Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Minua kävi vähän jurppimaan tuo synninpäästön käsittely.
Olenko väärässä, kun sanon: Luterilaisessa jumalanpalveluskaavassa on synnintunnustus ja synninpäästö. Se tapahtuu ilman edes käden nostamista. Voitasko laittaa asioita oikeaan järjestykseen, koska tämä käsittelytapa ei vie asiaa yhtään eteenpäin.
On aivan pakko vielä piipahtaa täällä Ruttopuiston rovastin tiluksilla. Lähinnä kiittämään Perttiä huikeasta, suorastaan kristallinkirkkaasta tiivistelmästä (12 heinä 2013 18:57, teksti ennen ensimmäistä katkoviivaa). Asiat ovat mielestäni juuri näin kuin ne ilmaiset. Edes SRK ei olisi voinut (tuskin halunnutkaan!) ilmaista asiaa selkeämmin.
Ripistä vielä sananen. Luulisin, että vl-liikkeen kansanhurskaudessa ei oikein osata erottaa rippiä, parannuksentekoa ja syntien anteeksiantamista. Tässä ei kuitenkaan ole välttämättä mitään käytännön ongelmaa. Kaikkiin näihin liittyy joka tapauksessa välttämättöminä sanat ”Jeesuksen nimessä ja veressä synnit anteeksi” (huom. ei koskaan ”Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen”). On epäselvää onko sanamuodolla teologisessa mielessä väliä, mutta käytännössä on: väärä sanamuoto aiheuttaisi välittömästi hämmennystä.
Ripissä näillä sanoilla (JNJV) annetaan ripittäytyjälle synnit anteeksi, parannuksenteko vahvistetaan näillä sanoilla ja syntien anteeksiantaminen (uskovaiselle) ”yleisestä saarnasta” tehdään näillä sanoilla. ”Yleiseksi saarnaksi” kutsutaan sitä kun puhuja saarnaa ”yli seurakunnan” syntien anteeksiantamusta. Esim. seuroissa puhujakorokkeelta vaikkapa näin: ”Sinäkin joka tunnet syntiä ja ahdistusta, saat uskoa ne kaikki juuri sille paikalle anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä!” (Huom!: yleisestä saarnasta uskomiseen ei tarvita kädenheilautusta, saa uskoa ihan paikallaan vaikka lattiaan tuijottaen.)
Olen kuullut kahdenlaista (vl-)opetusta siitä, voiko yleisestä saarnasta tehdä parannuksen vai onko tällainen syntien anteeksianto tarkoitettu vain jo uskomassa oleville. En tiedä miten asia virallisesti on, jos nyt mitään virallista kantaa tähän(kään) löytyy.
Esimerkki: Jos muukalainen tulee seuroihin, kuulee tämän yleisen saarnan (JNJV) ja todella uskoo sen, niin onko hän välittömästi tämän jälkeen uskovainen vai ei? Joku sanoo että on, toinen että ei. Loogisesti ajateltuna pitäisi mielestäni olla, mutta toisaalta tällainen muukalaisen tekemä parannus jää muilta seurakuntalaisilta piiloon, jolloin häntä ei pidetä uskovaisena, koska ei tiedetä, että hän on tehnyt parannuksen. Täytyy muistaa, että vl-liikkeessä on tärkeää, että tarkasti tiedetään kuka on uskovainen ja kuka ei: tästä riippuu sekä asennoituminen henkilöön että tietenkin se, voiko tällainen henkilö antaa itse syntejä anteeksi, eli käyttää niitä päästöavaimia. Jos henkilö on ”meikäläinen” on hän tietenkin rakas veli/ sisar. Jos taas hän onkin epäuskoinen niin häneen suhtaudutaan hieman varauksellisesti ja hän on itseasissa hyvin vaivihkaisen käännytystön (”tekisipä hän parannuksen!”) jatkuva kohde.
Tässä keskutelussa rovasti taisikin jo mainita asian johon olen itsekin lopulta päätymässä: ev.lut.-kirkon usko on vielä yksinkertaisempi (ja armollisempi) kuin vl-usko, jossa on lähemmin tarkasteltuna (niin kuin olemme saaneet huomata) erinäisiä omituisia kiemuroita.
Pertti: Kun olin teologisessa fuksina, niin meille sanottiin, että etsikää itsellenne hengellinen koti. Ilman sitä teologian opiskelu on rankkaa. No, minähän kiertelin kanssa monissa paikoissa haistelemassa ilmapiiriä.
Tiedekunnan tauluilla oli tyrkyllä eri poppoitten käsiohjelmia, joista oli helppo valita tutustumiskohteita.
Luulen, että sinne vl-tilaisuuteen minut kutsui joku mukaansa. En tosin enää jaksa muistaa, kuka kutsuja oli ja missä me kävimme. Myöhemmin olen pitänyt tarkoin huolta siitä, että minua ei keskeytetä, kun olen saarnastuolissa paasaamassa!
Lauri: Ihan oikeassa olet sanoessasi, että luterilaisessa messussa on sekä synnintunnustus että synninpäästö. Kyse on ns. yleisestä ripistä. Yhä useammassa kirkossa seurakunta pääsee yhteen ääneen lausumaan synnintunnustuksen. Minulla on tapana liturgina toimiessani kehottaa ihmisiä tekemään tiliä omasta elämästään hetken hiljaisuuden vallitessa omin sanoin hiljaa mielessään ja sen jälkeen yhtymään synnintunnustusrukoukseen.
Pentti: Joo, Pertti kirjoitti todella oivaltavasti, mutta silti minulla jäi jonkinlainen suru puseroon, kun ajattelin, miten konstikas tuo systeemi sisältä päin tuntuu olevan.
Sen sijaan ulospäin näyttäisi siltä, että synnit annetaan ja pyydetään anteeksi vähän samaan malliin kuin sanomme päivää toisillemme. Tai siis Jumalan terve tms. Eli kyse olisi vain fraasista tyyliin: On pidellyt taas ilmoja…
Olenko ihan väärässä?
Viime keväänä Kirkon Perhetyön pitkäaikainen sihteeri Liisa Tuovinen antoi kyytiä noille äsken mainitsemilleni synnintunnustusteksteille. Liian synkkiä ja psykologisesti pielessä…
Lue Liisaa tästä:
https://www.kotimaa.fi/uutiset/kotimaa/10759-liisa-tuoviselta-ankara-kritiikki-synnintunnustusteksteille
Niin, minä en välitä siitä, mitä kirkko asiasta sanoo, vaan vain mitä Raamattu sanoo. Tämähän oli uskonpuhdistajienkin motto.
Hannu > Raamattu on kirkon kirja, jota kristillinen kirkko saa ja jota sen pitääkin tulkita.
V: Kommentissasi haiskahtaa Rooman kirkon tuulia. Sehän on ainakin ennen opettanut, että vain sillä on oikeus tulkita Raamattua. Raamattu ei ole vain kirkon kirja, vaan jokaisen ihmisen kirja ja jokainen ihminen saa ja pitäisi tulkita sitä.
Hannu > Eikö sinulla ole omaa seurakuntaa?
V: Kuulun yhteen maailman levinneimmistä protestanttisista kirkoista.
Hannu > Et myöskään voi brassailla Raamattutietoudellasi vedoten pelkästään siihen, mitä kirjassa on tai ei ole.
V: Vetoan pelkästään juuri siihen, mitä Raamattu sanoo tai ei sano, koska se on minun suurin auktoriteettini.
Hannu > Olemme aivan eri kulttuurissa, elämme aivan toista aikaa.
V: Raamatun opetukset ovat ajattomia, koska ne ovat lähtöisin Jumalasta. Siksi Paavali kirjoittaa, että ” Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä” Room.12:2. Ja Jumalan tahto löytyy Raamatusta.
Hannu > Siksi meidän on Raamattua tutkiessamme selvitettävä, mikä on kunkin tekstin sisältö, sanoma ja sovellutus.
V: Samaa mieltä.
Hannu > Raamattututkimus ja arkeologia pyrkivät porautumaan 2000 vuoden takaisiin asioihin ja selvittämään, millaista elämä oli Jeesuksen aikana. Mutta ei ole tarkoitus, että noita aikoja kaihottaisiin saati pyrittäisiin jollakin ihmeen rekonstruktiolla saada palaamaan.
V: Tähän ei ole mitään tarvettakaan, koska noina aikoina annetut opetukset ovat vieläkin päteviä. Ei Jumala ole muuttanut opetuksia noista ajoista. Raamattu ei ainakaan tällaisesta puhu.
Hannut > Jos vertaat itseäsi Lutheriin, niin muista, ettei hänen ajatuksenaan koskaan ollut perustaa omaa kirkkokuntaa vaan vain puuttua kirkon räikeisiin epäkohtiin. Hän vain sattui saamaan lemput katolisesta kirkosta…
V: Minulla ei ole mitään tarvetta verrata itseäni Lutheriin monestakin syystä. Uskonpuhdistajilla oli vain hyvä motto joka minusta näyttää hyvin raamatulliselta: Raamattu ja yksin Raamattu. Tämän takia Luther sai lemput Rooman kirkosta, koska kirkko opetti, että Raamattu ja kirkon traditio. Tämä ei käynyt Lutherille. Valitettavasti nyt kansankirkkomme ei opeta, että Raamattu ja yksin Raamattu, vaan Raamattu ja kirkon tunnustuskirjat. Tunnustuskirjoissa on paljon hyvää, mutta ne eivät ole erehtymättömiä tulkintoja. Vaikka kansankirkkomme virallisesti sanoo, että Raamattu ja vain Raamattu, niin se kuitenkin lukee Raamattua tunnustuskirjojen läpi. Ja mielellään se muokkaa Raamattua tunnustuskirjojen mukaan eikä päinvastoin. No nyt monessa asiassa käytännössä, se on unohtanut Raamatun ja tunnustuskirjansakin.
Hannu > Tiesitkö muuten, että Raamattu on yksi osa kristillistä perimätietoa, se on vain kirjattu ylös. Suullinen perimätieto oli Jeesuksen aikaan aivan yhtä tärkeätä kuin kirjallinen. Paljon jäi Raamatun ulkopuolelle,
V: Taidamme tietää molemmat miten Raamattu suurin piirtein on syntynyt. Jumala on ohjannut tuota prosessia. Kyseessähän ei ole sanainspiraatio vaan ajatusinspiraatio. Ja jokaisessa tekstissä on se Jumalan ajatus, joka on tarkoitettu kaikille aikakausille niin kuin Paavali opettaa 2.Tim.3:16 ; Room.15:4. Koska teksteissä on mukana kulttuuria, niin on katsottava, että onko opetus tekstin kirjaimellisessa tulkinnassa vai löytyykö sen takaa periaate, joka on se ajaton opetus. Esim. kun Paavali pyytää tervehtimään seurakuntalaisia suutelemisella Room.16:17, niin jos tekstistä ei löytyisi periaatetta, niin ohje olisi otettava kirjaimellisesti koska 2.Tim.3:16 ; Room.15:4 mukaan tekstissä on jumalallinen opetus kaikille. Mutta periaate siitä löytyy ja se on se, että seurakuntalaisten on tervehdittävä toisiaan lämpimästi. Miten se sitten eri kulttuureissa tapahtuu, on eri juttu.
Kiitokset kehuista, Hannu ja Pentti. Pentin sanat (ylisanat) lämmittävät siksikin, että hän tuntee vl-liikkeen sisältä. Kiitos teille!
Alkaa kai olla hyvästien aika. Keskustelu ryöpsähti kuin kesäinen ukkosmyrsky. Viestitiheys viestejä/tunti oli varmaan ennätysluokkaa. Itse olin niin hidas, etten ehtinyt kuin johdantoajatuksiani esittää. Oma syyni, ei olisi pitänyt lähteä alkuseurakunnasta liikkeelle. Mutta myrskyn laannuttua aurinko taas paistaa.
Kiitos myös Jounille, joka uskalsi tuoda terveelliset mausteensa luterilaiseen puuroomme. Minä ainakin löysin ajattelemisen aihetta. Suurin kiitos Hannu-rovastille, jonka huumorintajuisessa kaitsennassa saimme vapaasti telmiä.
Paljon jäi sanomatta, mutta säästetään ne seuraavaan kertaan. Näemme varmaan uudelleen, ei tämä aihe tähän tyhjentynyt.
Kiitokset kaikille muillekin keskustelijoille ja hyvää kesän jatkoa!
Pentti Niukkanen:¨
Miksi VL ei voi uskoa evankeliumia sellaisenaan, kun se saarnassa kuuluu?
Siinä on kaikki, miksi se ei riitä?
Minustakin Pertti on hahmottanut varsin hyvin meidän vanhoillislestadiolaisten synninpäästökäsitystä. Laitan tähän joitakin huomioita.
Synninpäästö vaikkapa saarnasta on täydellinen, koska perustuu Jeesuksen sovitustyöhön ja Pyhään Henkeen. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen. Ihminen (voi olla pappi, mutta ei tarvitse), jolla on Pyhä Henki sydämessään, voi välittää synninpäästön, mutta tietenkin anteeksiantamus on täysin Jumalan työtä ja siten absoluuttinen. Sillä, joka siunauksen välittää, ei ole asiassa mitään omaa ansiota. Myöskään siunauksen vastaanottajalla ei ole asiassa mitään ansiota. Parannus tapahtuu vain, jos Jumala on valmistanut kyseisen kuulijan sydämen parannukseen. Koska kyseessä on hengen virka, asia ei ole sanamuodosta kiinni. Toki uskovaisesta tuntuu turvalliselta kuulla asia tutuksi vakiintuneessa muodossa.
Mitään muuta ei tarvita. Siunauksen vastaanottaja on samantien täysivaltainen ja muiden uskovaisten kanssa täysin samanarvoinen jumalanlapsi. Armoa jaetaan anteliaasti. Joskus sanotaan, että ”seiniä myöten”. Armon määrä on mittaamaton. Siksi sitä ei tarvitse säästellä. Jos parannusta tapahtuu, se on Jumalan työtä, eikä edellytä mitään tekoja siunaajalta eikä siunatulta.
Varmaankin parannus tapahtuu usein kahdenkeskisesti. Vaikea sanoa kummin enemmän, koska einäistä rekisteriä pidetä. Jos joku etsikkoajan saanut kuulija uskoo asian penkistä, eikä ehdi kertoa asiasta kenellekään ja kuolee seuraavana yönä, hän on pelastunut.
Joskus saarnamies erityisesti mainitsee, että jos joku kokee olevansa ulkopuolella – kuuli hän saarnan sitten penkissä, radion, puhelimen tai internetin kautta, hän saa uskoa evankeliumin saman tien.
Jeesuksen lunastustyön voima on niin suuri, että vaikka kuulija uskoisi asian tavallisesta yleisestä siunauksesta, parannus on täysin pätevä. Jos aikaisempi epäusko jää silti vielä vaivaamaan, voi hän siitä halutessaan ripittäytyä erikseen.