Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Sonja: Oikeassa olet siinä, että ei Pietari siellä Taivaan portilla ole portsarina. Jeesus siinä ovella päivystää…
Kristuksen kirkolla on tuo tärkeä valta.
Kuitenkin tunnen oloni skitsoksi, kun ajattelen laitosta, jonka kansankielellä kirkkona tunnemme. En näistä paljon tiedä, mutta seurakuntaneuvoston kokouksessa olen vissiin pari kertaa ollut varajäsenen ominaisuudessa.
Ei siellä mistään avaimista puhuttu. Siellä puhuttiin rahasta. Yhteen äänestykseenin pääsin osallistumaan. Minkälainen vihkiryijy hankitaan kolmesta vaihtoehdosta. Toinen asia, joka jäi mieleeni karvaana oli tuo ystävyys-seurakuntatyö naapurissa.
Budjetissa oli myönnetty vuoden määräraha 2500 markkaa. Urkujen suunnittelun tutkimiseen 500 000 markkaa. Kun ottaa huomioon, että urut olivat tietysti heikossa kunnossa, mutta ei niillä ollut nälkä eikä vilu ja saivat joka pyhä kuulla sanaa.
Hannu > … jos hieman kärjistäen sanon, että ei kirkolla mitään muuta valtaa olekaan kuin juuri tuo avainten valta?
V: Ja UT kertoo miten alkusrk. käytti tuota valtaa eli avaimia. Se julisti sanomaa ja toiset ottivat sen vastaan ja toiset eivät. UT ei puhu mitään siitä, että apostolit olisivat julistaneet jollekin hänen kaikki syntinsä anteeksi.
Hannu, oletko sitä mieltä, että aina kun pappi julistaa synnit anteeksi, niin Jumala antaa ne myös, olivatpa päästettävän motiivit minkälaiset tahansa?
Lauri: vihkiryijyn valinnassa tarvitaan lähinnä tyylitajua, ei niinkään niitä paljon puhuttuja avaimia. Kaikkia asioita ei pidä hengellistää… :p
En mielestäni hengellistänytkään, päin vastoin. Kerroin vain mitä päätöksenteon rattaissa oli silloin.
Jos emme saa omistaa pelastusvarmuutta, niin miksi kilvoitella? Maailma on täynnänsä epävarmoja! Paavali todistaa room8. että Henki todistaa meidän henkemme kanssa , että olemme Jumalan lapsia. Jumalalla ei minun uskoni mukaan ole lehtolapsia, jotka eivät olisi saanut Isää itselleen.
Kiitos Hannu Kiuru mielenkiintoisesta blogista! Muutama hajanainen ajatus blogista ja keskustelusta.
Väittääkö Osmo Kauppinen ettei maallikoilla ole synninpäästö-oikeutta? Usein olen Osmon kanssa samaa mieltä mutta nyt en voi olla. Vai luinko väärin? Eihän synninpäästöä ole sidottu pappisvirkaan, vai onko? Se, että pappi tekee sitä työkseen, ei muuta asiaa. Maalari maalaa taloja mutta muutkin saavat maalata. Eikö ”Pyhän Hengen pappeus” ole käytännössä juuri tätä? UT kehoittaa melko selvästi/ usein antamaan toisille rikkomukset anteeksi. Ei siellä kysellä virkoja tai teologian koulutusta. Vain: antakaa anteeksi toisillenne.
Nähdäkseni yksi ongelma vl-liikkeessä ovat ns. höpöhöpösynnit jotka vieläpä muuttuvat (tietenkin) ajan myötä. On mielestäni paljon suurempi synti luoda höpöhöpösyntejä kuin tehdä niitä.
Toinen ongelma on se, että toisin kuin Luther (ymmärtääkseni), vl-liikkeessä synninpäästö on käytännössä sidottu ihmisiin, ei Jumalaan. Tämä näkyy esim. siinä ettei Isä Meidän rukouksessa (vastoin Lutheria) voi saada syntejä anteeksi. Luther opettaa katekismuksessaan että Isä Meidän rukouksessa meidän on tunnustettava Jumalalle kaikki synnit ja ripissä vain ne synnit jotka tunnemme. Vl-liikkeessä on välttämätöntä myös se, että on joku ihminen synninpäästäjänä (ei siis ”suoraan” Jumala) ja että tuo synninpäästäjä on tismalleen oikeassa uskossa (mitä on kuitenkin mahdotonta aukottomasti todeta). Tapaus ”piispa ja suviseurat” paljasti tämän ongelman hyvin.
Ripistä. Eikö rippi ole luotu helpottamaan sitä kynnystä jonka syntien tunnustaminen meissä luontaisesti aiheuttaa? Vl-liikkeessä rippiä ei nähdä pakkona vaan mahdollisuutena. Näin olen ymmärtänyt. Ripin väärinkäytökset ovat asia erikseen. Hannu Kiurun jossain puheenvuorossa oli mielenkiintoinen ajatus siitä kenelle kannattaa ripittäytyä. Ehkä ihannetilanne olisi että jokaisella olisi rippi-isä tai -äiti ja että hän olisi puolituttu (eli ei liian läheinen) kirkon pappi (juridinen vaitiolovelvollisuus) joka olisi vieläpä luonteeltaan lempeä, sydämeltään sivistynyt ja teologisesti valveutunut.
Avainten vallasta. Päästöavain on kai se kun ihmiselle julistetaan anteeksianto. Hänet vapautetaan synnin orjuuttavista kahleista.
Sitomisavaimia ei kai tulisi käyttää lainkaan jos ei ole ehdottoman varma mitä ne ovat. Keksin itse vain yhden mahdollisen tilanteen jossa niitä voisi ehkä käyttää. Se olisi tilanne jossa ihminen haluaa anteeksiantoa asiaan josta hänellä ei ole tarkoitusta tehdä aitoa parannusta. Esim kleptomaani näpistelijä pyytää armahdusta jäätyään kiinni kirkon hopeamaljat repussaan. Hän pyytää paikalle tulleelta papilta anteeksiantoa vain päästäkseen seuraavien saaliiden kimppuun. Kysymys on siis tavallaan anteeksiannon ja armon väärinkäytöstä. Siitä, että anteeksianto otetaan synnin hunnuksi. Halutaan jostain syystä anteeeksianto asiaan josta ei kuitenkaan todella haluta vapautua. Tällöin rippi-isä tai -äiti voisi sanoa: ”En anna sinulle anteeksi koska sinä väärinkäytät armoa. Sinä et halua vapautua synnistä, sinä haluat anteeksiannon jotta voisit jatkaa sitä.” Näin olisi veijari käytännössä sidottu synteihinsä. Mitä mieltä olette tästä teoriasta? Luulisin että teoriani on aika lähellä vl-käsitystä mutta en mene vannomaan.
Minusta päästöavaimet ovat käytössään silloin, kun julistetaan anteeksiantamusta Kristuksen tähden. Sideavaimet silloin, kun julistetaan synti synniksi.
Joka uskoo Kristuksen autuudekeseen, päästöavaimet toimivat hänen kohdallaan, joka ei usko, sideavaimet toimivat hänen kohdallaan.
Onko asia tämän mutkikkaampi?
Jos taas aletaan itse keksimään syntejä, joidenka mukaan päästetään ja sidotaan, kyseessä ei olekaan enää taivaalliset, vaan ihmisen omat päästö- ja sideavaimet.
Hyvä pointti.
Niin, JOS aletaan itse keksimään syntejä. Ongelma on silloin niissä itse luoduissa synneissä (vrt. höpöhöpösynnit), ei avaimissa itsessään. Toisaalta tässäkin tapauksessa – eli itseasiassa kaikissa tapauksissa – kun saarnataan ”synti synniksi”, eli käytetään sideavaimia(?), joudumme määrittelemään mitä on synti. Eli ”itse keksimään syntejä”. Vähintäänkin jonkinlainen synnin minimimääritelmä on tarpeen. Joka tapauksessa lienee siis niin, että avaimet ovat ihmisten hallussa. Miksi niistä olisi muuten edes mainittu mitään? Se, että ihmiset käyttävät näitä avaimia, ei tarkoita sitä, etteikö niissä voisi olla mitään ”taivaallista”.
Pentti Alin
Kleptomania on sairaus, kuten myös narkomania ja alkoholismi. Mutta ymmärsinkö väärin, että tässä viitattiin rankempiin rikoksiin, jotka kohdistuvat toisiin ihmisiin, lapsiin, nuoriin jne. ja saalistamista salaillaan ja pyydellään ja annellaan anteeksi. Kyllä vielä maljat antasin anteeksi ja pikaisesti veisin tämän ihmisen syömään pöytääni ja juttelisin kaikesta. Hänen tarpeistaan ja jopa uskaltautuisin ohimennen puhumaan rakastavasta Jlasta. Mutt enempi teollani haluisin osoittaa arvostavani häntä. Ja ymmärtäväni. Kertosin ehtoollisestakin.
Sonja O, voit ajatella esimerkkiäni vaikka jonain rankempanakin rikoksena. Sinä veisit varmaan varkaan syömään ja juttelemaan, mutta tulisiko hän? Jos hän vain kärttää että ”Anna jo anteeksi, pitää mennä!” niin mitäpä siihen sitten? Jos taas hän tulisi kanssasi juttelmaan se saattaisi olla osoitus siitä että hän todella on kiinnostunut anteeksiannosta ja armosta eikä ehkä halua jatkaa tällä tiellä, varsinkin kun kerrot hänelle vaihtoehdoista. Tai sitten tarjouksesi on hänelle vain mahdollisuus ilmaiseen ateriaan.
Toisaalta jos kaikki on vain sairautta niin mihin me enää pappeja tai anteeksiantoa tarvitsemme? Lääkäriin vain kaikki. Eli ei nyt kompastuta siihen onko kleptomania sairaus vai ei.