntejä anteeksi. Tottakai lopultakin Jumala on se joka antaa synnit anteeksi. Jumala on ikään kuin langan toisessa päässä vetelemässä narusta, mutta ihminen on langan tässä päässä, yhteydessä Jumalaan. Mielipiteistä ei kannata väitellä mutta vilkaise kuitenkin: Joh. 20:23. Jeesusta muuten syytettiin aikoinaan samasta asiasta, eli siitä, että vain Jumala voisi antaa syntejä anteeksi, ei ihminen (jollaisena muut ihmiset Jeesuksen toki näkivät). Esim: Mark. 2:7.
Käsittämätön väite. Onko sulla tästä omakohtaista kokemusta vai mistä tietosi on peräisin? Lukemattomien ihmisten kokemus puhuu toista. Ehkä he kaikki ovat olleet väärässä? Logiikkasi menee näin: Opettaja opettaa, että Atlantin takana on Amerikka. Oppilaille opettajan vakuuttelu ei kuitenkaan muka kerro, että Atlantin takana on Amerikka, vaan opettajan opetuksen tähtäin onkin siinä väitteessä, että Atlantin takana on Amerikka. Opettaja siis kertoo väittävänsä jotain, mutta varsinaisesti opettajan opetuksen sisällöllä ei ole mitään väliä koska opetuksen focus on muka itse opetustilanteessa.
Eli jos jokin asia sotii (mielestäsi!) Raamatun periaatteita vastaan niin se on automaattisesti antikristillinen? Missä kohtaa Raamatussa näin sanotaan? Onko Raamatussa jonkinlainen yhteenveto ”Raamatun periaatteista” sekä varoitus siitä että näitä periaatteita vastaan ei saa toimia? Jos olet aidosti Raamatullinen ja seisot edelleen väitteesi takana niin kertoisitko meille muille missä kohtaa Raamatussa rippi tuomitaan antikristillisenä?
Asia vaikuttaa selvältä. Mutta mitä Raamattu sanoo tilanteesta jossa henkilö, jota vastaan olen rikkonut, on kuollut, eli en voi enää pyytää häneltä anteeksi? Miten tällaisessa tilanteessa on Raamatun mukaan toimittava?
Eli jos olemme rikkoneet jotain vastaan mutta emme tiedä näin käyneen, niin synnintunnustusta ei ole tarpeen suorittaa? Toiminko väärin jos ikään kuin varmuuden vuoksi suoritan synnintunnustuksen vaikka en tiedä rikkoneeni ketään vastaan? Mitä Raamattu sanoo tästä?
Nyt et ole ihan Raamatullinen. Raamattu puhuu uudesta luomuksesta mutta sinä mielestä. Luomukseen kuulunee myös fyysinen puoli toisin kuin mieleen joka on pelkkää henkeä. Varmaan kuitenkin tarkoitat, että taivaassa sitten vanha luomuksemme on kadonnut?
Mutta Raamatussahan selvästi sanotaan että ”Hän puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä” (1. Joh. 1:9). Nyt väität että Hän puhdistaa meidät vasta taivaassa mutta se on omaa tulkintaasi. Ei Raamattu niin sano. Raamattu jättää puhdistuksen ajankohdan avoimeksi ja on epäraamatullista väittää mitään muuta.
Laitan vielä linkit ripistä ja ”yksin Raamattu” -periaatteesta. Linkit johdattavat lukijan katolilaisen Emil Antonin (FM, TM) sivuille. Älkää kompastuko sivun katolilaiseen sävyyn vaan poimikaa sieltä se hyvä mikä on poimittavissa. Itse olen saanut Antonin sivuilta uusia eväitä ajatteluuni vaikken katolilainen olekaan. Hän muuten kirjoittelee silloin tällöin tänne K24:seen.
Rippi: http://hyviauutisia.net/sakramentit/rippi/
Yksin Raamattu: http://hyviauutisia.net/raamattu-ja-traditio/yksin-raamattu/
Jouni kirjoitti:
Tuota noin, Jouni. Missä ihmeen pimiössä sinä sitä Raamattuasi oikein luet? Ohitat ”raamatullisuudellasi” kirkon opin, perinteen ja teologian?
Tietenkin kaste oli Jeesukselle vihkiytymistä Vapahtajan tehtävään. Meillä on erilainen kutsumus. Kun meidät lapsina kannetaan kasteelle, me emme itse vielä vihkiydy mihinkään. Me emme tuossa tilassa ole voineet tehdä yhtään mitään ansaitaksemme tai hankkiaksemme tämän tavattoman suuren aarteen itsellemme. Kasteessa Jumala tekee kanssamme LIITON! Ns. uskoon tuleminen on tuon liiton omakohtaista vahvistamista. Parannusta tehdessämme palaamme joka päivä takaisin kasteen armoon.
Mielessäni olen kuvitellut, että alkuheräyksen aikana Jumalan läsnäolo on ollut niin voimakasta, ettei siinä ole ehditty peilata koko Ruotsia missä tuli palaa. Siinä on silloin aina käsillä myös kuppikuntaistuminen.
Aina uudelleen palaa mieleeni J Wikströmin, siis emritusarkkipiispan, puhe Suikkilan rukoushuoneella. Hän puhui yhteydestä ja totesi, ettei ole tarkoitus tehdä kaikista samanlaisia, vaan erityispiirteet säilyttäen rakennettaisi yhteyttä. Aikaa on mennyt ja asiat vaativat ihmettä Jumalalta, jota myös hartaasti odotan kuin yövartija aamunkoittoa.
Jorma: Rippi, kaste ja ehtoollinen kuuluvat likeisesti yhteen, mutta olet oikeassa siinä, että tässä yhteydessä noihin sakramentteihin ei ole syytä tämän enempää paneutua. Minulla on tunne, että tässä on sanottu jo ihan riittävästi aiheesta Avainten valta. Iloitsen siitä, että myös tuo blogin otsikon aihe otettiin – lopulta – esiin.
Muutama lomapäivä tässä vierähti rattoisasti kanssanne. Kiitän kaikkia keskustelijoita. Ja ikään kuin vanhan toistona totean, että valitettavasti näillä(kin) foorumeilla asioitten lisäksi riitelevät myös henkilöt. Olivatpa nuo henkilöt tai aiheet ketä tai mitä tahansa.
Jotakin ideaa sain keskustelun kuluessa asioista, jotka näyttävät lestisleir(e)issä tuottavan perinpohjaisia sotkuja, epäselvyyttä, sählinkiä ja ahistusta. Vl-piruetteihin verrattuna luterilainen näkemys ripistä on selkeä ja konstailematon.
Moniin hyviin näkökulmiin en keskustelun laajetessa pystynyt tarttumaan. Paljon meni siis ohi. Tämä keskustelu oli kuitenkin intensiivistä. Aihe oli ajankohtainen. Halusin ottaa kölin alitse vedetyn piispan asian omakseni. Moni kommentoijakin harmistui Samuel-piispan puolesta. Minulle tuli voimakas tunne, että jos eivät muut (kristityt) puutu asiaan, niin sitten sen teen minä. Ei vääryydeltä saa ummistaa silmiään.
Kohta kylläkin suljen silmäni painaakseni pääni hyvällä omallatunnolla uneen. Myös pieni paussi bloggaamisesta voisi olla Ruttopuiston rovastille hyväksi.
PS: Sen vielä sanon, että vaikka seuraava bloggaus ei vl-asioita koskisikaan, niin tulkaa reilusti lukemaan tällaisen ei-vl-papin aivoituksia. Kaikki ovat kutsutut, mutta vain harvat valitut… :p
Hannu, mitä kirjoihin tulee, onko vaitiolo myöntymisen vai kieltämisen merkki?
Heikki: Olisko sulla mahdollisuutta ottaa valokopsua siitä seurakuntaoppi-kohdasta? Mä luulisin, että tässä vaiheessa se olisi ihan riittävä juttu. Tai jos osaisit skannata mulle ne sivut. Sposti on muotoa etunimi.sukunimi@evl.fi
Jo viime kesänä hankin Laestadiusta koskevan kirjan ja ajattelin, että nyt kyllä otan tuosta hepusta kunnolla selvää, mutta lukemattahan se opus jäi…