Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Matt.16:19 kyseessä olevat avaimet ovat Kristuksen sanat, eli kaikki Raamatun sanat. Näihin sanoihin sisältyy ”tiedon avain” (Luuk.11:52), tieto siitä miten taivasten valtakuntaan päästään. Pietari käytti noita avaimia esim. helluntaina kun hän julisti kuulijoille evankeliumia johon sisältyi laki ja armo. Kuultu sana pisti kuulijoiden sydämeen ja toiset teki ratkaisun ja toiset eivät. Pietari siis käytti avaimia niin, että julisti vaihtoehdot ja kuulijat saivat itse valita. Tällä tavalla Pietari osallistui helluntaina päästämiseen ja sitomiseen.
Joh. 20:23 tarkoittaa samaa kuin Matt. 18:15-18. Eli kyseessä on seurakuntakuri tilanne, jossa päätetään voiko henkilö olla kirkon jäsen. Ja jos tekstin ohjeita on seurattu, niin Jumala hyväksyy päätöksen, onpa se kielteinen tai myönteinen. Muusta ei ole kyse, koska toinen ei voi nähdä toisen sydämeen. Siksi vain Jumala näkee sydämen motiivit ollaanko oikeasti totisella paikalla vai ei ja siksi vain Jumala voi julistaa ihmiselle synninpäästön Luuk.5:21.
Kristityllä on suunnaton etuoikeus: ohjata synnintunnossa oleva ihminen Jumalan luo ja vakuuttaa, että hän antaa varmasti anteeksi, jos tunnustamme hänelle syntimme.
Kenenkään pelastus ei voi riippua luterilaisen papin opin puhtaudesta.
Silloinhan se olisi kiinni ihmisen täydellisyydestä, ja sitä ei ole yksikään
naisesta syntynyt!
Pelastus riippuu uskotaanko se, mitä Jeesus Kristus on syntisen edestä tehnyt.
Kysymys on siitä, onko tämä sana puhdas: ”Jeesus sanoo, ystäväni, sinun syntisi annetaan anteeksi”.
Se on puhdas, koska se on Raamatusta ja julistettu katuvalle.
Heikille: Kirjoitin vähän aikaa sitten blogin, jossa käsittelen noita papin sitoutumisasioita. Kas tässä, hän on hyvä ja lukee:
https://www.kotimaa.fi/blogit/keran-pappi-aina-pappi
Kirkon ylintä valtaa käyttää kirkolliskokous. Maailman sivu (lue: kirkon historian aikana) kirkolliskokous on ratkonut vaikka millaisia opillisia kysymyksiä.
Tärkeimpiä papin tehtäviä ovat varmastikin ne, jotka vain pappi voi tehdä ja toimittaa: Kasuaalit ja messun toimittaminen. Pronssisijan jakavat sitten sielunhoito ja opetus.
Arkkipiispa on kirkon ulkoisten suhteitten hoitaja. Hän on myös mm. kirkolliskokouksen puheenjohtaja. Vaikka arkkipiispa onkin ensimmäinen vertaistensa joukossa, niin mikään paavi tai ylipappi hän ei ole.
Arkkipiispan ja seurakuntapapin tehtävät ja palkkaluokat ovat erilaiset, mutta periaatteessa hoidetaan yhtä ja samaa (papin) virkaa.
Joku täällä kyselee, kenellä o n avainten valta. Ei kai siinä mitään epäselvää ole. Pappisvirkaan vihityillä on laillinen avainten valta. Ja piispatkin on vihitty papeiksi.
Jouni Konttisen tulkinnat noista avainten valtaa koskevista raamatunjakeista kuulostavat luterilaisen korviin kovin radikaaleilta. Mutta historia taitaa olla hänen puolellaan.
Parin ensimmäisen kristillisen vuosisadan aikana ei rippiä ja synninpäästöä tunnettu, ei piispan, papin eikä tietenkään maallikon välittämänä. Vielä Augustinuksenkin käsitys avainten vallasta myötäili lähinnä tuota Konttisen esittämää. Vähitellen (ehkä 400-luvulta alkaen) piispat nuo avaimet kuitenkin ottivat haltuunsa. Tällöinkin synninpäästöön liittyi hyvin ankaria katumusharjoituksia. Suuret kansanjoukot rippi tavoitti vasta 1215, jolloin aikuisille määrättiin pakollinen vuotuinen rippi.
SRK-opetus edellyttää katkeamatonta synninpäästöjen ketjua apostoleista alkaen nykypäivään. Lutheria edeltävästä kirkkohistoriasta tämän toteuttavia uskonyhteisöjä on mahdoton löytää (tiheällä kammallakaan haravoiden). Lähelle ehkä tulee bogomiilien kerettiläislahko 900-luvun Balkanilla. Heillä ei ollut pappeja lainkaan, vaan sekä miehet että naiset antoivat toisilleen synnit anteeksi. Lisäksi bogomiilit olivat dualisteja ja doketisteja, joten ei heistäkään ole Pyhän Hengen kantajiksi.
Lutherille rippi ja synninpäästö oli tärkeä, joskaan ei pelastumisen ehto. Yleisen pappeuden ideasta hän päätyi myös maallikkoripin hyväksymiseen. Tämä oli luullakseni enemmänkin periaatteellinen kanta. Tuskin Luther sitä ainakaan pappisripin korvaajaksi halusi (rahvaan heikon kristillisen sivistyksen huomioiden). Korjatkaa jos puhun omiani.
===========
Edellä olevat ajatukset ovat paljolti peräisin Edwin A. Suomisen nettikirjasta ”An Examination of the Pearl”. Suosittelen lämpimästi.
Blogiarkistosta löytyy lisäksi Topi Linjaman teksti ”…kaikki synnit anteeksi”
Kannattaa lukea koko ketju, vaikka se pitkä onkin. Siellä mm. Jorma Ojala ja Joona Korteniemi panevat parastaan ja minäkin yrittelen.
Ehkä on esitettävä yksi tyhmä sivukysymys: Kuka antaa avainten vallan?
Jos ne ovat viran puolesta papilla, niin antaako ne avaimet hänelle piispa?
Mielestäni avainten vallasta puhuttaessa ei ole pelkästään kyse siitä, että joku uskoo omistavansa ne. Kyse on myös siitä, että kuulijalla on luottamus ja luja usko siihen , että ne avaimet toimivat pelastukseksi.
Poppamies julistaa kirouksen, lestadiolainen sitoo synteihin.
Kumpikin toimii, jos uhri uskoo sen toimivan.
Kumpikin hirveää hengellistä kidutusta.
Ja fiksut ihmiset Suomessa 2013 keskustelevat vakavasti näistä ”avaimista”. Merkillistä….
Hannu:
”Mitä VL-liikkeessä ymmärretään sitomisella ja päästämisellä? Kuka käytännössä uskaltaa käyttää tätä Kristuksen antamaa mandaattia?”
Päästämisellä tarkoitetaan sitä, kun jollekin katuvalle saarnataan/annetaan synnit anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Sitomisella tarkoitetaan sitä, kun jollekin ei jostakin syystä saarnatakaan/annetakaan syntejä anteeksi hänen pyynnöistään huolimatta. Tällaisessa tilanteessa katsotaan, että anteeksipyytäjä ei ymmärrä omaa tilaansa oikein ja siksi hän ei voi saada synneistään synninpäästöä. 70-luvulla sidottiin paljon porukkaa, koska he eivät joko ymmärtäneet itsessään olevaa väärää, esimerkiksi kososlaista henkeä, tai pyysivät sitä anteeksi väärillä sanoilla esimerkiksi ehdollistaen (jos minulla nyt sitten on kososlainen henki, niin antakaa se anteeksi..) tai eivät ososittaneet tarpeeksi nöyryyttä anteeksipyynnön yhteydessä, esimerkiksi ei aloittanut anteeksipyytämistä sanoilla rakkaat veljet.
70-luvun jälkeen sideavaimia ei ole käytetty julkisesti niin paljoa, kuitenkin jonkin verran, joissakin tilanteissa. Yksi esimerkki tällaisesta on avioituminen ei-vl-ihmisen kanssa. Kun tällainen henkilö ei ole suostunut tekemään parannusta avioitumisestaan, hänet on sidottu, ts. julistettu epäuskoiseksi.
Itse näkisin tuon nykyisen sideavainten käytön vl-liikkeessä olevan ahkerimmin käytössä ns. höpösyntien kohdalla ja se voi tapahtua ihan kahdenkeskisissä keskusteluissa jo. Esimerkiksi vanhemmat voivat julistaa lapsensa epäuskoiseksi kaljakokeilun tai meikkaamisen seuraamuksena. Jos siinä puhuttelutilanteessa nuori ei pyydä tekoaan anteeksi, vanhemmat eivät pidä häntä enää uskovaisena.
Monet pyysivät 70-luvun joskus aamumyöhään jatkuneissa hoitokokouksissa vaikka mitä anteeksi, mutta kun se ei välttämättä tapahtunut esim rauhanyhdistyksen nokkamiesten toivomalla ”oikealla” tavalla, mitä ikinä se sitten olikin. Hassuinta, mutta tietyllä tavalla ”demokraattista” oli se, että samaiset nokkamiehet saattoivat olla muutaman kuukauden tai vuoden päästä itse ”hoidon” kohteena. Joskus lähes koko rauhanyhdistys teki parannusta.
Toisinaan tunnustetut ja ”päästetyt” synnit olivat jääneet naapurin takataskuun ja kaivettiin sieltä sopivan tilaisuuden tullen esiin.
Monet olisivat pyytäneet mielihyvin anteeksi ”kososlaista” väärää henkeä. Ongelmana oli se, etteivät sen paremmin hoitajat kuin hoidettavatkaan useinkaan enää tienneet, mitä tämä ”kososlainen” väärä henki oli. Tietysti monasti joku työvaliokunnan jäsen oli evästämässä.