Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Tunnustan. Tuli jossakin vaiheessa niin paha mieli ja tuntui, että tämä ei ole minun paikkani. Vanha Aatami minussa sai minut poistamaan suuren osan postauksistani. Anteeksi tämä. Eiväthän ne kommentit nyt tietenkään loogisilta näytä. Voi minua herkkänahkaista!
Älähän nyt Heikki! Mun kirjoituksia on joutunut ylläpito poistamaan joten siihen nähden tuo on vielä pientä. Eiköhän kaikille tähän keskusteluun osallistuneille puheenvuorot ole tulleet nähdyiksi. Mattimyöhäset joutuvat nyt tyytymään aavistuksen puutteelliseen keskusteluun mutta se on mattimyöhästen osa.
Kiitos, Heikki, kun ilmoittauduit ”syntipukiksi”.
Olet pyytänyt anteeksi minulta ja muilta keskustelijoilta sitä, että olet hätäpäissäsi mennyt deletoimaan viestisi, jotka sisälsivät kysymyksiä, jotka veivät tätä keskustelua hyvin eteenpäin. Nyt keskustelusta tuli torso, kun mattimyöhäset ja myöhempien aikojen yliopistotutkijat eivät saa tolkkua ketjun logiikasta. Nyt sinua, Heikki, sitten tuplaharmittaa tilanne.
Me saamme tästä hyvän harjoitusesimerkin. Sanokaa, mitä tapahtuu, jos hyväksyn / en hyväksy anteeksipyyntöä? Pallo on nyt teillä, hyvät keskustelijat. Perustelkaa vielä näkemyksenne.
Tuli myöhemmin mieleeni, miten meidän vanhoillislestadiolaisten seurakuntakäsitys usein määritellään mielestäni kristallinkirkkaasti. Raja kulkee sydämestä sydämeen. Tässä tarkoitetaan niitä sydämiä, joissa on Pyhä Henki. Jos henkilö on saanut parannuksen armon, hän on osa tätä ketjua. Koska Jumala on tehnyt ihmisen sydämessä työtä ja kutsunut luokseen, parannuksen armon saaneiden synnyttämä raja on Jumalan luoma. Jos ihmisellä on Pyhä Henki sydämessään, hän kokee kohdatessaan samanlaisen matkakumppanin, että Henki vastaa. Tämä on tietenkin mysteeri, mutta oma kokemukseni vahvistaa asian mielessäni. Tätä kokemusta voi tietenkin yrittää selittää pois vaikka millä, mutta minulle se on totta. Kun puhutaan syntien pidättämisestä, käsittääkseni on kysymys tästä. Jos ripittäytyminen tuntuu perustuvan johonkin vieraaseen, sitä tehdään ehkä oman hurskauden korostamiseen tms., Henki ei vastaa. Kai asia voi toimia toisinkin päin. Jos ripittäytyjä huomaa, että rippi-isän tai -äidin Henki ei vastaa, hän varmaankin etsii toisen.
Muistaakseni ilmestyskirjassa usea luku päättyy sanoihin (jotenkin näin)”…mutta kuulkaa, mitä Henki sanoo seurakunnille”.
Kristus sanoi, että ”ottakaa Pyhä Henki” ja ”joille te annatte synnit anteeksi, niille ne on annettu anteeksi Taivaassa”. Asia on minusta hyvin yksinkertainen. Jumala on valmistanut ihmisen sydäntä parannukseen ja tämä tunnistaa sen vuoksi lammaslauman. Joku armahdettu syntinen voi auttaa hänet ahtaasta portista sisään ja lammaslauman jäseneksi, jonka Henki vastaa.
Jos nyt ei aivan jumalanpilkkaa, niin ainakin kirkonpilkkaa ja kirkon halventamista.
Mielestäni Niukkasen Pertti osuu aivan oikeaan omassa analyysissään. Mutta tämä parannuksentekoautomaatio on vain käytänne, jolla varmistetaan liikkeen jäsenen osallisuus jumalanvaltakunnassa. Seurakuntaoppi on paljon muutakin, vaikka tämä parannuksentekoautomaatio on tärkeä osa sitä. Seurakuntaoppi kokonaisuudessaan voidaan saada selville vasta kun on tehty muutama puolueeton akateeminen tutkimus SRK -lestadiolaisuudesta 1950 -luvulta tähän päivään. SRK:n oma tekeillä oleva selvitys, joka nyt on keskeytetty ja mikäli se joskus valmistuu, se tulee olemaan nollatutkimus. Talonen näyttäisi tyrkyttävän itseään ensimmäisen akateemisen tutkimuksen tekijäksi viimeaikaisten ulostulojensa perusteella. Hänellä voisi olla mahdollisuus saada joitakin tietoja SRK:n arkistoista, muille ulkopuolisille tuskin sellaista mahdollisuutta annetaan: Ei ainakaan niin kauan kuin nykyinen johto liikkeessä jatkaa.
Hannu Kiuru on oivaltanut myös mistä on kysymys:
Niin paljon kun Hannu Kiurun teksteistä olen pitänytkin, täytyy sanoa, ettei Hannu ole päässyt jyvälle sitä, mitä herätyskristillisyys on.
Halu kuulla synninpäästöä perustuu yksilön tarpeeseen.
On halventavaa puhua tervehtimiseen verrattavasta fraasista.
Asia ei mielestäni selity sillä,että SRK:ssa kansaa on siihen opetettu.
Eräs kirjoittaja ihmetteli sitä, että kysytään ”saanko uskoa…”.
Jos ajatellaani, ettei se ole tyhjä fraasi, voi kysymys lähteä todella epäilevästä mielestä.
Tätä on vaikea ymmärtää, jos ei ole omassatunnossaan ollut ahdistunut.
Mielestäni Hannun päätelmä on liian hätäinen. Ei voi olla kysymys jumalanpilkastaa silloin kun pidetään kiinni liikkeen omasta seurakuntakäsityksestä. Eikä SRK ole tässä edes ainut tapaus.
Katolinen kirkko rajaa myös pelastuksen.
Ne pyytävät kuulla päästösanoja, jotka tuntevat kelvottomuutta. Miten on kansankirkossamme? Kuinka usein näemme tai kuulemme jonkun ripittäytyvän?
Kiitos Heikille, Pentille, Jussille ja Jormalle hyvistä kommenteista. Ne panivat minutkin katsastamaan rautalankaverkkoani uudelleen. Ja kyllähän sieltä paikattavaa löytyy (no, arvasin sen kyllä itsekin ).
Mitä yksikertaista ja yksiselitteistä nimitystä tuosta ”Jumalan valtakuntaan liittävästä synninpäästöstä” pitäisi käyttää? Parannus, uudestisyntyminen, herääminen, uskoontulo jne. ovat käsitteitä, jotka tuohon tapahtumaan voitaisiin liittää. Ne ovat kuitenkin jo muiden hengellisten yhteisöjen ja myös kansankirkkomme käytössä (ainakin osittain) muunsisältöisinä.
Ehdottamani ”Pyhän Hengen kaste” ei myöskään ole kovin hyvä, koska sitä käyttävät helluntailaiset ja vielä eri merkityksessä (kiitos Pentille huomautuksesta). Risto Blom viittaa samaan tapahtumaan termillä ”tulikaste” tai ”Pyhän Hengen tulikaste” kirjassaan ”Jumalan lapseksi. Käsitys uudestisyntymisestä esikoislestadiolaisessa julistuksessa”. En tiedä, onko kumpikaan termi yleisesti käytössä esikoisuudessa. Ilmeisesti vanhoillisille nuo termit ainakin ovat tuntemattomia. Ja kyllä ne minustakin enemmän tuovat mieleen helluntailaisuuden.
Pentti kirjoitti oivaltavasti:
Tämä on varmasti totta. Useimmiten seuraväki koostuu vain ”omista”. Ja jos siellä joku ulkopuolinen saa ”parannuksen armon”, niin kyllä hän tilanteen pystyy (uskoakseni) erottamaan tavallisesta ripistä. Vl-liikkeen/SRK:n opillista rakennetta tutkittaessa näillä käsite-erotteluilla on kuitenkin tärkeä merkitys.
Taitaa olla pakko laajentaa tarkastelukulmaa.
Luterilaisuudessa (kuten myös katolisuudessa) uskovien yhteisöön eli kirkkoon liittävä pyhä toimitus on kaste. Siinä ihminen syntyy uudesti Pyhän Hengen vaikutuksesta. Hänestä tulee Jumalan lapsi ja hän pääsee vapaaksi synnin, kuoleman ja pahan vallasta.
Vl-opetuksen mukaan ei kasteessa mitään tuollaista tapahdu. Pieni lapsi on jo syntyessään uskovainen (lapsenusko) ja Hänessä asuu Pyhä Henki. Kaste on ”hyvän omantunnon liitto” ja se annetaan vain jo uskossa oleville (ns. uskovien kaste). Ajatus lapsenuskosta on sama kuin islamissa.
Tuo pelastava lapsenusko on varmasti yritys vastata kiusalliseen kysymykseen ”joutuvatko kastamattomat lapset helvettiin?”. Augustinuksen vastaus oli ”kyllä”, mutta myöhemmin Rooman kirkko otti käyttöön opetuksen ”lasten limbosta” eräänlaisena välitilana. Luterilaisuudessa on vastaus, että asia on jätettävä armollisen Jumalan huomaan – siis ”ei yli sen, mitä on kirjoitettu”. Teologit korjatkoot, jos kirjoitan omiani.
Lapsi siis syntyy uskovaisena, mutta hän menettää lapsenuskonsa ja Pyhän Hengen, jos hän ei kasva Jumalan valtakunnassa, jossa on avainten valta ja mahdollisuus todelliseen synninpäästöön (siis vl-uskovaisten laumassa). Minkä ikäisenä tuo lapsenusko katoaa ja lapsesta tulee ”helvetin matkalainen”? Arvelen ikärajaksi 5–6 vuotta, mutta en ole nähnyt virallista käsitystä asiasta. Tietääkö kukaan?
Näin siis tavallinen kansankirkon jäsen muuttuu ”kastetuksi pakanaksi”, jonka mahdolliset uskonponnistelut ja parannuksenteot ovat vain ”omavanhurskautta”. Hänen on löydettävä Jumalan valtakunta, se ainoa oikea seurakunta, jonka jäsenillä on asuvainen Pyhä Henki. Tässä tilanteessa ovat kaikki samalla viivalla. Ei ole erotusta sillä oletko kastettu vai kastamaton, kristitty tai muslimi, ateisti tai arkkipiispa. Kaikilla on edessään tuo ”Jumalan valtakuntaan liittävä synninpäästö”, jolle olen etsimässä parempaa nimitystä.
Onko ehdotuksia?
Täytyy heti korjata/tarkentaa edellistä viestiäni. Kuvailin siinä lapsenuskoa ja uskovien kastetta vl-opetuksena. Olisi pitänyt kirjoittaa ”Nykyisen SRK-opetuksen mukaan…”. Käsitys ”kaikkien lasten autuudesta” tuli nimittäin viralliseksi opiksi vasta 1960 pappishajaannuksen yhteydessä. Tällöinhän kirkon kantaan pitäytyvät vl-papit (esim. tulevat piispat L. P. Tapaninen, Hannes Leinonen ja Yrjö Massa) erosivat/erotettiin. Nämä irtautuneet papit muodostivat 3/4 liikkeen papistosta. Tämän jälkeen maallikot määräsivät vanhoillisuuden opillisen kehityksen suunnan (lähinnä Heikki Saaren johdolla).
Tuskin maallikot ymmärsivät miten vaikeaan asiaan he tuossa kastekysymyksessä kajosivat. Tunnen kylläkin hienoista myötätuntoa heitä kohtaan. Lutherin ja tunnustuskirjojen kasteopetus ei ehkä ole aivan kristallinkirkas. Sitä lukiessa voi maallikko tuskastua ja sortua kirjoittamaan mutkat suoriksi oman ”korvasyyhynsä” mukaisesti.
Eivät kaikki muutkaan tunnustuskirjojen käsitteet aivan yksiselitteisiä ole (tämä siis vain oma maallikon mielipiteeni). Tässäkin keskustelussa on mainittu Augsburgin tunnustus (1530) ja Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531). Kummatkin on kirjoittanut lähinnä Philipp Melanchthon, mutta Luther on ne hyväksynyt.
Esim. Aulis Zidbeck (loppuvuosinaan vl-liikkeeseen liittynyt pappi ja tutkija) kirjoittaa Raattamaa-kirjassaan 1985:
Ei tuo Zidbeckin tunnustuskirjalainaus kuitenkaan puhu ”synninpäästön sakramentista”, vaan ”parannuksen sakramentista”! Varsin tyypillinen lipsahdus vl-kirjoittajalta.
Parannuksen sakramentti tarkoitti Lutherilla rippiä (kuten Rooman kirkossakin). Parannuksen teko tarkoittaa ripittäytymistä. Augsburgin tunnustus sanoo parannuksesta: ”Ne, jotka ovat kasteen jälkeen tehneet syntiä, saavat milloin hyvänsä, kun tekevät parannuksen, syntien anteeksiantamuksen, eikä seurakunta saa kieltää heiltä synninpäästöä”. Tämä parannuksen teko (rippi) on paluuta kasteen armoon. Mitään erillistä ”synninpäästön sakramenttia” ei Luther tunne.
SRK-opetuksessa ei rippi ole ”paluuta kasteen armoon”. Mitään kasteessa saatua armoahan ei edes ole olemassa. Voisi ehkä sanoa, että rippi on ”paluuta lapsenuskoon”.
Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa (kohta XIII Sakramenttien luku ja käyttö) sanotaan: ”Todellisia sakramentteja ovat siis kaste ja Herran ehtoollinen sekä synninpäästö, se kun on parannuksen sakramentti. Nämä toimitukset perustuvat näet Jumalan käskyyn, ja niihin liittyy armon lupaus, joka on uudelle liitolle ominainen.”
Kyllä tässäkin tuo ”parannuksen sakramentti” varmasti tarkoittaa rippiä, vaikka voinee tuon niinkin lukea, että ”synninpäästö on todellinen sakramentti”. Voi teitä, Martin ja Philipp! Eikö tuota olisi voinut yhtään selkeämmin sanoa?
Lisää varsin vapaamielistä tekstiä samasta Apologian luvusta:
No niin, älkäämme mekään ”järkevinä miehinä” rupea rettelöimään siitä mikä on sakramentti ja mikä ei. Tosin minua kiinnostaisi Lutherin mielipide synninpäästön antajan sieluntilasta (siis pitääkö hänellä olla Pyhä Henki vai ei). Sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) jakajaltahan tätä ei vaadita:
Vielä lainaus Augustanasta (VIII Mitä kirkko on?)
Kysymys kuuluu siis: Voiko jumalaton pappi antaa pätevän synninpäästön? Onko luterilaisuudessa ylipäätään mitään (enemmän tai vähemmän) pyhää toimitusta, jonka pätevyys riippuisi toimittajan sieluntilasta, jos ne oikein toimitetaan?
Taas tuli korjattavaa. Edellisessä viestissä kirjoitin:
SRK-opetuksessa ei rippi ole ”paluuta kasteen armoon”. Mitään kasteessa saatua armoahan ei edes ole olemassa. Voisi ehkä sanoa, että rippi on ”paluuta lapsenuskoon”.
Muuten oikein, mutta eihän se vl-rippi ole paluuta lapsenuskoon, vaan ”Jumalan valtakuntaan liittävässä synninpäästössä” saadun armon vahvistamista. ”Jumalan valtakuntaan liittävä synninpäästö” puolestaan on ”paluu lapsenuskoon”.
Nyt alkaa jo päätä särkeä, paras pitää pieni tauko…
Minusta esiin tuodut tekstit eivät edusta keskustelua, vaan virallisen opintulkinnan manifestaatiota, yksipuolista monologia.
Keskustelussa pitäisi ottaa esille aihe kerrallaan, esimerkiksi se,
milloin jonkun liikkeen ehtoolliskäsitys on muuttunut ja irronnut
esim. liikkeen perustajan julistuksesta. Esimerkiksi
1) Miksi usko ei tartu kuultuun evankeliumiin, vaan vasta tiettyihin seremonialiisiin sanoihin? (JNJV)
2) Miksi Jeesuksen omat sanat (tämä on minun ruumini.. jne) eivät riitä uskottavaksi, vaan pitää niiden lisäksi kuulla tietyt seremonialliset sanat? (JNJV)
Asiallinen keskustelu on mahdollista varsin lyhyin argumentein.
Miten usko kestää kuolemassa, jos se ei kestä ihmisten edessä avointa tarkastelua?