Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Mitä liikettä tai opinsuuntaa edustavat he, jotka kyllä mielellään julistavat armoa ja rakkautta, mutta eivät kerro, miksi ja mihin sitä Jumalan armoa, joka on ilmitullut Jeesuksessa, tarvitaan?
Jumalan armo otetaan vastaan Jeesuksen sovitustyön kautta, olen ymmärtänyt. Ja armoa tarvitaan siksi, että jokainen ihminen on syntinen. Mutta onko opetus syntisyydestä ja sovituksen tarpeesta unohtunut joiltakin ryhmiltä? Eihän laastaria laiteta likaisen haavan päälle, vaan haava ensin puhdistetaan. Synninpäästökin julistetaan ”puhdistuksen”, synnin tunnustamisen jälkeen. Jeesuksen veri puhdistaa kaikesta synnistä, sanotaan Raamatussa. Vai olenko ymmärtänyt oikein?
En tässä viittaa piispaan enkä vl-liikkeseen.
Älä muuta sano, Salme. Armo on ilmaista, vaan ei halpaa. Se maksoi Jeesukselle paljon. Rakkautta taas kaupitellaan kuin halpamakkaraa.
Lohdutusta hätääntyneet sielut tarvitsevat. Tai haavojen puhdistusta, niin kuin sinä sanoit. Haavojen puhdistaminen kyllä kirvelee, mutta on aivan välttämätön toimenpide. Se tunne, kun haavat on puhdistettu, ah!
Minä en yksinkertaisesti ymmärrä sitä, kuinka ihmeessä SAMAA uskontunnustusta lausuva voidaan tuomita helvettiin, kun ei kuulu samaan kuppikuntaan.
Tuntuu siltä, että kirkossa pitäydytään siksi, kun käsitys seurakunnasta on sellainen, että on olemassa näkyväinen ja näkymätön kirkko, josta tuo näkymätön on se OIKEA Kristuksen kirkko. Siis Luther selittää, että Kristuksen kirkko, tuo näkymätön, on näkyväisen kirkon sisällä. Vl-liikkeessä ymmärretään, että he ovat juuri tuo näkyväisen kirkon sisällä oleva näkymätön kirkko, jonka voi nähdä ainoastansa uskon kautta. Jos liike eroaisi kirkosta, niin mistä se saisi suojakseen tuon näkyväisen kirkon, jossa on sakramentit?
Eli pitääkö liikkeen kuulua kirkkoon, jotta tuo Lutherin selitys tulisi täytettyä?
Kiitos mielenkiintoisesta kysymyksestä, Heikki. Millä kielellä te mahdoitte keskustelunne käydä? En oikein ymmärrä ajatusta opillisesti itsenäisestä papista. Tietenkin meikäläinen on pappisvalalla sitoutunut kirkon oppiin. Sen sijaan työssään pappi joutuu usein toimimaan varsin itsenäisesti. Yksipappisissa seurakunnissa kun ei ole vaihtoehtoja. Lisäksi tuo itsenäisyys tarkoittaa sitä, että pappi ei jää tumput suorana odottelemaan käskyjä, vaan hän tietää, mitä papin kuuluu tehdä. Eivätkä työt tekemällä lopu, sen voin vakuuttaa.
Sekä intissä että kirkossa on hierarkioita, mutta vähän erilaisia. Armeijan käskytyssuhteet ovat pikkutarkkoja. Siellä ei katsota hyvällä ns. virkateitten ohittamista. Siellä tuollaisesta rangaistaan. Minun lähin esimieheni on aluekappalainen. Johtava kappalainen on kappalaisten kappalainen. Jos minulla on asiaa kirkkoherralle tai piispalle, niin sitten vain aivan mutkattomasti tilaan audienssin. Hierarkian huipulla on Taivaan Isä, jota on myös varsin helppo lähestyä.
Keskustelemalla ratkaistavat asiat pyritään ratkomaan. Käskyttäminen on niin last seasonia kuin olla voi. Jos töpätään, niin media rankaisee ja lyö leiman oitis. Tuomiokapituli lienee ulkoistanut tämän asian?
Jos kävisi niin, että minä syyllistyisin johonkin rangaistavaan tekoon, niin enpä uskoisi hajoavani siitä, että saisin rangaistuksen. Ymmärtäisin, että tekoani ei saa eikä pidäkään painaa villaisella. Lain on oltava sama kaikille.
Tyhmä kysymys nro 3: Mikä selittää lestadiolaisten kiinnostuksen Taivasten valtakunnan avaimiin, sitomiseen ja päästämiseen? Onko kenties tullut sidotuksi enemmän kuin päästetyksi?
Vuokkoa kompaten (ei kampaten): Millaista voisi olla vihapuhe VL-liikkeen sisällä, jos helvettiin lähettämiset ovat ihan OK? Ja tyhmänä taas kyselen, että mistä tuo puheenparren oikeutus tulee? Ei ainakaan Uudesta testamentista eikä varsinkaan Jeesukselta!
Laestadius otti aikoinaan rovastin ominaisuudessa esille avanten vallan.
Hänen mielestään, kuten monien ei-lestadiolaistenkin mielestä tänään –
päästöavainta käytetään liian liukkaasti, mutta sideavain on poissa käytöstä.
Tähän muuten Luteeruskin ainakin toimintansa alussa paneutui.
Laestadius tuli siihen tulokseen, että ”suruttomallakin papilla” on avaimet, siihen asti kunnes hän riisuu kaavun – siis virantoimituksessa.
Sen sijaan uskova pappi ”kantaa niitä aina päällänsä…”…..
Tämä asia ei oikein kiinnosta lestadiolaisia, koska traditio vyöryy yli faktojen ja perusteiden…
Toisaalta, kun on luotu käsitys, että seurakunta, joka elää ”Pyhän Hengen valkeudessa” on kaikessa erehtymätön opin suhteen – ei kukaan voi ottaa itselleen sellaista riskiä, että olettaisi verkoissa olevan reikiä…. että niitä pitäisi tsekata ja paikata.
Sanon, että kaikissa heng. liikkeissä on omat ajan saatossa vahvistuneet kummallisuutensa.
Ei se ole ensimmäinen ja tälläkään hetkellä ainoa kerta kirkkohistoriassa.
Herra rovasti kysyi, minä häntä pidän..
En luokittele ihmisiä, paitsi jos ruvetaan pilkkaamaan ja vähättelemään Jumalan sanaa. Puhun asioista, liikkeistä ja ilmiöistä.
Meidän tulisi muistaa, ettei meillä ole sota lihaa ja verta vastaan… (miten se taas menikään, tiedät varmaan…)
Hannulta:
”Tyhmä kysymys nro 3: Mikä selittää lestadiolaisten kiinnostuksen Taivasten valtakunnan avaimiin, sitomiseen ja päästämiseen? Onko kenties tullut sidotuksi enemmän kuin päästetyksi?”
Teit loistavan kysymyksen! Itsekin olen loistattanut tavallasi usein
Vastaus lienee se, että kyse on vallasta, ihmisen ikiomasta vallasta, jonka se on anastanut itselleen Jumalalta yksittäisiä raamatunpaikkoja lainaten. Eihän ihmisellä oikeasti edes ole mitään valtaa, kysehän on yksinkertaisimmillaan ilmaistuna kylvämisestä, ei mistään muusta.
Tuo sitomisintoilu on peräisin hoitokokouksista ja sitähän Paavikin Lutherin aikana harrasti. Pannoja.
Aina uudelleen ja uudelleen ihmettelen sitä, MIKSI on niin tärkeä asia ilosanomaa levittäessä se, että vain MEIDÄN levittämämme ilosanoma on oikeaa ja vain MEIDÄN kauttamme voi päästä Kristuksen osallisuuteen ja päästä synneistä. Eihän koko asiassa ole oleellista tämä, tuo, se, nämä, nuo, ne, minä, sinä, hän, me , te ja he, vaan YKSIN Kristus!
Mutta jos vl-liike luopuu käsityksestä vain me, se samalla joutuu luopumaan itse kyhäämästään vallasta ja sehän veisi jokaisen vl-ihmisen ihan pienen paikalle ja nöyräksi. Ei tästä tunteesta haluta luopua. Jos ei ole tottunut olemaan vain saviruukku savenvalajan käsissä, siihen ei ole helppo tottuakkaan. Kyse on armon edes laidasta käsittämisestä. Saviruukulla ei ole antaa yhtikäs mitään savenvalajalle. Jos on ikänsä ollut sisäisesti siinä käsityksessä, että voi ja aika paljon voikin, siitä on vaikea päästä irti.
Tuo helvettiin tuomitseminen, liekö se noin aktiivista, vaan olisiko passiivista? Katsotaan, ettei ilman elävää uskoa pelastu???
On aika rohkea ajatus, että kaikki uskontunnustuksen lausuvat olisivat seuraamassa Herraansa Jeesusta Kristusta. Jotain täytyy tapahtua myös ihmisen sydämessä, ei ainoastaan huulilla, ja jotakin täytyy lähteä sanaankuulosta mukaan omaan elämään, kotiin ja työpaikalle
Vanhastaan on ajateltu, että kirkossa on uskovia, etsijöitä ja välinpitämättömiä. Mielestäni aika osuva luonnehdinta. Luullakseni papitkin ovat ihmisiä ja sopivat johonkin noista kolmesta kategoriasta.
Vuokon kommenttiin sen verran, että jos vl-liike eroaisi kirkosta, minkä se periaatteessa voisi helposti tehdä, niin tuskin ongelmia suurempia tulisi. On rauhanyhdistykset kokoustiloineen , lehdet, pari sataa pappia, puhujaorganisaatio, 100 000 jäsentä, kansankirkkoon verrattuna positiivinen ikärakenne jne…Lähetyshiippakuntakin, joka on kuitenkin suhteellisen vaatimaton monin tavoin verrattuna vl-liikkeeseen, voi koko ajan yhä paksummin.
Luullakseni kirkon kannattaa pitää näistä liikkeistään kynsin hampain kiinni. Kivalta tuntuvan ”Tulkaa kaikki”-teologian varaan tuskin kannattaa pitkän päälle sittenkään rakentaa.