Vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen nokkamiehet julistivat Oulun piispan VL-juhlakansalle julistaman synninpäästön epäpäteväksi. Suren piispan kaltoin kohtelua. Maallikkopomot ottivat paimeneltaan Taivasten valtakunnan avaimet leikkiäkseen niillä keskenään, vai? Eikä tässä ihan vähäpätöisestä asiasta olekaan kyse:
Anteeksiantamusta voidaan kutsua tärkeimmäksi opinkappaleeksi, jonka tunteminen on aivan välttämätöntä kaikille kristityille. Luterilaisten tunnustuskirjojen mukaan kristikunnassa eli kirkossa on pelkkää syntien anteeksiantamusta, mutta kristikunnan ulkopuolella, missä ei ole evankeliumia, ei ole myöskään anteeksiantamusta. Tämä anteeksiantamus perustuu Kristuksen sovitustyöhön. Sitä me ihmiset emme voi saavuttaa hyvillä teoillamme tai siveellisyydellämme, emme hyväksymällä itsemme ja toteuttamalla itseämme. Ei auta itsetuntemus tai se, että olemme valmiit antamaan itse itsellemme anteeksi.
Anteeksiantamusta haluava eli syntejään katuva ihmisen ei saa anteeksi nöyryyteensä, katumukseensa, ansioluetteloonsa tai hurskauteensa vetoamalla. Anteeksiantamus saadaan lahjaksi, ilman ennakkoehtoja, vain Kristuksen tähden. Jumala armahtaa vain siksi, että joku sitä häneltä pyytää.
Anteeksiantamus on otettava vastaan uskolla (uskon avulla tai kautta), joka ei ole ihmisen oma suoritus, vaan pelkkää avoimuutta Jumalalle. Synninpäästö eli absoluutio on otettava vastaan niin absoluuttisen varmasti kuin jos itse Jumala sen meille suoraan taivaasta julistaisi. Koska ripissä lausuttu synninpäästö on näin varma, niin Luther kutsui rippiä ihmeellisen kallisarvoiseksi ja lohdulliseksi aarteeksi.
Lutherin mukaan kristityn koko elämä on ripin muotoinen. Ripin perusmuoto on henkilökohtaisessa rukouksessa tapahtuva syntien tunnustaminen. Rukouselämämme perustuu jatkuvaan oman syyllisyytemme myöntämiseen ja armon anomiseen, aivan kuten Isä meidän-rukouskin osoittaa. Sellaisen ripittäytymisen tulee jatkua keskeytyksettä koko elämämme ajan. Onhan kristillisyys varsinaisesti sitä, että tunnustamme olevamme syntisiä ja anomme armoa.
Ripin muotoiseen elämään kuuluu myös aina uudelleen tapahtuva anteeksi pyytäminen niiltä, joita vastaan olemme rikkoneet. Jeesushan opetti meitä rukoilemaan: Anna meille anteeksi meidän syntimme, niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Lutherin mukaan marssijärjestys on tämä: Meidän tulee tunnustaa ja antaa anteeksi keskinäiset rikkomuksemme, ennen kuin astumme Jumalan eteen pyytämään anteeksiantoa.
Ripittäytymisestä Luther opetti näin:
”Emme mene ripittäytymään ikään kuin lähtisimme suorittamaan jotakin oivallista tekoa ja lahjoittamaan sitä Jumalalle, vaan menemme ripille ottaaksemme vastaan Jumalan lahjan. Sinun ei tarvitse tulla kertomaan, kuinka kunnollinen tai kelvoton sinä olet. Jos olet kristitty, tiedän tuon muutoinkin, jos taas et ole, tiedän vielä paremmin. Rippi on tarpeen, jotta voisit valittaa hätääsi, jotta antaisit auttaa itseäsi ja saisit iloisen sydämen ja omantunnon.
Tähän ei sinua saa kukaan pakottaa käskyillään. Me sanomme näin: Jokainen, joka jo on tai ainakin haluaisi olla kristitty, ottakoon vastaan vilpittömän neuvon ja käyköön noutamassa kalliin aarteen. Jos et ole kristitty etkä kaipaa sellaista lohdutusta, me jätämme sinut erään toisen pakotettavaksi.”
Luther poisti aikoinaan rippipakon, mutta me elämme täällä Suomessa tätä nykyä niin kuin hän olisi poistanut koko ripin. Rippi on ns. terveen syyllisyyden hoitoväline, neuroottiseen syyllisyyteen se ei tehoa. Neuroottisen syyllisyyden kehittymiselle otollista maaperää on esimerkiksi liian ankara ja kontrolloiva uskonnollinen kasvatus. Kristillisyyden nimissä voi tapahtua väärää syyllistämistä, kun Jumala vedetään mukaan vaikkapa perheen epäterveisiin vuorovaikutussuhteisiin ja kasvatusmenetelmiin.
Kun teologisesti käsitellään syyllisyyttä, aihe tulee aina nähdä anteeksiantamuksen valossa. Anteeksiantamuksen turvin kohdattu syyllisyys mahdollistaa syyllisyyden tunnustamisen ja sen kohtaamisen sillä tavalla, että syyllisyyttä ei tarvitse kieltää, torjua, kompensoida tai projisoida toisiin. Varma anteeksiantamus ei tee synnintunnustustamme turhaksi vaan pikemminkin päinvastoin: Varma anteeksianto tekee synnintunnustuksemme mahdolliseksi.
Maallinen tuomioistuin vapauttaa syyttömän, mutta Jumala vapauttaa aina syyllisen!
VL-nokkamiehet: Palauttakaa viekkaudella ja vääryydellä viemänne Taivasten valtakunnan avaimet kiireen vilkkaa Oulun hiippakunnan tuomiokapituliin! Sen oman taivaallisen looshinne avaimen voitte kyllä pitää itsellänne…
Kotimaa24-uutinen aiheesta:
Armon kerjääminen tarkoittaa suurinpiirtein samaa mitä spitaalinen sanoi Jeesukselle: Jos sinä tahdot Sinä voit minut puhdistaa!
Nuoruudessani kokeilin rakennustyömiehen hommia tosin vaatimattomin tuloksin. Silloin oli viikon lopulla sellainen nimenuuto ja siinä ojennettiin kirjekuori sen viikon palkka. Me tiesimme, että nimemme huudetaan, jos ei niin on tapahtunut virhe.
Tilipussi ei ollut armoa, vaan ansaittua palkkaa. Meidän pitäisi jotenkin ymmärtää armon ja ansiopalkan ero.
Armonkerjäläinen tarkoittaa SRK-lestadiolaisuudessa ihmistä, joka ahkeroi panna pois syntikuormaa, pyytää/anella syntejään anteeksi usein ja ahkerasti ja hänelle saarnataan ne anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Jostakin edesmenneestä ihmisestä saatetaan jälkeenpäin sanoa, että hänet tunnettiin armonkerjäläisenä. Tällainen henkilö siis pyysi usein syntejään anteeksi ihmisiltä ja myös puheen alla puhujalta, siis julkisesti.
Tyhmä kysymys nro 5: Kummat ovat parempia (lue: huonompia) armon kerjäläisiä, lestadiolaiset vai körtit? LLL sanoi: ”Ei ole armo jokapäiväinen ruoka, siitä annetaan ainoastaan murut ja pisarat. Ei se ole oikea kerjäläinen, joka tahtoo kokonaisen leivän eikä ota vastaan muruja.”
Eli kummalle poppoolle kuuluu lopulta Kurjuuden kuninkaan viitta? Rovasti Risto Nivari totesi kerran: ”Armon kerjäläinen ja raadolinen eivät sanoina haise ja kelpaavat nöyrille kerskailijoille kirkkopuvuksi.”
PS: Nivarin kirjojen nimet sopivat hämmästyttävän hyvin tähän keskusteluun:
Pienuutta piilossa : aforismeja. WSOY 1956
Avaimella suljettu. WSOY 1965
Murrettu sinetti : mietteitä. WSOY 1987
Kysymys 5.
Nykyisen ajattelun mukaan molemmat ovat houkkia, koska armoahan on kuin Saharassa hiekkaa. Siitä vaan lapioimaan niin paljon kuin kukin tarttee.
Kun synti oikeasti painaa ja helvetti liekehtii sisimmässä, ei silloin armosta ole runsaudenpulaa. Mieeluummin kuin rikas mies: Kun joku kostuittaisi kieleni päätä. Yhtä ihmettelen. Ja se on siinä, että armo ei kuitenkaan anna pysyvämpää apua, vaan aina ollaan kerjäläisiä. Olisiko tottumuskin toinen luonto??? Eikö Jeesus enää parannakkaan, vaan käy jakamassa pientä lääkitystä sairaalassaan?
Jatkan ajatustasi, Lauri: Voiko nykyihminen (tarvitseeko hänen) päästä sisään noihin Minä vaivainen oon mato matkamies maan- tyyppisiin tunnelmiin, jotka kerran ovat varmasti osuvasti sanoittaneet uskovien tuntoja?
Satunnainen kirkossakävijä angstaa sitä, että messut aloitetaan ripillä. ”En minä sinne voi mennä, kun en minä itseäni mitenkään erityisen syntiseksi tunne…!”
Aikaisemmin jo mainitsin siitä, miten iloiset ja valoisat körttinuoret eivät osanneet vastata kysymykseeni, mikä heidän vaelluksensa niin vaivaiseksi tekee…
Tarvitsemmeko me aina vain pelkästään vanhoja sanoja, ns. perinteisiä tapoja sanoittaa kristillisyyttä, vai voisimmeko YHDESSÄ löytää jotakin uuttakin ilmaisua? Jumalakin luo jatkuvasti uutta, ei vanhaa…
Nykyihminen on syntynyt niinkuin aina on synnytty. Nyjkyihminen elää elämänsä niinkuin aina on eletty. Nykyihminen kuolee niinkuin aina on kuoltu. Mikä on muuttunut autuuden asioissa. Jumala kirjoitutti raamatun, joka antaa riittävät viitteet Hänen tahdostaan. Siellä kumminkin puhutaan synnistä, siellä puhutaan parannuksesta ja siellä puhutaan uskosta.
Jeesus itse puhui ahtaasta portista/ovesta sekä kaidasta tiestä. Nämä ovat ainakin minulle faktoja, enkä uskaltaisi luvata taivasta ilman näiden asioiden tuntemista. No heti kuulen vastalauseita:_ MIkä sinä olet mitään sanomaan. Minulle on tullut ajatus, kun puhutaan pakottamisesta, syyllistämisestä, manipuloinnista ja käännyttämisestä, että viimeisellä tuomiolla jokainen pakotettu jne on kiitollinen pakottajalleen, kun saa olla mukana pelastettujen joukossa armosta Kristuksen tähden.
Lauri: Joo, eiköhän tämä kristillinen vaelluksemme ole aina vain syvenevää synnin ja armon kokemista. Kristillisyyttä ei voi kuitenkaan menestyksellisesti kaupata tavalliselle pulliaiselle lähtemällä tuosta loppupäästä tyyliin: ”Boikotoi helvettiä, usko Jeesukseen!”
Usko ei onneksi ole mikään ON / OFF-nappula: Nyt olen uskossa, nyt en.
Kotimaa-lehdessä oli kuluvan vuoden tammikuussa hyvä kirjoitus, jonka rupriikki oli Seitsemän hengellisen tien käännettä.
1. Kaipaus
2. Tuntemukset, hengelliset kokemukset
3. Parannus
4. Armo
5. Pimeä yö
6. Valo
7. Vaellus
Oma käsitykseni on, että herätyskristillisyydessä ei välttämättä anneta aikaa kristittynä kasvamiselle. Kaikki nuo vaiheet pitäisi ikään kuin kokea alle aikayksikön. Kannattaa huomata, että vaeltamaan ei päästä lähestulkoonkaan heti. ”Esivalmisteluvaiheita” on monta. Ei ihminen ole valmis kristitty pelkästään yhden saarnan kuultuaan…
Heikki: En tuonut kehiin mitään uutta parannuksentekokonseptia. Tuon Seitsemän hengellisen tien käännettä-artikkelin ingressi kuuluu näin:
Hengellinen matka. ”Minä olen tie, totuus ja elämä”, sanoi Jeesus. Ruotsalainen uskontososiologi, pastori ja kirjailija Owe Wikström on hahmottanut seitsemän vaihetta, joiden kautta monen kristityn hengellinen tie kulkee.
Ovatko wickströmit, nouwenit ja stinissenit sinulle tuttuja hengellisen matkakumppanuuden / ohjauksen alalta?
PS: Ihmettelit pappien korkeaa koulutusta. Minä taas en voisi kuvitella tekeväni työtäni ilman sellaista. Tuntuisi puoskaroinnilta. Ja kun puhun kirkosta, en tarkoita vain Suomen evl-kirkkoa (lyhennys nimestä ei-vanhoillislestadiolainen?) vaan koko maailmanlaajuista kristikuntaa.
PS 2: Kutsuit Jeesuksen opetuslapsia oppimattomiksi. Vähätteletkö sitä huippuopetusta, jonka Jeesus, Jumalan Poika, kolmen vuoden aikana noille itse valitsemilleen oppilaille antoi?
Minä olen ollut ymmärtävinäni raamatusta, että kaikilla, joita Jeesus lähetti, oli Hänen valtuutuksensa ja Hänen antamansa voima. Ei kai Jumalan valtakunnan ulkopuolisella voi olla mitään tekemistä avainten ja niiden käytön vallana kanssa. Raamattu on uskovien kirja siis kaikki koskee uskovia ja muille kuuluu kutsu parannukseen, jonka Pyhä Henki vaikuttaa.
En minä ainakaan lähtisi ripittäytymään muulle kuin uskovaksi ja luotettavaksi tuntelmalleni henkilölle.
Tunnen tuon Lutherin teesin ehtoollisen jakajasta, mutta se ei ole yleispäteva neuvo vaan lohdutus ahdistetuille, jotka ovat epäilleen sakramenttien toimittamisen pyhyyttä. Jälkeenpäin ei tarvitse alkaa tutkia sitä oliko ehtoollisavustaja pyhällä Hengellä täytetty. Tämä on tietystikkin minun ajatukseni ja sen voi kevyesti puhaltaa syrjään, jota en kuitenkaan suosittele.
Heikki, ton Jorman kanssa kannattaa olla vähän varovainen, se suuttuu aika helposti. Vuokko ystävällisesti vastasikin jo kysymykseen jonka esitit minulle joten ei siitä muuta kuin että se oli sellanen heitto vaan. Hannu Kiurulta hyvä huomio tosiaan. Jeesushan opetti opetuslapsia kolme vuotta eli melko pitkään. Harvemmin tuotakaan on tullut ajallisten kiireiden keskellä mietiskeltyä.