Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Jorma kirjoitti:
Josko kysymys on jonkin sortin ehdollistumisesta? Monet esim. laskevat viikoittain, montako kertaa Kirkko ja Kaupunki-lehdessä mainitaan Jeesuksen nimi.
Jospa tuo suoraan puhuminen on vaikeaa siksi, että SRK:n maallikko-oppi on niin kiharaista menoa, ettei siitä ota selvää Erkkikään? Minun mielestäni tässä ketjussa monikin on yrittänyt selvitellä asioita tosissaan, mutta on saanut siitä vain migrenikohtauksen…
>>>>Lutherin mielipide synninpäästön antajan sieluntilasta (siis pitääkö hänellä olla Pyhä Henki vai ei). Sakramenttien (kaste ja ehtoollinen) jakajaltahan tätä ei vaadita>>>>>
Luther korosti sanan merkitystä ja viran.
Samalla linjalla näkyy olleen Laestadius käsitellessään avainten valtaa.
Hannu, laitoin lupaamani tekstit työsähköpostiisi, josta sain takaisin kesälomailmoituksen. Jos haluat tutkailla niitä jo nyt, siellä ovat. Leppoisaa ja voimaannuttavaa kesälomaa sinulle!
Pertti Niukkanen:
Allekirjoitan tämän. Juuri näin olen sen nähnyt ja kokenut. Pappishajaannuksessa ja siihen liittyneissä etu- ja jälkitapahtumissa muotoutui nykyinen sekaoppi, josta kukaan ei voi kirjoittaa minkäälaista opinjulistusta. Sen muotoutumiseen vaikuttivat vahvasti vallassa olleet, valtansa säilyttäneet ja valtaa saaneet maallikkoauktoriteetit, ehkä Saari ja Reinikainen vahvimmin, mutta myös monet muut. Tuleva oppisuunta oli suurelta osin myös taktikointia, jonka Reinikainen upseerina hallitsi. Myöhemmät tapahtumat sen osoittavat todeksi.
Koska SRK -lestadiolaisuus on mitä suurimmassa määrin maallikoiden muotoilemaa, raamatullisuutta tai teologiaa siitä ei kannata etsiä. Jos sellaista lhtee etsimään, päänsärkyhän siitä seuraa, ainakin teologeille ja monille muillekin. SRK ja sen johtoelimet korottivat itsensä erehtymättömäksi jumalanhuoneen hallitukseksi, jonka erehtymättömyyttä ei sallittu epäillä eikä sen päätöksiä sallittu arvosteltavan. Epäilyksiä toki oli monillakin, mutta ne vaiennettiin ja nujerrettiin voimalla mm. hoitokokouksissa ja muissa vastaavissa tilaisuuksissa. Vähitellen voimatoimet saivat aikaan sen, että kaikki uskoivat seurakuntajumalan kaikkivoipaisuuteen ja alistuivat. Sitä samaahan se on edelleenkin. Vaikka vl-seurakuntaa (lue: SRK:n johto ja puhuja-auktoriteetit) monien mielestä voidaan pitää epäjumalana, se kuitenkin on liikkeen jäsenille aidosti Jumala, johon uskomalla pelastuminen on varmistettu. En halua arvioida yhdenkään SRK -lestadiolaisen uskoa ja sen oikeellisuutta, sehän on jokaisen oma asia ja jokainen tullee uskollaan autuaaksi jos sen sellaisena kokee. Kukapa meistä tietäisi kenen usko on oikeaa ja kenen usko väärää.
Lisäks toteaisin, että tähän SRK -oppirakennelmaan kuuluvat myös tietyt jumalanvaltakunnan jäsenyyttä varmistavat systeemit, kuten säännöllinen seuroissakäyntivelvoite, anteeksipyytämis- ja antamisautomaatio sekä jumalanvaltakunnantyö, joiden avulla pystytään hyvin näkemään ja reagoimaan, mikäli joku on joutunut uskossaan heikoille. Kaikille on lapsesta saakka opetettu nämä toimintatavat ja systeemt on hyvin opittu ja ne on sisäistetty. Luulen, että tämän sinänsä toimivan taktisen systeemin isä ja oppimestari on Erkki Reinikainen.
Pertti:
Ymmärtääkseni asia on melkein päinvastoin, ainakin puheen tasolla. Vl-liikkeessä puhutaan ”paluusta kasteen armoliittoon”. Eli kun ihminen tekee (vl)parannuksen hänen katsotaan palaavan ”kasteen armoliittoon” joka on ev.lut. kirkon avustuksella hänelle vauvana (yleensä) suotu. Kasteen liitto tullee siitä, että juutalaisten liitto Jumalan kanssa vahvistettiin ympärileikkauksella mutta nyt uuden liiton aikana ympärileikkauksen on korvannut kaste eli kasteen (armo)liitto. Kysymys tietysti, jota Perttikin tässä ehkä hapuilee, on se, että mitä se armo sitten konkreettisesti on jos kuitenkin sen lisäksi tarvitaan vielä (toinen?) parannus? Miksi kastaa jos kaste ei riitä? Vai riittääkö sittenkin? Tämä lienee kaikkien pietistien ja herätysliikkeiden ongelma: mitä kaste meille todella merkitsee? Asia olisi helpompi jos meillä ei olisi lapsikastetta, silloin parannus kai tehtäisiin ottamalla kaste: ”Haluan seurata Kristusta, pyydän, kastakaa minut!” Nyt kun kaste suoritetaan lapsena niin asia on monimutkaisempi.
Pertti:
En ole todellakaan mikään Luthertuntija, siksi heitänkin painetta Hannun suuntaan jonka oletan luterilaisen kirkon pappina tietävän yhtä sun toista. Miten on, asettiko Luther syntien anteeksiantamisen ehdoksi sen, että syntien anteeksiantajalla on (käytännössä tunnistettavasti) Pyhä Henki? Äkkiseltään en muista törmänneeni tällaiseen vaatimukseen niissä Lutherin teksteissä mitä olen lukenut. Vai olisiko niin, että kirkon pappisvirka on perustettu juuri siksi, että olisi edes jokin ryhmä (papit) jotka hoitavat työkseen tätä, niin kuin ev.lut. kirkon messussa esim tapahtuu (syntien tunnustus – syntien anteeksianto). Pappisvirka ikään kuin suojelee sitä, että jonkun vastuulla on tämä tärkeä tehtävä. Voitaneen puhua ehkä jopa avainten vallasta ja sen hoitamisesta?
Pertti:
Mitään virallista käsitystä tästä(kään!) ei ole mutta muutoin osut oikeaan. Asia ajatellaan kai niin, että siinä vaiheessa kun ihminen (lapsi) ymmärtää tekojensa seuraukset niin hän on niistä vastuussa. Veikkaisin että iäksi ajatellaan n. 8-9 v. mutta tämä on vain veikkaus. (Peri)synnin seurauksethan voidaan toki havaita jo huomattavasti aiemmin. Jo parivuotias lapsi osaa varastaa leluauton toiselta taaperolta ja vielä muksauttaa nyrkillä perään. Kaikkihan me olemme tällaista nähneet. Samalla logiikalla vammaiset ovat taivaan matkalaisia, he kun eivät ymmärrä tekojensa seurauksia (kärjistys huom).
Ojala:
Tätä on moni täälläkin K24:ssa kysellyt. Onko niin, että vl-liikkeessä uskotaan JNJV-lauseeseen, mutta ei itse Jeesukseen Kristukseen henk. koht. vap.? Vai jopa sekä – että: uskotaan molempiin?! Onko uskon kohde tuo lause, jolloin kyseessä olisi tietysti vain heijastus ja kalpea harhakuva totuudesta. Vai onko uskon kohde Jeesus (tai laajemmin kolmiyhteinen Jumala)? Tässä on mielenkiintoista se, että sana ”evankeliumi” käsitetään, ainakin kansanhurskaudessa, juuri noiksi sanoiksi JNJV. ”Minua siunattiin evankeliumilla” = ”Minulle saarnattiin synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.” Eli: evankeliumi = JNJV. Eräänlaista sanamagiaako? Psykologiaa?
Ojala:
Tuhannen taalan kysymys. Tähän olisi kiva kuulla vastaus.
Aiemmissa keskusteluissa J. Korteniemi on penännyt opillista keskustelua vl-liikkeen ja kirkon välille, tai ainakin kirkon sisäistä oppikeskustelua. Oletuksena lienee ollut se, että vl-liike edustaa todellista Lutherin perintöä kun taas kirkko on (jossain vaiheessa, missä?) lipsunut siitä pois. Ehkä tähän pitäisi vihdoin tarttua? Katsottaisiin rauhassa, asiantuntevalla porukalla (eli ei mitään K24-riitelyä ), ehkä kirkollisveroilla kustannettujen pitopöytien äärellä (eli piispan johdolla) ketkä ovat aidosti ”marttiluterilaisia” ja ketkä eivät. Onko kukaan vai ovatko kaikki? ”Häviäjä”, oli se mikä osapuoli tahansa, nielee sitten ylpeytensä, tekee parannuksen (sic) ja palaa luterilaiseen oppiin ja opetukseen tai muodostaa oman pseudoluterilaisen kirkkokunnan. Asiantuntemusta tästä maasta löytyy varmasti jos vain muut edellytykset täyttyvät.
Näitä ”virallisia” tai ”opillisia” vastauksia olisi kiva tosiaan kuulla. Täällä(kin) on nyt jo muutama vuosi käyty tätä keskustelua. J. Korteniemi on lähes yksin joutunut vastaamaan yli 100 000 henkilön puolesta. Sinänsä ansiokkaasti, ei siinä mitään. Vielä eivät ole SRK:n miehet päässeet paikalle. Varmaankin ovat tulossa, siihen täytyy uskoa. Sitovat ehkä jo kengännauhoja eteisessä, käynnistelevät jo autojaan… Silloin me epäilevät Tuomaat ja muuten vain murheelliset saamme kaikki vastaukset, sillä onhan Valtakuntaan kätketty ”kaikki tiedon ja taidon aarteet”. Sitä odotellessa joudumme tyytymään sekalaisiin armonmurusiin, arvailuihin, spekulaatioihin ja toisen käden tietoihin.
Kiitokset Pentille ja Jormalle kanssapuheen jatkamisesta.
Pentti lainaa tuota ajatuskukkastani korjaamattomassa muodossa. Korjattuna ja lisättynä se kuuluisi suunnilleen seuraavasti:
SRK-opin mukaan ei rippi ole ”paluuta kasteen armoon”, kuten luterilaisuudessa. Lapsi on jo äitinsä kohdussa ”armahdettu” ja hänellä on Pyhä Henki. Mitään ”lisäarmoa” ei kasteessa saada eikä sitä tarvitakaan. Vl-perheessä kasvava lapsi saa vl-ripissä syntinsä anteeksi ja säilyttää lapsenuskonsa – siis sen armon ja Pyhän Hengen, joka hänellä oli jo ennen kastetta. Tässä mielessä kasteella ei ole mitään olennaista pelastusopillista merkitystä. Se on vain ”hyvän omantunnon liitto”. Mutta koska kaste on selvästi Jeesuksen asettama, niin tuota asetusta noudatetaan.
Jos vl-rippi on ”paluuta” johonkin, on se paluuta vl-parannuksen armoon. Siis tuossa ”Jumalan valtakuntaan liittävässä synninpäästössä” saatuun armoon. (Rupesin nyt käyttämään tuosta kököstä ”Jumalan valtakuntaan liittävästä synninpäästöstä” lyhyempää nimitystä ”vl-parannus”. Parempaakaan en keksinyt, eikä ehdotuksiakaan kuulunut.)
Aikuisen ulkopuolisen uskoontulossa eli vl-parannuksessa saamaa armoa taas voisi kutsua ”paluuksi lapsenuskon armoon”.
Nämä pähkäilyt ovat tietysti kaukana siitä, mitä seuroissa kuullaan. Kuten Pentti kirjoitti:
”Vl-liikkeessä puhutaan ”paluusta kasteen armoliittoon”. Eli kun ihminen tekee (vl)parannuksen hänen katsotaan palaavan ”kasteen armoliittoon” joka on ev.lut. kirkon avustuksella hänelle vauvana (yleensä) suotu.”
Juuri tätä käsitystä yritin edellä jäsennella SRK-opista tekemäni mallin puitteissa, ja luultavasti olemme päätymässä samoihin loppumietteisiin, vai mitä Pentti?
Heikki Honkalalle kiitos huomautuksesta, joka koski ajatustani että ”luterilaisen kirkkomme sakramenteilla on vain marginaalinen merkitys vl-liikkeen uskonelämässä”. Ei tämä tosiaankaan pidä paikkaansa. Olisi ehkä pitänyt kirjoittaa ”luterilaisen kirkkomme sakramenteilla on vain marginaalinen merkitys SRK-teologian loogisessa rakenteessa” tms.
Kiitos Heikille myös niiden monien muotojen esittelystä, jolla vl-parannus voi tapahtua. Tästä kyllä riittäisi juttua pitkäänkin…
Kaikki liittyy kaikkeen! Hannu-rovastia mukaillen: SRK:n maallikko-oppi on niin kiharaista menoa, ettei siitä ota selvää Perttikään. Voi olla, että spekulaationi onkin jo siirtynyt hämärän rajan tuolle puolen. Lämpimästi kannatan Pentin toivetta, että teologit tarttuisivat tosissaan aiheeseen!
Kiitos myös Jormalle napakoista puheenvuoroista. Niitäkin pitäisi kommentoida, mutta täytyy jättää tuonnemmaksi.
Missähän tällaista Pentti Niukkasen kiittämää kanssapuhetta on käyty, voisin kysyä puoliksi ilkikurillani !?
Raamattu ei opeta sellaista, että lapsi olisi äitinsä kohdussa Pyhällä Hengellä täytetty ja viaton. On vain Johannes Kastaja.
Se on historiallinen kehitys, joka lienee alkanut hajaannusten tienoilla.
Laestadiuksen hengellinen kehitys ei näytä millään sopivan tähän Niukkasen esittämään kaavaan. Hankala juttu.
Teimme Pentin kanssa oleellisesti saman kysymyksen: Voiko jumalaton pappi antaa pätevän synninpäästön? Tähän Jorma Ojala vastasi:
Ymmärrän Jorman vastaavan ”kyllä”. Koska Hannu-rovastikin näyttää painaneen tykkäysnappia Jorman viestin kohdalla, voinemme päätellä että luterilainen vastaus on ”kyllä”. Uskallammekohan näin tehdä, Pentti? Hiukan lisää teologista taustatukea olisi kyllä hyvä saada.
Jos nyt vastaus lopultakin on ”kyllä”, voimme luterilaisina todeta, että SRK:n opetus synninpäästöstä ja ripistä on donatolaista harhaoppia. Siis myös välimiesoppi on harhaoppi. Tästä seuraa, että koko seurakuntaoppi on harhaoppi. Tästä seuraa – Jumalan lasten vapaus!
Olipa visio. Ei hassummin tällaiselta K24-rähinäremmiltä!
Enpä kuitenkaan usko, että vl-teologit tätä purematta nielevät. Mutta missä he ovat? Eihän tämä tosiaan ihan kanssapuhetta ole, kun me eriseuraiset saamme täällä yksin vapaasti temmeltää. Mutta syyttäkööt itseään.
Pertti: Ai, tulimmeko me lakkauttaneeksi yhden suomalaisen herätysliikkeen? Mikäs neljästä jäljelläolevasta otetaan käsittelyyn seuraavaksi?
Käyttääkö VL-liike todellakin synninpäästön yhteydessä ilmaisua ”saarnata synnit anteeksi”? Jos, niin minä en kyllä lestadiolaisena pärjäisi ollenkaan, kun minulla kuluu saarnaamiseen ainakin varttitunti. :p
Vielä haluaisin puuttua tuohon postauksen otsikkoon eli kysymykseen jumalanpilkasta. Joku sanoi, että piispaa ja kirkkoa siinä halvalla pistettiin, mutta ei pilkattu Jumalaa.
Jeesus sanoo, että Pyhän Hengen pilkka on ainoa synti, jota ei anneta anteeksi. Pyhä Henki on kuin tuuli, joka puhaltaa missä tahtoo. Emme tiedä, mistä Henki tulee, minne menee. Vaikutus on kuitenkin havaittavissa.
Onko SRK-lestadiolaisuudessa sideavainta käyttämällä yritetty sitoa Pyhä Henki lestaleirin sisäpuolelle? Haistellaan leirin ulkopuolella olevien henkeä ja todetaan, että et ole meikäläisiä, Pyhä Henki puuttuu.
Kysymys: Eikö tämä jos mikä ole Pyhän Hengen pilkkaa eli epäuskoa, kun kiistetään Pyhän Hengen vaikutus vaikkapa luterilaisen kirkon piispassa? Mitkä ja missä ne oikean uskon mittarit oikein ovat?
Minä lähden ajattelussani siitä, että se, joka selittää olevansa ainoana porukkana oikeassa, on mitä suurimmalla varmuudella ihan väärässä!
Mitä taas tulee tuohon ”jumalattoman papin antamaan synninpäästöön”, niin minun on todettava, että olen siinä vain instrumentin osassa. Vuoropuhelu käydään ripittäytyjän ja Jumalan välillä. Vaikka minä olenkin siinä paikalla kuinka empaattisena, sympaattisena ja pelkkänä korvana, niin tuo ripittäytyjä on kuitenkin yksin siinä Jumalansa edessä.
Ripittäytyjä tunnustaa keskustelun jälkeen syntinsä omin sanoin ja ottaa sitten vastaan julistamani synninpäästön niin kuin itse Jumala taivaasta sen hänelle julistaisi. Minun on ripin vastaanottajana mahdollista myös kysyä ripittäytyvältä: Uskotko, että synninpäästö, jonka sinulle julistan, on Jumalan anteeksianto?