Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Veli Lauri. Piispa antaa papille avainten vallan. Jos kukaan ei ole antanut tällaista valtaa jollekin maallikolle, on se täysin pätemätön. Tietysti voi kuvitella kaikenlaista synninpäästöä keneltä tahansa.
Tuomas Eskelinen
Näinhän se onkin. Yhtä mahtipontista käsitystä omasta vallasta. Tuomas toi valaisevan näkökulman tähän asiaan. Tässä valossa koko juttu näyttää lapsellisen typerältä, eikä miltään muulta. Hohhoijaa.
Tuomas:
Toki on tiedossa, että suggestiot ja placebo toimivat, mutta tässä on kyse nimenomaan hengellisestä vallankäytöstä. Tai pikemminkin vallan väärinkäytöstä. Tuota Avaintenvallan mahtia ei pidä vähätellä!
Jos minä saisin päättää, niin takavarikoisin toistaiseksi lestadiolaisten kaikki avaimet… :p
Elämästä ja kuolemastahan tässä on kysymys, ei mistään sen vähäisemmästä!
Minusta on vähän tai paljon erikoista, että avaimissa keskitytään sitomiseen. Jos lestadiolaisten sideavaimet häiritsevät jollain tavalla, suosittelen itsetutkistelua miksi ne häiritsevät.
Lutherin ajatuksiin joskus vähän perehtyneenä muistelen hänen puhuneen kulyaisesta ajasta, jolloin veli voi todistaa veljelleen syntienanteeksiantamuksesta. Tämä on vapaa muistelu eikä sanatarkasti vastaa tekstiä.
Ei minusta pappikaan saa omia päästöavainta itselleen, vaan olla kiitollinen Jumalalle siitä, että saa olla yksi lenkki siinä todistajien ketjussa, joita Jeesus on verellään puhdistanut ja siitä saa jokainen todistaa, joka sen omistaa.
Veli Lauri. Pappi vannoo pappisvalan, tai taitaa sekin nykyisin olla vain juhlava lupaus. Mutta kuitenkin hän sitoutuu noudattamaan Jumalan Pyhää Sanaa. Vaaditaanko synninpäästön julistavalta maallikolta tällainen lupaus? En ole kuullut.
Vuokko:
Tuota vähän pelkäsinkin: Kun ”tavallisissa” perheissä kasvatuskeinoina käytetään kiristystä, lahjontaa ja uhkailua (sic!), niin vl-perheissä käytetään sideavainta. Mikä mahtava lannistamisase!
Sanomattakin on selvää, ettei sitomisella ja päästämisellä tuollaista tarkoiteta! Sitomiselle täytyy löytyä ihan oikea hengellinen perustelu, ei sillä ole lupa kiristää muita mielivaltaisesti. Sitoja joutuu kerran tekemään tiliä sitomisistaan!
Sitominen ja päästäminen kuuluvat yhteen. Kyse on kuin merimiessolmusta, joka on toisaalta riittävän luja mutta tarvittaessa sen saa myös helposti avatuksi. Umpisolmu ei siis käy! Ja sitomisen pointti on se, että sidottu – oman hengellisen tilansa tajuttuaan – voisi päästä lähemmäksi Vapahtajaa.
Hannu Kiuru
Eiköhän ne ole Pyhän ja Totisen käsissä. Valistusta vaan lisää, samoin omaa Raamatun teksteihin perehtymistä ja rukousta/itsetutkistelua. Ihan muistin varassa heitän minäkin, että joku olisi puhunut juuri siitä, ettei vl:ssä juurikaan harrasteta em. asioita. Nythän on paljon tapahtunut, kun julkisuuteen on oikein saatu monologi, jossa sanotaan, ettei piispalla mittää avvaimii oo. Ja kirjoituksia on paljon julkaistu. Eiköhän siinä moni pähkäile. Toivottavasti eivät kokonaan uskoaan menetä.
Tulemme hiljalleen tärkeään kohtaan. Kumpi on Jumalan tahto: Että avaimet ovat pappilan kaapissa vai, että ne on jokaisella uskovalla Pietarin julistaman yleisen pappeuden ja lähetyskäskyn perusteella?
Kari-Matti:
Ihmisen laittaminen väkisin tunnustamaan on Gestapo-meininkiä. Mitä käskyt sanovatkaan väärän todistuksen antamisesta?
Ripissä ihminen VAPAAEHTOISESTI tunnustaa ripin vastaanottajalle ne synnit, jotka tietää tehneensä. Jumalalle taas on tunnustettava nekin, joista ei ole edes tietoinen.
Ihan haitarista on ajatus, että esim. minä ripittäytyisin omille kavereilleni. En halua rasittaa ystävyyssuhdetta tällaisilla asioilla. Monet seurakuntalaiset tekevät Helsingissä niin, että menevät muun kuin oman seurakunnan papin luokse tekemään rippinsä.
Seurakunta ei meille papeillekaan ole mikään hoivayhteisö, vaan kyse on työyhteisöstä.
Päästettyjen syntien takataskussa pitäminen ja niistä sopivassa tilanteessa muistuttaminen on osoitus siitä, miten armoton ihminen on toistaan kohtaan. Enemmänkin: Tuollainen käytös on kyyn ruokkimista povella!
Mitäs, Lauri, tykkäät, jos hieman kärjistäen sanon, että ei kirkolla mitään muuta valtaa olekaan kuin juuri tuo avainten valta? En unohda sitä historiallista tosiasiaa, että on ollut olemassa ties millaisia kirkkoruhtinaiksi itsensä kokevia pönöttäjiä. Mutta kirkon todellinen valta on luonteeltaan hengellistä…