Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Jouni Konttinen:
Mutta eikö joka tapauksessa katumuksen – vaikka se olisi kuinka aito – LISÄKSI tarvita vielä uskominen & tarttuminen syntien anteeksiantoon, siis siihen, että syntini on todella annettu anteeksi? Tässähän rippi on juuri oiva apukeino: on helpompi uskoa kun joku todella vakuuttaa minulle: ”Syntisi ovat anteeksi!” Jos asia jää pelkän katumisen tasolle niin eikö silloin olla vasta puolitiessä? Eihän katuminen ole vielä sama kuin parannus tai syntien anteeksianto, sehän on vasta katumus. Sillä ei kai niin väliä mitä kautta saamme tietää syntimme anteeksiannosta (paitsi vl-liikkeessä on), pääasia että kuulemme sen jostain jotta voimme sitten uskoa (tai ylipäätään muodostaa jonkin kannan) sen/ siihen.
Jouni Konttinen: ”UT kertoo miten alkusrk. käytti tuota valtaa eli avaimia. Se julisti sanomaa ja toiset ottivat sen vastaan ja toiset eivät. UT ei puhu mitään siitä, että apostolit olisivat julistaneet jollekin hänen kaikki syntinsä anteeksi.”
Taidan olla Jounin kanssa samaa mieltä. Synninpäästön avaimia ei alkukirkossa uskallettu tavallisten kuolevaisten (ei edes piispojen) käsiin antaa. Houkutus oli kyllä varmaan suuri, antoivathan nuo avaimet kirkolle myös maallista valtaa.
Entä sitten tämä raamatunkohta:
Jeesus sanoi uudelleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:22-23).
Tässä on kaksi kohtaa. Jeesus antaa apostoleilleen Pyhän Hengen (kuten myöhemmin ”aseekseen valitsemalleen” Saulukselle Ananiaan kättenpäällepanemisen kautta). Yleensä kai myöhemmin ajateltiin, että Pyhä Henki saadaan vain kasteessa? Joka tapauksessa Ananiaan kautta saatu Pyhä Henki ei tarkoittanut synninpäästöä.
Toinen kohta on, että Jeesus antaa apostoleilleen vallan päästää ja sitoa syntejä. Jos nyt (alkukirkon ja Jounin tulkinnasta poiketen) ajattelemme sen tarkoittavan ihmiselle annettavia synninpäästön valtuuksia, jää edelleen tulkintapulma. Eikö nuo avaimet anneta vain apostoleille? Siis ei kenellekään muille heidän jälkeensä. Lisäksi apostoleja ei vaadita niitä käyttämään. Ehkä ne oli tarkoitettu vain erikoistilanteisiin? Alkukirkon kristittyihin niitä tuskin sovellettiin kummassakaan muodossa.
SRK-lestadiolaisuuden tulkinta on, että Pyhää Henkeä ei voi saada muuten kuin päästöavainta käyttämällä. Ja niitä voi käyttää vain se, jolla jo on Pyhä Henki. Tämä ei ollut alkukirkon tulkinta, eikä se ollut myöskään Lutherin tulkinta.
Luther rakasti rippiä. Kuten Hannu Kiuru kirjoitti: ”Nuori Luther piti rippiä jopa sakramenttina, vaikkakaan rippi ei ole autuuden ehto. Se on oikeus, ei velvollisuus.” Lisäksi Luther ei sitonut ripin pätevyyttä synninpäästäjän sieluntilaan. Juuri tämä tekee synninpäästöstä niin vapauttavan. Se on lopulta vain Jumalan ja synneistä päästettävän välinen asia. Ja juuri tämä erottaa Lutherin opin ja SRK:n opin toisistaan.
Kiitos Pentille kommentista!
Onko Lutherinkaan tulkinta alkuperäistä ”apostolista” oppia? Enpä tiedä, mutta luterilaisena hyväksyn oppi-isämme opetukset ja kirkkomme Tunnustuksen. Teen siis parannuksen heresioistani (sorry vaan, Jouni).
Nyt lienee aika lähemmin pohtia Lutherin ja SRK:n opetuksen eroja. Mitä pitää sisällään lause ”Piispa Salmen antama synninpäästö ei ole pätevä, koska hänellä ei ole Pyhää Henkeä”? Pitääkö synninpäästäjällä olla Pyhä Henki? Mistä tiedämme, että piispa Salmella ei sitä ole? Onko synninpäästö ylipäätään pelastumisen ehto?
Tiedän kyllä, että evankeliumin saarna ja sen vastaanottaminen on pelastumisen ehto ja että ne vl-liikkeessä samaistetaan synninpäästöön (pyydetään evankeliumia). Mutta nyt viesti venyy liikaa, jatketaan myöhemmin…
Pentti > Mutta eikö joka tapauksessa katumuksen – vaikka se olisi kuinka aito – LISÄKSI tarvita vielä uskominen & tarttuminen syntien anteeksiantoon, siis siihen, että syntini on todella annettu anteeksi?
V: Sanal.28:13 ; 1.Joh.1:9.
Mm. nämä tekstit kertovat selvästi mitä on ihmisen tehtävä ja kun ihminen tekee tämän osan ja tahtoo myös uskoa nuo lupaukset anteeksiannosta kohdalleen, niin se on siinä. Raamattu ei opeta mitään muita vakuuksia.
Pentti > …on helpompi uskoa kun joku todella vakuuttaa minulle: ”Syntisi ovat anteeksi!”
V: Jos usko lepää toisen ihmisen vakuuttelussa (joka ei kuitenkaan voi todellista tilannetta tietää), niin se ei pitkälle kanna, koska tällöin tarvitaan kokoajan toisen ihmisen vakuuttelua. Tällaista Raamattu ei opeta. Meidän uskomme täytyy levätä kokonaan Raamatun lupauksissa, ei toisten syntisten vakuutteluissa. Toinen voi vain vakuuttaa, että kun teet niin kuin nuo yllä olevat tekstit sanovat, niin voit huoletta uskoa myös niiden lupaukset anteeksiannosta.
Eikös se niin mennyt, että lue niin kuin on kirjoitettu. Usko niin kuin on kirjoitettu ja tee niin kuin on kirjoitettu, niin saat niin kuin on kirjoitettu.
Pertille, että sinä tunnet Raamattua ja historiaa, ja huomaat, ettei alkursk. suorittanut synninpäästöjä ja että tämä tuli mukaan vasta Rooman kirkon myötä. Sanoit kuitenkin uskovasi tässä Lutheria ja tunnustuskirjoja, vaikka tiedät, ettei kumpikaan ole erehtymättömiä. Tähän sinulla on täysi oikeus. Minä vain otan kantaa siihen, mitä Raamattu sanoo asioista.
En sanonut että usko lepäisi toisten vakuutteluissa. Mutta eikö seurakunta ole sitä varten että ihmiset tukisivat toisiaan uskon tiellä? Vahva usko ehkä – siis ehkä – jaksaa vääntää yksinkin, mutta en ymmärrä mitä väärää on ripissä tai uskonystävän vakuutteluissa jos niillä on voimaannuttava tai uskoa vahvistava vaikutus. Se, että rippiä ei mainita Raamatussa, ainakaan suoraan, ei tee siitä vielä antikristillistä. Ei myöskään se, että ripin on keksinyt katolinen kirkko (jos on).
Noin muutoin, tuli vaan mieleen, Raamattu ei itseasiassa sano mitään. Raamattu on kirja ja kirjat eivät sano mitään. Vain ihmiset, papukaijat ja robotit sanovat jotain. Me luemme Raamattua, sitten tulkitsemme sitä pienissä aivoissamme ja lopulta suollamme lukemaamme ulos ja väitämme että Raamattu sanoo sitä ja tätä. Otan esimerkiksi tuon 1.Joh.1:9 joka saattaa olla jollekin erittäin selvää Herran puhetta. Mutta onko se?
”Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä.”
Noniin. Kenelle meidän pitää tunnustaa syntimme? Riittääkö yksi synnintunnustus vai tarvitaanko useita? Miten usein? Joka päivä? Tarpeen tullen? Mistä tiedän mikä on tarpeen tullen? Tiedänkö minä milloin kaikki vääryyteni on puhdistettu vai en? Millä tavoin Jumala puhdistaa minut? Kertarysäyksellä vai vähitellen? Näkyvällä tavalla? Milloin Jumala puhdistaa minut? Puhdistaako Jumala meidät jo täällä ajassa vai vasta taivaassa? Jos täällä ajassa niin miksi minua ei ole puhdistettu kaikesta vääryydestä? Vai onko? Mistä voisin tietää sen? Jne jne. Eli: Raamattu, olkoon miten pyhä tahansa, ei ole sama asia kuin kristinusko, usko, Jumala tai totuus. Eikä se ole kovin selväkään.
Näin todellakin taitaa olla.
Joku kysyi määrittelyä synnille. Kävisikö tällainen:
Syntiä on kaikki se, mikä erottaa sinut ja minut Jumalasta, toisistamme ja luomakunnasta.
Miten usein ripille: Nuorella Martti-munkilla oli rippi-isänä yksi saman sääntökunnan johtajista, Johann von Staupiz, jota Luther suuresti arvosti. ”Ilman Staupitzia olisin kuollut ahdistuksiin!” Joskus rippipappi saattoi työlästyä innokkaaseen ripittäytyjään (useamman kerran päivässä). Kerrankin hän työlästyi omantunnontarkan Lutherin tunnustusintoon niin, että murjaisi: ”Jospa tulisit seuraavan kerran ripille tehtyäsi aviorikoksen tai äidinmurhan. Jumala tahtoo meidän ripittäytyvän kunnon synneistä.”
Lutherin aikana ripittäytyminen oli työlästä, kun piti muistella kaikkia mahdollisia rikkomuksia. Ajateltiin, että synninpäästö oli täydellinen vasta, jos katumuskin oli täydellinen. Luther olisi rusentunut, jos olisi saanut tietää modernin psykoanalyysin pääväitteen, että ihminen ei tunne edes itseään. Sielun sopukoissa on lukematon määrä tuntemattomia huoneita, joiden ovia ihminen ei koskaan avaa.
Vanhempana Luther tajusi, että rippi on tapa palata kasteen armoon. Rippi kuuluu siis kristinuskon harjoittamiseen. ”Kehottaessani ripittäytymään kehotan siis vain elämään kristittynä.” Lutherille rippi oli kirkolle annettu mahtava ja jumalallinen avainten valta.
Augsburgin tunnustus sanoo parannuksesta: Ne, jotka ovat kasteen jälkeen tehneet syntiä, saavat milloin hyvänsä, kun tekevät parannuksen, syntien anteeksiantamuksen, eikä seurakunta saa kieltää heiltä synninpäästöä.
Augsburgin tunnustuksen puolustus tarkentaa: Synninpäästö on evankeliumin varsinainen, oma ääni. Synninpäästön uskoessamme saamme varmasti luotta siihen, että syntien anteeksiantamus lahjoitetaan meille armosta Kristuksen tähden ja tämän uskon kautta me todella tulemme Jumalan kanssa sovitetuiksi.
Raamattuun ja kirkkoisiin vedoten torjutaan turmiollisena harhana ajatus, että avainten vallalla annettaisiin synnit anteeksi vain seurakunnan edessä, mutta ei Jumalan edessä, ja kysytään: ”Jos avaintenvalta ei anna meille lohdutusta Jumalan edessä, niin mikä sitten loppujen lopuksi omalletunnolle antaa rauhan?”
Jatkan vielä sakramenteista: Äsken sanoin, että parannuksen teko on paluuta kasteen armoon. Tunnustuskirjat puhuvat myös ns. parannuksen sakramentin ja Herran pyhän ehtoollisen likeisestä suhteesta. Augsburgin tunnustuksessa sanotaan: Alttarin sakramentti on lahjaksi saadun syntien anteeksiantamuksen sinetti ja todistus. Isossa katekismuksessa sanotaan kelvottomaksi ehtoollisvieraaksi sitä, joka ei halua synninpäästöä eikä tahdo tehdä parannusta.
Jouni Konttinen kirjoittaa edelleen viisaasti, esim.
”Eikös se niin mennyt, että lue niin kuin on kirjoitettu. Usko niin kuin on kirjoitettu ja tee niin kuin on kirjoitettu, niin saat niin kuin on kirjoitettu.” Hienosti sanottu!
Kiitos Jounille myös minulle osoitetusta kommentista.
Kai vain Jumala sen ainoan oikean tulkinnan tietää, meiltä ei sellaista voi vaatia. Ja onneksi ei Jumala sitä vaadikaan, vaan ”Usko Herraan Jeesukseen, niin sinä pelastut”. Tarkoitukseni on täällä vain verrata Lutherin ja SRK:n tulkintoja (jotka voivat toki kummatkin olla vääriä).
Hannu-rovasti ehtikin jo esitellä luterilaiset perusnäkemykset ripistä ja synninpäästöstä. Yritän verrata niitä SRK:n vastaaviin ja samalla vastata edellisen viestini (puoliretorisiin) kysymyksiin. Nyt kuitenkin on paras painua pehkuihin.
Heikki:
”Pentti hyvä, voisitko selittää, mitä tarkoitat tällä: ”Jorma, vl-liikkeessä tarkoitus ei olekaan että usko vahvistuisi. Tarkoitus on pitää ”pienen paikalla”.”
Vl-liikkeessä ihannoidaan ”huonoa” uskovaista, huonommuudentunnetta ja ”armonkerjäläistä”. Saarnat väliin oikein mässäilevät syvällä alavireisyydessään kaikenlaisella surkeudella ja sillä, kuinka usko on heikko, kuinka heikkoja olemme ja kuinka synninpäästöstä saa voimaa.
Tähän homma tähtääkin, armon kerjäämiseen, syntien yhä uudelleen ja uudelleen anteeksipyytämiseen. Tällainen ”armonkerjäläinen” nähdään kaikkein puhtaimmin ja kalleimmin uskomassa olevana ihmisenä.
Luther taas sanoo ripittäytymisestä puhuessaan, että JOLLA on niin VAHVA usko, ettei tarvitse toiselta ihmiseltä todistelua syntiensä sovituksesta, niin älköön sitten ripittäytykö (omin sanoin kerrottu).
Luther kehottaa olemaan VARMA armosta. Myös hän sanoo jossakin tekstissään, että uskon vahvuus on Jumalan käsissä. Jumala lisää ja vähentää uskoa, ihminen voi Paavalin tavoin rukoilla ”Herra, lisää minulle uskoa!”.
Kaikki vl-liikkeen puheet ja saarnat, jotka kohdistavat kuulijan katsetta omaan sydämeen, heikentävät uskoa. Luther kehottaa nostamaan katseen Kristukseen, pois itsestä ja omasta sydämestä.
Sekin on ihan hullu käytäntö, kun vl-liikkeessä armoa pitää oikein kysyä omalle kodalleen: SAANKO minäkin uskoa? Eihän semmoista tarvitse kysyä, totta kai jokainen saa rahatta ja hinnatta. Sitähän oikein tyrkytetään ilmaiseksi. Ei se ole kenenkään luvan takana. Tässä ja nyt, missä tahansa oletkin: usko! Kristus on kuollut ja ylösnoussut syntiesi sovitukseksi.
Mikä kohta Raamatussa perustelee tuota SAANKO -asiaa?