Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Pentti, katuvalle on AINA annettava anteeksi. Ei siinä saa kysellä motiiveja ja sitä, seuraako hommassa myös synnistä luopuminen.
En kait minä odottaisi ruuan ”vastalahjaksi” mitään. Oispahan seuraa, jonka vaikka Jla oiski lähettäny. Ja on suuri ero, onko jokin asia synti vai sairaus. Olen aikoinani nähnyt sellaista ihmisten taistelua, anteeksi pyytelyä ym. kun ei ole ymmärrätty, että kyseessä on sairaus. En minä syövästä enkä herpeksestäkään pysty parannusta tekemään. Eli sellaista hengellistä ja psyykkistä väkivaltaa olen ikäväkseni ollut näkemässä. Ei kait vl:t oo ainoo hengellinen yhteisö, jossa mäiskitään miten vaan. Tosin edistystä eli valistusta on tullut kehiin.
Kiitos Hannu Kiurulle tästä mainiosta blogista, joka näyttää virvoittaneen paljon kinnostavaa keskustelua jos vähän ”jutusteluakin” Lukeminen minulta on jäänyt vähiin, koska virus kaatoi petiin. Mutta pahimman vaiheen mentyä ohi aion lukea kaikki viestit ja ehkä kommentoidakin jotain, koska aihe kiinnostaa.
Samaa mieltä enkä oo muuta mielestäni väittänytkään. Tarkennan siis ajatuksiani.
Oletetaan syntientunnustustilanne jossa on kaksi henkilöä: kirkkohopeat varastanut varas ja rippi-isänä toimiva pappi. Eikä puututa nyt siihen onko kleptomania sairaus vai ei, oletetaan että varas on tehnyt synnin. (Sonja O., tiedän, että on tärkeää erottaa mikä on synnin ja mikä sairauden vaikutusta. Tulee infernaalisia ongelmia jos näitä ei pystytä erottamaan silloin kun siihen on tarve.)
Näkökulma1: pappi. Pappi saarnaa absoluution eli antaa varkaalle synnit anteeksi eli käyttää päästöavaimia. Pappi ei tiedä onko varkaan katumus aito eikä hän sitä kysele eikä hän myöskään vaadi varasta etukäteen lupaamaan varastelun lopettamista syntienpäästön ehtona. Pappi vain saarnaa synnit anteeksi mutta ei näe varkaan sydämeen sillä vain Jumala näkee sinne.
Näkökulma2: varas. Varas pyytää anteeksi koska tietää että selviää tilanteesta helpoiten ja pääsee pian taas ”töihin”. Hän ei aio lopettaa varastelua mutta pyytää siis silti anteeksi papilta. Pappi saarnaa synnit anteeksi mutta anteeksianto ei tosiassa toteudu koska varkaalla ei ole katumusta. Pappi ei tätä tiedä, eikä voikaan tietää, mutta nyt käytännössä varkaan synnit pidättyvät (sideavaimet) ja mitään anteeksiantoa ei siis tapahdu. Mutta jos varkaalle tulevaisuudessa tuleekin aito synnintunto ja hän hakeutuu papin pakeille samasta asiasta niin silloin pappi toimii tismalleen samoin kuin tässä tapauksessa. Mutta koska Jumala on vaikuttanut varkaalle synnintunnon sekä uskon papin suorittamaan synninpäästön voimaan, niin nytpä käykin niin, että käytössä onkin päästöavaimet, vaikka näennäisesti kaikki toimii kuten edelliskerrallakin.
Eli: synnit tulee saarnata anteeksi kyselemättä motiiveja, mutta vain Jumala näkee sydämeen eli vain Hän tietää onko katumus aito vai ei. Taitaa mennä vähän monimutkaiseksi.
Vuokon kertomuksen johdosta tuli mieleeni ajatus, että muissa herätysliikkeissä tuollaiseen syntiin joutumista on pidetty lankeemuksena tai osoituksena uskon heikkoudesta, mutta ei sen perusteella ole ketään ajettu yhteisöstä ulos. Miten ”huono” ihminen voi vahvistua uskossaan, jos hänet suljetaan yhteisön rakkauden ja opetuksen ulkopuolelle?
Muistan erään miehen, joka jossakin nuoruuden kiihkossaan päätti niinsanotusti ”mennä maailmaan” ja saapui sitten muutamana iltana kännissä kotiin. Vanhemmat olivat varmasti kauhuissaan, mutta kuitenkin niin ystävällisiä ja rakastavia, että hän unohti koko asian………
Jorma, vl-liikkeessä tarkoitus ei olekaan että usko vahvistuisi. Tarkoitus on pitää ”pienen paikalla”.
Pentti Alin
Jep, Pentti, en nii tunne yhtään tota vl-kulttuuria ja diskurssia. Minä ainakin oon sellainen syntinen, että ihan samoja syntejä teen vuodesta toiseen ja ihanpa taitaa tulla aamusta iltaan. Ja kadun ja välillä en. En siis pärjäis tällaisena muualla kuin avarassa armossa, joka ei oo armon pilkkaamista, vaan luottamusta Jumalan armoon. En osaa muuta sanoa.
PS. Minä en missään käy tunnustelemassa syntejäni vaan uskon Isä Meidän -rukoukseen ja omiin puheluihini Jlalle, Vapahtajalle ja Puolustajalle.
Jorma hyvä! Kirjoitat näin:
Koska itse tuon kirjoitit niin oletan että neuvo koskee myös sinua. Ei mulla muuta.
Kaikki varmaan tunnustavat sen, että kun Jumala antaa anteeksi, niin katumuksen täytyy olla aito. Jos siis julistetaan synninpäästö vaikka katumus ei ole oikea (eihän sitä päästäjä voi tietääkään), niin päästöä ei tule. Eikö tämä jo kerro, että synninpäästön sanoilla ei ole mitään maagista voimaa? Siis ratkaisevaa syntien anteeksiannossa ei ole päästäjä = toinen ihminen ja sen lausumat sanat, vaan aito katumus Jumalan edessä. Tällöin synnit on anteeksiannetut taivaassa, vaikka kukaan niitä ei julistaisikaan anteeksiannetuksi.
Sama on toisin päin. Jos katumus ei ole aito tai sitä ei ole ollenkaan, niin ratkaisevaa ei ole sitojan = toisen ihmisen sitomissanat, vaan ihmisen oma sydämen tila Jumalan edessä. Tällöin synnin on sidottu taivaassa, vaikka kukaan niitä ei maan päällä julistaisikaan sidotuksi.
Siis, kukaan ei saa syntejään anteeksi niin, että toinen syntinen sanoo sanat: sinun syntisi on anteeksiannetut, eikä kukaan jää synteihinsä sen tähden että toinen syntinen julistaa sanat, että sinun syntejä ei anteeksi anneta.