Eero Huovinen on kirjoittanut kiinnostavat muistelmat. Vaikka ajan riento on kova, moni silti muistaa, että Huovinen toimi Helsingin piispana vuosina 1991 – 2010.
Eero Huovisen (synt. 1944) tausta on yliopistossa ja evankelisessä liikkeessä. Huovinen väitteli vuonna 1978. Väitöskirja käsitteli tunnetun katolisen teologin Hans Kungin ajattelua. Ennen piispaksi tuloa Eero Huovinen toimi Helsingin yliopiston dogmatiikan professorina.
Huovisen isä oli tunnettu evankelisen liikkeen vaikuttaja Lauri Huovinen, Turun tuomiorovastinakin toiminut. Eero Huovinen oli itsekin pitkään mukana evankelisessa liikkeessä, jonkin aikaa jopa evankelisen ylioppilasliiton sihteerinä.
Sittemmin välit evankeliseen liikkeeseen eri syistä ohenivat.
Eero Huovisen muistelmissa on peräti 438 pikkulukua/otsikkoa. Itseäni tälläinen silppusäkkimäinen muotoilu häiritsee. Voi olla, että syynä kustantaja WSOY, joka pyrkinyt tekemään kirjasta mahdollisimman helppolukuisen.
Huovisen muistelmissa satelee kiitosta työtovereille ja ystävillä. Vähän myös sapekasta kritiikkiä. Jälkimmäisestä saa osansa etenkin vuosina 2010-2018 arkkipiispana toiminut Kari Mäkinen.
Huovisen kirjasta saa käsityksen, että välit Mäkisen kanssa pikkuhiljaa ainoastaan huononivat. Hyvät ne eivät olleet milloinkaan. Emeritus-piispa antaa vaikutelman Kari Mäkisestä arkkipiispana lähinnä yhden agendan miehenä, joka tuli hyvin toimeen pelkästään samanmielisten kanssa.
Jotenkin jäänyt itsellenikin vaikutelma, ettei Kari Mäkinen arkkipiispana – niin kirkkohistorioitsija kuin onkin – tule jäämään kirkkohistoriaan.
Kari Mäkisestä tuli tunnetusti arkkipiispa hyvin niukalla erolla Miikka Ruokaseen. Ehkä oli niin, että vaalin ratkaisi lopulta se, että Ruokasen valintaa vastustettiin enemmän kuin Mäkistä kannatettiin. Mikäli Ruokasen sijassa vastaehdokkaana olisi ollut joku sanotaanko neutraalimpi, olisi lopputulos ollut toinen.
—- —- —-
Käsittelen seuraavassa kirjan lukuisista aihepiireistä tarkemmin ainoastaan Huovisen suhdetta Luther-säätiöön.
Pitkittyneissä konflikteissä käy joskus – ehkä useinkin – niin, että maltilliset jäävät jalkoihin, kun piponumeroltaan pienemmät astuvat eteen. Tavallaan niin tapahtui myös kansankirkkoa jakaneessa virkakysymyksessäkin.
Maltilliset miehen puolin ja toisin – kuten Huovinen ja silloinen raamattuopiston toiminnanjohtaja, teologian tohtori Timo Junkkaala – sysättiin syrjään.
Kävikö niin, että Helsingin tuomiorovastina Mikko Heikka pysyi piispansa (Huovinen) kurissa ja nuhteessa, mutta vapautui ajamaan omaa kirkkopoliittista kaistaa, kun valittiin Espoon ensimmäiseksi piispaksi 2004.
Mikko Heikan johtama työryhmä tunnetusti otti 2006 naispappeuden torjujiin tiukan linjan. Työryhmän laatiman mietinnön mukaan vanhalla virkakannalla ollut pappi ei enää voinut kieltäytyä yhteistyöstä alttarilla naispapin kanssa. Eikä muutenkaan.
Huovinen kysyy kirjassaan: ”Olisiko kirkon konservatiiveille voinut jäädä jokin toimintanurkka kirkon sisällä, jos Heikan johtamissa työryhmissä olisi ollut enemmän suvaitsevaisuutta ja väljyyttä?
Eero Huovinen kertoo kirjassaan, kuinka hänellä oli piispuutensa alusta lähtien tapana vapaina pyhäpäivinä pistäytyä hiippakuntansa kirkoissa jumalanpalveluksessa.
Kaksituhatta luvun alussa Luther-säätiöllä puolestaan oli vielä mahdollisuus pitää naispapittomia messuja jonkin siihen luvan antaneen paikalliseurakunnan tiloissa.
Nyt sellainen oli Mellunmäen kappelissa. Sinne piispa vapaasunnuntaina suuntasi.
Kappelin ovella messuvieraita toivotti tervetulleeksi kaksi säätiön pylvästä: Pastorit Sakari Korpinen ja Juhana Pohjola. Jälkimmäisestä tuli kuten tunnettua sittemmin oman kirkkokuntansa muodostaneen Lähetyshiippakunnan kolmas piispa.
Sakari Korpinen tunnettiin tiukan linjan evankelisena pappina, ehkä rukoilevaisen Anssi Simojoen kanssa vanhauskoisen rintaman kaikkein jyrkimmän laidan miehenä. Korpisen kunniaksi sanottava, että hyvin persoonallinen ”vanhauskoisen päiväkirja” on painettuna lähteenä kätevä loputtomine nimiluetteloineen, mikäli joku joskus saa päähänsä kirkkohistoriallisesti tutkia ”wie es eigentlich gewesen ist” virkakysymyksen suhteen
Korpinen ja Pohjola neuvoivat päättäväisesti piispa Huovista jäämään pois ehtoolliselta. Siis: käytännössä epäsivät ehtoollisyhteyden hiippakunnan piispalta.
Eikä Huovinen mennyt ehtoolliselle. Katsoi, että parempi jättää julkisesti demonstroimatta, vaikka tuskin keneltäkään läsnäolijoista jäi huomaamatta, että piispa pysyi penkissä, kun leipää ja viiniä jaettiin.
Jälkikäteen sakaristossa Huovinen kysyi Korpiselta ja Pohjolalta ”tiedättekö te pojat, mitä te oikein olette tekemässä”?
Huovinen samalla lupasi, että omaltaan osaltaan ei julkista asiaa, mutta mediamaastoa jo kohtuullisesti tuntevana ennusti, ettei mene kauan, kun juttu iltapäivälehdistön lööpeissä.
Ehkä konfliktin kärjistyminen alkoi jo reilua kuukautta aiemmin Luther-säätiön teologisen auktoriteetin, pitkään Huovisen kanssa Helsingin yliopistolla työtoverina toimineen Simo Kivirinnan hautajaisissa. Kun hautajaismessussa alkoi ehtoollisenvietto, oli Sakari Korpinen kirjoittanut lapulle, joka oli tarkoitettu toimitettavaksi Eero Huoviselle, että ”älä tule ehtoolliselle”.
Maltillisemmat saivat Korpisen pidettyä aisoissa. Eikä paperi päätynyt piispalle.
Voi miettiä sitäkin, että mikäli teologina häikäisevä, mutta kirkkopoliitikkona himmeämpi Simo Kiviranta olisi saanut elää pidempään, olisiko kehitys – ainakaan vielä tuolloin – johtanut Lähetyshiippakunnan ja oman kirkon perustamiseen. Vanhauskoisten johtohahmona pidetty piispa Olavi Rimpiläinen olisi hänkin halunnut, että vanhalla virkakannalla olevat pysyvät kirkossa.
Rimpiläinenhän oli sitä mieltä, että mikäli vanhauskoiset irtautuvat kansankirkosta, niin luterilaisena vapaakirkkona he ennen pitkää ajavat itsensä ” ghettoon, jossa saattaa olla rauhaisaa, mutta kalma haisee.” (ks. Junkkaala 2021, 624)
Pahoin pelkään, että vanha ja kokenut Oulun piispa oli oikeassa.
Katselin Lähetyshiippakunnan kesäjuhlia. Teltta ei ollut kovin iso, mutta puolityhjä. Perjantaina puhetta/saarnaa kävi pitämässä ensin pari LHPK:n pappia, joiden esiintyminen oli lähinnä koominen väkinäisine vitseineen. Heidän jälkeensä puhui teologisesti oppinut, mutta opillisesti ja temperamentiltaan kovin ehdoton edellä mainittu rovasti Korpinen. Lopuksi ns. paneelikeskustelussa katolinen Timo Soini piti tunnin mittaisen yhden miehen shown.
Jos tätä vertaa suviseuroihin, niin…
Omana omantunnon klausuulina tähän väliin sanottava, että LHPK:ssa on piispa Pohjolaa myöten, ja lisäksi, myös useita erittäin oppineita, älykkäitä ja sympaattisia teologeja pappina eikä siellä ainakaan valtapyyteet, maallinen kunnianhimo tai itsekeskeinen urasuunnittelu pääse kukoistamaan kuten kansankirkossa monasti niin läpinäkyvällä ja vastenmielisellä tavalla.
Eero Huovinen kirjoittaa muistelmissaan, että Korpisen mukaan syy piispan ehtoollisen epäämiseen oli, että Huovinen oli päätöksillään tukenut antikristillisyyttä ja Pohjola puolestaan katsoi, että Huovinen oli aiheuttanut hajaannusta ja hämmennystä kirkossa.
Täytyy sanoa, Gogolin Reviisoria siteeraten, jos naama on vino, ei pidä peiliä syyttää. Syytä muistaa, että tilanteessa, jossa piispaksi oli tullut Kari Mäkinen, Mikko Heikka ja Wille Riekkinen muun muassa, oli Eero Huovinen piispana kuitenkin sieltä konservatiivisimmasta päästä.
Ja Luther-säätiön papit lämäisivät märällä rukkasella molemmille poskille nimenomaan sitä piispaa, joka etsi ja halusi löytää kansankirkosta tilaa myös Luther-säätiön totisille pojille.
Väkisin tulee mieleen, että Luther-säätiössä todella haluttiin irtiottoa.
—– —– —-
Huovinen kirjoittaa myös, kuinka posti toi hänelle monia kanteluita pappiensa saarnoihin ja puheisiin liittyen. Tunnetuimmat kanteluista liittyivät dosentti Matti Myllykoskeen, pastori Antti Kylliäiseen ja tohtori Terho Pursiaiseen.
Kaikissa mainituissa tapauksissa keskusteluin selvittiin. Ei päädytty rankempiin toimenpiteisiin, kuten nykyisin Helsingin hiippakunnassa tapana.
Piispa emerituksen kirja sisältää monia älykkäitä muotokuvia erityisesti kaksituhatluvun molemmin puolin vaikuttaneista kansankirkon piispoista. Huovinen luonnehtii kirjassaan monen muun asian ohella myös ei yhtään ainakaan tylsästi useita katolisen kirkon teologeja ja paaveja.
Oman osansa saa myös Putinin patriarkkana tunnettu Venäjän ortodoksisen kirkon päämies Kirill, joka tosin ei silloin vielä ollut patriarkka vaan toimi traktorikuskina mikäli kirjan kuvitukseen uskominen.
Kannattaa lukea!
Kiitoksia hyvästä kirjoituksesta.
Kiitos!
Eikös piispa Huovinen ole joskus ollut sanan tunnustuksen miehiä? Nyt ei näköjään ole ollut aikoihin enää? Tietääkö siis piispa, mitä on tekemässä ja minne lampaita johdattamassa? Pitäisi kai hyvin ymmärtää korkeasti oppineena ehtoollisen olemus ja tarkoitus. Kaksilla rattailla ei voi kulkea.
Kiitos blogista. Kirjastossa näytti olevan runsaasti varauksia.
Mitkä sitten lienevät ne aivan pohjimmaiset syyt (ellei se ole tasa-arvo), että naispappeus aiheutti tämän tilanteen, missä evlut-kirkossa eletään. Onhan naispapin jakama ehtoollinen yhtä pätevä kuin miespapinkin. Siitä varmaan kaikki eivät ole samaa mieltä. Tosin voimme tietenkin valita sen, ketä kuuntelemme ja kenen jakamaan ehtoolliseen osallistumme. Ihmetystä aikoinaan tuo Korpisen ja Pohjolan toiminta piispa Huovisen suhteen aiheutti. Tulevathan blogissa esille myös Kari Mäkinen, Mikko Heikka ja Wille Riekkinen.
Olen kuitenkin sitä mieltä, että pakko on huono opettaja, eikä evlut-kirkko taida ”tasa-arvopakolla” pysyä yhtenäisenä. Seurakuntalainen-sivustolla kirjoitetaan 23.06.2022 Norjan kirkon olevan aidosti moniääninen – eikä herätysliikkeiden toimintaa rajoiteta. Tuossa artikkelissa todetaan mm:
”Monesti Tanskassa, Ruotsissa ja Norjassa herätysliikkeet ovat huomattavasti Suomea itsenäisemmässä asemassa suhteessa maiden evankelis-luterilaisiin kirkkoihin. Järjestöillä on esimerkiksi omat pappisvihkimykset, jolloin Suomen kaltainen apostolista virkajärjestystä kannattavien pappien ordinaatiosulku ei ole mahdollinen puhumattakaan ehtoollisen vieton rajoittamisesta herätysliikkeiden tai lähetysjärjestöjen omilla rukoushuoneilla.”
”Etenkin Norjassa on lisäksi vanhoja ja vahvoja luterilaisia vapaakirkkoja, jotka ovat omine päiväkoteineen, kouluineen, lukioineen ja muine oppilaitoksineen merkittäviä koulutuksen tarjoajia maassa. Muissa Pohjoismaissa tunnustukselliset ja raamattu-uskolliset herätysliikkeet ja lähetysjärjestöt ovat järjestäneet suhteensa liberaaliin valtakirkkoon hyvin itsenäisesti. Erityisesti Norjassa ja Tanskassa kirkko on ollut auliimpi antamaan toimintavapauksia myös herätysliikkeille.”
Päädyin lainaukseen, koska en tarkkaan tiedä millainen toimintamalli noissa kirkoissa on käytännössä. Se tosin ei ole mikään uusi asia kirkkohistoriassa, että ns. ”virallinen kirkko” on ollut napit vastakkain herätysliikeiden kanssa enemmän tai vähemmän. Sama linja näyttää jatkuvan edelleen.
Suomessa oli varmasti melko ainutlaatuinen järjestely vuoteen 2000 asti: Oulun juna. Pohjoisen naisteologit matkasivat etelään saamaan vihkimyksen ja etelän vanhalla virkakannalla olevat miesteologit pohjoiseen. Olisiko ollut noin Seinäjoen kohdalla, kun pidättyvästi moikkasivat?
Olet varmaan oikeassa ”Seinäjoen aseman” suhteen. :))
Esilletuodussa tapauksessa on kaksi aihetta vakavaan kritiikkiin. Ensinnäkin on piispan ehtoolliselta sulkeminen ratkaiseva askel skismaattisuuden tiellä. Luterilainen kirkko ei tunne ehtoolliselta sulkemista kirkkokurin muotona, eikä edes katolisessa perinteessä ehtoollisyhteyden katkaisu ole yksittäisen papin päätösvallassa. Toiseksi luterilaisessa ehtoollisopissa kelvollinen ehtoollisvieras on jokainen konfirmoitu kirkon jäsen. Kristuksen todellinen kohtaaminen toteutuu, jos ehtoollisen vastaanottaja uskoo Kristuksen todellisen läsnäolon sakramentissa. Ehtoollispöytää ei suljeta edes pilkkaajaltakaan, mutta hän syö ja juo tuomioksensa.
Hyvä kommentti.
Juhana Pohjola käytti joskus Luther-säätiön ehtoolliskäytännöstä ilmaisua ”rajattu avoin kommuunio.”
Se ilmeisesti tarkoitti, ettei ehtoollispöytä ollut sikäli suljettu, että se koskisi pelkästään säätiön jäseniä, toisaalta, että elämänkäytäntöjen tai opillisten seikkojen vuoksi ei kaikille ehtoollista jaettu. Esimerkkinä vaikkapa naispapit tai avoliitossa elävät, jne.
Huovisen katumaton synti ilmeisesti oli, että hän oli vihkinyt naisia papeiksi ja kieltäytynyt antamasta erillisvihkimystä vanhauskoisille miesteologeille.
Olet, Yrjö, täysin oikeassa: Ehtoollisen epääminen keneltä tahansa on skismaattinen teko. Varsinkin, jos henkilö on kastettu ja konfirmoitu. Ja skismaattinen erityisesti tuossa tapauksessa, koska kyseessä oli piispa.
Vaikka en ole teologi, niin tiedän, että vastuu on myös seurakunnan paimenella. Siinä syödään ja juodaan Kristuksen ruumis ja veri syntien anteeksi saamiseksi yhteisessä uskossa. On varsin pitävä ratkaisu, jos ei ole tätä yhteistä uskon pohjaa, niin pyydetään pidättäytymään, on siinä jakajalla myös vastuu. Tämän tietää myös Huovinen, asiasta piti vain tehdä iso julkinen juttu, jotta ”skismaattisuus” olisi olemassa.
Kaksi huomiota. Ensiksikin Tunnustuskirjoissa todetaan, että reformaation seurakunnissa ehtoollista ei jaeta kenellekään ilman edeltävää kuulustelua ja rippiä. Tunnustuskirjat tuntevat myös ehtoolliselta sulkemisen mm. katumattomilta julkisyntisiltä.
Toiseksi Yksimielisyyden Ohje toteaa, että ”Siunaaminen eli asetussanojen lausuminen ei vielä sinänsä saa sakramenttia aikaan, ellei noudateta koko sitä järjestystä, jonka Kristus on säätänyt.”
Siitä, toimittiinko Mellunmäessä oikein, ja kuinka tiukasti erilaisia Tunnustuskirjoissa olevia linjauksia pitää tehdä ja noudattaa, voidaan taatusti olla ja ollaankin eri mieltä. Siitä, mitä Mellunmäessä todella tapahtui, on lisäksi liikkeellä hiukan eri versioita. Joka tapauksessa on hyvä huomata, että useammatkin kirkkomme nykyisistä ehtoollisenviettokäytännöistä eivät VÄLTTÄMÄTTÄ noudata Tunnustuskirjojen linjauksia.
Kansankirkollisessa kontekstissa käytännössä ns. avoin ehtoollispöytä lienee ainoa mahdollinen.
Marko. Kerro jotain niistä muista versioista, mitä Mellunmäessä katsotaan tapahtuneen.
Mulla ei niistä erityisempää tietoa. Jotenkin vaan tuntunut, ettei niin kokenut kirkkopoliitikko yms kuin mitä Huovinen jo siinä vaiheessa oli, mennyt ihan sattumalta Mellunmäen kappeliin eikä ehtoollisen epääminen tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta. Tunsihan Huovinen mm. Korpisen jo pitkältä ajalta. Inhorealistisempi saattaisi ajatella, että tässä saatiin, mitä haluttiin.
Mitä Jeesus itse sääti ehtoollisesta? Paavali kirjoitti Korinttilaisille ehtoollisen oikeasta viettämsestä, mutta eikö hänkin kehottanut tutkistelemaan vain omaa kelvollisuutta, ei lähimmäisen?
Kari-Matti. Arviosi siitä, että piispa Huovinen ei ihan sattumalta mennyt Mellunmäkeen vastaa erittäin hyvin niitä versioita, jotka itse olen kuullut. Totean täsmennyksenä, että ketään ei minun mielestäni pidä tuosta vain sulkea ehtoolliselta, saati sitten piispaa. Pyrkimys tunnustukseen palaamiseen ja oppikuriin ei ole yksittäisen pastorin tehtävä.
Lähdekriitikko minussa suhtautuu aina tietyllä varauksella muistelmiin, on kirjoittaja kuka hyvänsä. Muistelijan on jälkikäteen kovin turvallista kritisoida menneitä ja myös pyrkiä esittämään oma toimintansa sopivassa valaistuksessa. Sekä vaieta sellaisesta, mitä ei halua kertoa.
Kansankirkon ei ole mikään pakko soveltaa ns. avointa ehtoollispöytää, mutta sen tulee kylläkin toimia johdonmukaisesti ja kristillisen tradition sekä omien tunnustuskirjojensa mukaisesti. Kansankirkko kun on sosiologinen eikä teologinen käsite. Erilaisia irtiottoja ehtoolliskäytännöissä on valitettavasti yhä useammin suuntaan sekä toiseen myös kansankirkon piirissä. Minun on vaikea nähdä, miksi emme voisi alkaa soveltaa esimerkiksi tunnustuskirjojen ja Lutherin linjauksia käytäntöön. Vain tahtotila siihen puuttuu. Tunnustuksellisen luterilaisuuden piirissä esiintyy muuten Suomessakin paljon LHPK:aa tiukempaa suljetun ehtoollispöydän linjaa.
Avoin ja rajattu kommuunio vastaa myös Saksan luterilaisen tunnustuksellisen kirkon SELK:n linjaa. Kun olin kerran matkalla ja tiesin linjan, esittäydyin paikalliselle pastorille, vaikka osoittautui, että olin ilman muuta tervetullut ehtoolliselle.
Muistaminen ja muistin palauttaminen ovat konstruktiivista toimintaa. Siis vaikka haluaisin muistaa jotkin menneisyyden tapahtumat kuinka ”objektiivisesti”, se ei oikein ole mahdollista. Sama tietysti laajemmassa mielessä koskee rankelaista ”wie es eigentlich gewesen ist” – pyrkimystä. Ei kaikki silti ole kuviteltua tai jotain narratiivia (inhoan koko sanaa).
Itse ajattelisin, että ehtoollispöytä psykologisessa mielessä voi myös paitsi vahvistaa uskoa, myös joskus sitä synnyttää. En oikein ymmärrä, mikä pointi on ajaa ”epäuskoinen” tai elämäntavoiltaan ”väärä” ehtoollispöydästä pois, eikö sen pitäisi olla juuri päinvastoin?
Kari-Matti. Katumattomat julkisyntiset on varhaiskirkosta asti asetettu pannaan eli erotettu ehtoollisyhteydestä. Kysymys kirkkokurista on tietysti monitahoinen, varsinkin nykyisessä pirstaleisessa todellisuudessa.
”Katumattomat julkisyntiset on varhaiskirkosta asti asetettu pannaan eli erotettu ehtoollisyhteydestä.” Kirkkokuri on varmaan ollut tarpeen, mutta onko se ollut jeesuksen opetuksen mukaista? Hänhän sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki”, ja antoi leivän ja viinin Juudaksellekin.
Martti P. LHPK:n piiristä tähän on huomautettu muun muassa, että Juudas poistui pimeään yöhön kesken pääsiäisaterian eikä välttämättä ollut läsnä aterian siinä vaiheessa, kun Herramme asetti ehtoollisen. Raamattuperusteita ehtoollisyhteydestä erottamiselle löytyy sekä Herramme omista sanoista (…olkoon kuten pakana tai publikaani) että Paavalin 1. Korinttilauskirjeestä.
Pieni panna eli ehtoolliselta sulkeminen tähtää aina ensisijaisesti asianomaisen parannukseen eli mielenmuutokseen, vaikka tämä meidän aikanamme usein ymmärretään väärin oikeassa uskossa elävien itsetehostukseksi ja omahyväisyydeksi. En henkilökohtaisesti ole innostunut kirkkokurin oma-aloitteisesta ja villistä soveltamisesta ilman edellä käyvää opetusta.
”Jos hän ei tottele seurakuntaakaan, suhtaudu häneen kuin pakanaan tai publikaaniin.” Kuinka Jeesus itse suhtautui ’pakanoihin ja publikaaneihin’? ”Kuinka hän syö yhdessä publikaanien ja muiden syntisten kanssa!”
Martti P. On myös perusteltua ajatella, että suhtautuminen kuin pakanaan ja publikaaniin tuossa kohdassa tarkoittaa nimenomaan kirkkokuria. Aiheesta on myös materiaalia apostolien kirjeissä ja vanhan kirkon dokumentaatiossa, kuten varmasti tiedätkin.
Yrjö Sahamalle myöhästynyt huomio: Kristuksen kohtaaminen sakramentissa ei oikeastaan riipu meidän uskostamme: usko ei tee sakramenttia sakramentiksi vaan myös ns. kelvottomat ehtoollisvieraat saavat saman kuin ns. kelvolliset. (Ks. esim. Svebiliuksen katekismus).
Minusta on perusteltua ajatella, että kirkkokuri on ääritapauksiin tarkoitettu kristillisyyden ihanteista tehty poikkeama eikä vakituinen käytäntö.
Yleiskirkollinen ajatus lienee Ehtoollisen nauttiminen omaksi vahingokseen tietäen edeltä protokollan.
Meillä Ehtoollista jaetaan kansankirkossa yleisen ripin päästämisellä millä ei täydy useinkaan olla tekemistä katumuksen ja syyllisyyden huomaamisen kanssa mikä auttaisi Ihmistä parannukseen.
Automaatista päästään kun Lutherin rippi päivitetään Ihmisarvoiseksi.
Emeritus Salmi meni ja nautti aikaa sitten Suomen kirkon alkuvuoden vierailulla Roomassa katolisen kirkon Ehtoollisen. Hän kuvasi postuumisti asian olleen vain niin oikeanlainen.
Kukaan ei huomannut Häntä moittia kirkkokurin asiassa väärästä menettelystä. Tuskin siittä kapituli moitetta olisi antanut kun Itse johtaa toimintaa.
No, enemmän hyvillään olivat varmasti Rooman Papit. Olisiko tässä ollut mallia Piispa Huovisen Ehtoollisen katsomiseen.
Syystä myös aikaa sitten ehdotin valtuuskunnan pistäytymistä Turun tunnetulla makkarakopilla, ja sen jälkeen palaamista kirkon tiloihin takaisin katsomaan ekumenian ääniä haasteineen kaikessa rauhassa.
Lapsi tai nuorisokuoron vienti Vatikaaniin on myös arvosteltava alarimaa katsovaksi nykyisen Helsingin Piispan myötävaikuttamana.
Ehtoollisasiakirja yhdeltä Piispaltamme on hyvää ja ansiokasta työtä, mutta ei Rooma muuta tee kuin kiittää.
Näin edeltä todeksiuskotut asiat kaatuvat uudelleen Ainoaan, Pyhään, Kristuksen seuraajien kirkkoon, missä totuutta vartioi Paavi Kristuksen sijaisena, sekä runsas sakraalitodistajien vuo.
Emeritus Huovinen on ainakin kerran maininnut askeleista joita vielä olisi otettava tai astuttava yhteyden löytämiseksi.
No, ei niitä tule, eikä löydy.
Jäipähän pois, mutta korjataan.
Maallikon vastaanottama katolinen ehtoollinen ei ole suuri vahinko verrattuna vaikka paikallisiin nähtävyyksiin nautinnassa, eikä siittä kukaan voi tehdä kirkkokurin kysymystä.
Papistoltamme edellytetään kuitenkin harmonioitten osaamista evaluotiivisessa kirkkohistorian hallinnassa mikä käy ja mikä ei.
Pyydän anteeksi postuumi sanan käyttöä Emeritus Salmen mainitessani. Ajatukseni katsoi postuumisesti vain Hänen kokemuksesta kertomaansa.
Kiitos Pekka kommenteista!
Viittaat Kari- Matti tekstissäsi ”Maltillisten miesten”, kuten piispaEero Huovisen ja Suomen Raamattuopiston silloisen toiminnanjohtajan Timo Junkkaalan syrjään sysäämiseen. Nähdäkseni Huovisen ja Junkkaalan ohella kyse on siitä laajemmasta joukosta, puolin ja toisin, jotka jo vuonna 1986 ottivat tosissaan sen kuuluisan ponnen molemmat lauseet. sekä myöhemmin samalle kannalle kallistuneista. Kirkon ns. vanhalla virkakannalla olevien ei ollut tarkoitettu kuplautuvan erilliseksi kuplakseen kirkon sisälle, saati ulkopuolella.
Mainitut Eero Huovinen ja Timo Junkkaala olivat yhdessä muotoilemassa vuoden 2009 keväällä julkistettua piispojen ja herätysliikejärjestöjen edustajien yhteistä tahdonilmaisua seurakuntien ja herätysliikejärjestöjen yhteyksistä ja yhteistyöstä. Heistä kumpikin omalla tahollaan myös sitoutuivat siihen. Sikäli kun olen oikein ymmärtänyt tätä samaa linjaa ovat herätysliikkeiden puolella edustaneet myös mm. Timo Junkkaalan edeltäjä Raimo Mäkelä ja hänen seuraajansa Lauri Vartiainen.
Vuoden 2009 tahdonilmaisu saattoi kyllä antaa oman sysäyksensä lähetyshiippakunnan organisoitumiselle omaksi kirkkokunnakseen. Laajempaa rintamaa, jossa kirkkomme herätysliikkeitä olisi järjestöinä mukana ei siis syntyisi ja projektia jatkettiin sillä joukolla, joka oli saatu mukaan.
Kirkkomme piirissä vaikuttaa edelleenkin niitä, joiden tahotilana olisi sysätä kirkon ns. vanhalla virkakannalla olevat omaan erilliseen kuplaansa sekä myös niitä, joiden tavoitteena on omalta puoleltaan edistää tämän kaltaista vetäytymistä. Voimasuhteet eriyttäjien ja ykseyden vaalijoiden kesken ovat vaihdelleet puolin että toisin. Tähän mennessä aktiiviset eriyttäjät ovat saaneet runsaasti mediahuomiota, mutta ykseyden vaalijat ovat kuitenkin päätöksenteossa kohdanneet toisensa. Helsingin nykyisen piispa Teemu Laajasalon lause ”pidetään kirkko ajassa ja kasassa” on saanut vastakaikua.
Kirkkomme tunnuksen mukaan ”Kirkon todelliseen ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta”. Virkakantakysymyksessä on kyse myös siitä, onko kirkkomme konstituutionaalisen paimenviran kantajan sukupuoli, viimekädessä kirkon järjestykseen liittyvä kysymys, vai ulottautuuko kysymys sakramenttien toimittamisen ytimeen. Onko siis ”virkaansa väärin perustein vihityn” paimenen toimittama ehtoollinen pätevä? Tunnustuskirjoista löytyy kyllä tähänkin vastaus, mutta tästä vastauksesta esiintyy useita eri käsityksiä.
Kirkkomme ykseyden vaalijoiden keskuudessa lienee vahva käsitys sekä siitä, ettei kirkkomme vanha, ns. apostolinen virkakäsitys perustu syrjintään, mutta myös siitä, ettei tuota virkakäsitystä tule demonstroida syrjivillä reaktioilla. Kenen omatunto pakottaa väistämään, tehköön sen vähäeleisesti ja ja hienovaraisesti.
Jukka K. Näin kaiketi myös piispa Olavi toimi: kohteliaasti ja asiallisesti mutta teologisesti perustellusti sekä johdonmukaisesti. Se, mitä toiset nimittävät syrjiviksi demonstraatioiksi on toisille tunnustustilanne. Luonnollisesti asiaan vaikuttaa myös se, mikä painoarvo kirkon viralle annetaan. Myös siltä osin kuin se kuuluu sakramentin oikean toimittamisen koko järjestykseen.
Jukka, kiitos hyvästä kommentista.
Tuon vuoden 2009 tahdonilmaisun Junkkaala ja Huovinen kirjoittivat. Siitä oleellinen kohta: ”Haluamme yhdessä toimia sen puolesta, ettei ketään kirkossa syrjitä hänen sukupuolensa, vakaumuksensa tai virkanäkemyksensä tähden.”
Käytännössä ainoa ratkaisu edelleen olisi, että naispappeuden torjujat toimisivat jonkin herätysliikkeen tms. palveluksessa. Ja olisi piispa, joka sinne vihkii vanhauskoisia. Paikallisseurakunnissa pitää toimia kirkon virkaratkaisun mukaan. Näinhän esimerkiksi vanhoillislestadiolaiset papit tekevät.
LHPK on mennyt menojaan ja menestystä sille, vaikka suomalaisten luterilaisten vapaakirkkojen historian valossa menestykseen tuskin kukaan LHPK:n ulkopuolella uskoo. No, vanha hyvä kristillinen perinnehän onkin ollut, että mitä pienempi porukka, sen oikeaoppisempi.
Piispa Rimpiläinen ei käsitykseni mukaan ollut kovin halukas mihinkään omaan kirkkoon, puolisuljettuun ehtoollispöytään tai omaan piispaan. Keskeisin vahinko tässä ei ole ne muutama tuhat, jotka karistavat kansankirkon pölyt jaloistaan. Tervemenoa. Isoin onnettomuus on, että moni hieno herätysliike hirttää itsensä sittenkin sivuseikkoihin.
Vaikka uskonnollisia ilmiötä, kuten hajaannuksia tulisi tarkastella ensisijaisesti teologisesti, ei voi olla miettimättä, kuinka paljon mukaan mahtuu myös sosiologisia syitä.
Huomioksi että herätysliikkeidemme piiriin vihitään vuosittain myös useita ns. vanhauskoisia. Edellytyksenä toki on että vihittävä suistuu vastaanottamaan vihkimyksen hippakuntien vuosikellon mukaisessa ordinaatiomessussa. Isommista herätysliikkeistä vain yksi on järjestönä jättäytynyt tästä ulkopuolelle. Onpa niinkin, että linjaltaan vanhalla virkakannalla olevissa herätysliikkeissä on jo palvellut myös naispuolisten piispojen vihkimiä miespappeja.
Toinen asia sitten on, kun vihittävän oma omatunto ei taivu tämän kaltaiseen järjestelyyn. Ensisijaisesti heidän paikkansa ei silloin ole oman paikalliskirkkomme paimenvirassa. Heille riittää kyllä herätysliikkeissä työsarkaa myös ilman pappisvihkimystä. Jotkut heistä saavat pappisvihkimyksen lähetyskentällä toisessa evankelisluterilaisessa kirkossa tehden sinne jonkin aikaa myös aidosti työtä.
Yksittäisiin tapauksiin, joissa työyhteys lähetyskentälle on ollut alusta asti varsin kapea ja pappisvirkaa on ollut alunalkaenkin tarkoitus hoitaa vain Suomessa, suhtaudutaan yleisesti ottaen varsin kriittisesti. Tilanteet toki muuttuu, alun alkaen aidosti sovittu työyhteys voikin jäädä toteutumatta. Tälle ei mitään voida.
Kari-Matti. Yleensä on niin, että ei itse valita niitä kysymyksiä, joista syntyy konflikti/tunnustustilanne. Olen sitä mieltä, että LHPK:tä ei koskaan olisi perustettu, jos kansankirkko olisi piispa Olavin jälkeen suostunut ns. erillisvihkimyksiin ja työvuorojärjestelyihin. Tiukimmat ns. tunnustukselliset nostivat kytkintä jo siinä vaiheessa, kun piispa Olavi ei sulkenut naispappeja ehtoollisyhteyden ulkopuolelle.
Tiedän, että tällä hetkellä pohditaan useammallakin kirkossa vielä sinnittelevällä taholla, tulisiko siirtyä pois kansankirkosta. On traagista, kun kansankirkkoon ja sen uskoon kaikkein sitoutuneimmat jäävät tulematta, lähtevät muualle, koska heidän joukostaan on perinteisesti saatu sekä työntekijöitä että vastuunkantajia seurakuntiin. Omasta näkökulmastani ja toiminta-alueeastani katsoen kirkon ns. ylärakenne ja uskovan seurakunnan arki sekä odotukset erkaantuvat toisistaan kiihtyvällä vauhdilla. Osin kyllä radikalisoituneiden ja turhautuneiden henkilöiden inspiroimina. Voi olla, että muutaman vuosikymmenen kuluttua enemmistö suomalaisista on pakanoita, enemmistökirkko kuihtuu ja uudet yhteisöt kasvavat.
Tässähän on kyse kokoaan paljon äänekkäämmästä porukasta. Loppujen lopuksi ns. herätysliikeväestäkään aika pieni osa on nostamassa kytkintä. ”Herätysliikeväkeen” lasken kuuluvaksi myös vanhoillislestadiolaiset ja osan körteistä. Osa ei lähde mihinkään senkään vuoksi, että saattaa olla melko paljon ikää (ja onkin) ja kyse kuitenkin isien kirkosta.
Suomessa tilanne historiallisesti sellainen, että herätysliikkeet jäivät kansankirkon sisäpuolelle. Nyt pieni osa valuu ulos. Kansankirkon äärimmäisen hyvä puoli on se, että sieltä löytyy monta ajokaistaa, kuten tiedämme. Uskon määrää eikä henkilökohhtaisen pyhityksen astetta kysellä. Vierastan puhetta ”uskovista” ja ”ei-uskovista”(nimikristityistä), kun kansankirkosta kyse.
Monin tavoin LHPK on monoliittisempi ja konservatiivisempi kuin esimerkiksi nykyinen vanhoillislestadiolaisuus.
Kun katselen nykypiispoja, jotka painelevat menemään moottoritietä upouusilla, kiiltävän valkoisilla Audeilla, niin ikävä tulee ”takametsien Ollia” vanhassa 600 000 kilometriä ajetussa Ford Fiestassa. Aivan käsittämätön juttu se, että osa näistä ”tunnustuskirjafundamentalisteista” olisi aikoinaan halunnut sulkea naispapit ehtoollisen ulkopuolelle.
Kari-Matti. Näitä ”tosi tositunnustuksellisia” ei montaa ollutkaan. LHPK:kin on heille liian ”sekaseurainen”. Mutta kyllä aikanaan tunnettiin – ja nykyäänkin tunnetaan – sellainen käsite kuin opillisessa synnissä eläminen. Kysyin asiaa varta vasten jo edesmenneeltä teologilta. Opilliseen syntiin syyllistyvät mm. helluntailaiset kasteopissaan, naispapit, heitä virkaan vihkivät piispat sekä (yleensä lieventävien asianhaarojen vallitessa) naispappien kanssa hengelliseen yhteistyöhön suostuvat. Toinen kysymys on sitten se, missä määrin nämä määrittelyt tavoittavat kansankirkon todellisuuden. Vanhoillislestadiolaisuuden kannalta on kysymys siitä, että liike tekee verbaaliakrobatiasta huolimatta ainutlaatuisen, opillisesti paalutetun, jyrkän rajan Jumalan valtakunnan kirkollisen esivallan välillä. Tämä on voitu huomata suhtautumisessa pappisvihkimyksen ottaviin oman liikkeen piirissä kasvaneisiin naisiin.
Eihän iso VL:n väki mihinkään lähde, koska on paljon menetettävää tässä maailmassa, asia käsitellään siis kahden eri valtakunnan toimintana ja yhteistyölle on näin lupa. Rehellinen väki se on, joka maksaa hintaa opillisuudesta. Se ei ole itseisarvo, vaan kysymyksen pohjavire on sama kuin uskonpuhdistuksen aikoihin. Tasaisin väliajoin tunnustukseen pitäytyvät saavat lähtöpassit kansankirkosta, joka on omaksunut nyt lähtökohdat toimintaansa muuttuvasta ajan hengestä.
Samuel, ”tunnustuskirjafundamentalisteja” kuunnellessa tulee joskus mieleen, että Jumalan valtakunnassa on vain teologeja ja heistäkin vain oppineimmat oikeaoppiset.
Sanotaan vanhoillislestadiolaisuudesta mitä tahansa, hyvä saarna siellä sattuu sydämeen, ei peruukkiin.
Kari-Matti. Olen täsmälleen samaa mieltä kanssasi vanhoillislestadiolaisesta julistuksesta.
Siitä, mikä on ”tunnustuskirjafundamentalismia” voidaan varmasti olla eri mieltä. Keskeinen kysymys on mielestäni se, miten kirkkolain ns. tunnustuspykälä pitäisi ymmärtää. Määrittelemättömästi ”peruskatsomusten osalta” vaiko tarkemmin, kuten mm. LHPK sympatisoijineen ajattelee. Kansankirkossamme taas kohtaa yhä yleisemmin näkemyksen, jonka mukaan tunnustuskirjat ovat ensisijaisesti historiallisia dokumentteja. Siitä huolimatta, että kyse on tälläkin hetkellä voimassa olevasta lainsäädännöstä. Tällainen tunnustuskirjoja relativoiva ajattelu korreloi muuten myös vahvasti sen kanssa, miten vanhakirkolliset tunnustukset (symbolit) tulkitaan. Sekä raamatuntulkinnan kanssa.
Kun kuuntelee esimerkiksi VL: n suviseurojen puheita, niin jäänpä usein kysymään, että missä se varsinainen Evankeliumi sitten on? Tunteellista ja omaa väkeä kokoavaa puhetta kyllä riittää, mutta se ruokkii ketä sitten ruokkineekin.
Kari-Matin tunnustuskirjafundamentalisti on osuva sana. Olen kaivannut jotain tuollaista termiä kuvaamaan sitä, miten riviseurakuntalaisena monet keskustelut koen. Ymmärrän, että oppi pitää olla, mutta onko oikeassa oleminen kuitenkaan kaikkein tärkeintä? Olemme vain piskuisen Suomen piskuisia luterilaisia Jumalan suuressa perheväessä. Ja meistäkin suurin osa näiden kommenttien mukaan on väärässä. Onko juuri tosi?
Kiitos, Pirjo. Vähän epäröin termin käyttöä. Mutta onhan se vähän hupaisaa, kun teologiarmeija pohtii tärkeän näköisenä latinankielisten tekstien äärellä, missä vaiheessa alba puetaan päälle kotikasteessa.
Kari-Matti. Itse olen sen verran kömpelö ja laiska, että en edes ota albaa mukaan kotikasteisiin. Meillä iso osa kasteista toimitetaan kirkossa jolloin alba ja stola ovat asiaankuuluva seikka.
Olen itse tykönäni päätynyt myös tähän termiin ”tunnustuskirjafundamentalismi” mutta en pidä sen käytöstä koska ”fundamentalismi” yhdistetään nykyään talebaneihin ja islamisteihin. Tarkka tunnustuskirjoihin pitäytyminen korreloi myös usein hyvin konservatiivisen raamatuntulkinnan kanssa. Nykypapiston kysymyksenasettelut kielivät pikemminkin ns. korkeakirkollisuudesta ja lisääntyneestä liturgiikan arvostuksesta.
Kari-Matti, kiitos blogista. Ikäänsä nähden piispa Eero Huovisella on hyvä muisti. Toki kun tietään mitä todella on tapahtunut Mellunmäessä, niin vähän ihmettelen lukemaani.
Uskoisin, että piispa Eero Huovinen on matkalla samaan Taivaaseen kuin minä tai muut uskovaiset. Uskoisin, että hän saa Herran ehtoollisen yhtä usein kuin meidän seurakuntiin kuuluvat. Lähetyshiippakunnan messussa ehtoolliselle tulijat polvistuvat alttarille ja saavat ehtoollisen. Penkkeille jääville ei ehtoollista jaeta. Tämän vuoksi Mellumäessä piispa Eero Huovinen jäi ilman ehtoollista.
Mutta entä evl-kirkon jäsenet? Miksi evl-kirkon piispat ja papisto jättää antamatta ehtoollisen suurimmalle osalle evl-kirkon jäsenistä? Toki osa evl-kirkon jäsenistä käy Lähetyshiippakunnan seurakuntien messussa saamassa Herran ehtoollisen.
Kari-Matti, muistatko milloin olet saanut evl-kirkossa ehtoollisen?
Juhan uskonnollinen omahyväisyys ei ainakaan ole laimentunut vuosien varrella. Siitä huolimatta, kiitos kommentista!
Mutta se on totta, että Lähetyshiippakunta edelleen ratsastaa kaksilla hevosilla. Ehtoolliselle kelpaa evl kirkonkin jäsen (jos ei ole naispappi, avoliitossa, samaa sukupuolta olevassa suhteessa/avioliitossa jne jne) eikä siinä mitään, mutta kun jäseneksikin kelpaa myös sellainen, joka samanaikaisesti myös evl kirkon jäsen.
Siitä ei ole epäilystä, että Huovista nimenomaan pyydettiin jäämään Korpisen ja Pohjolan toimesta pois ehtoolliselta. Sen ovat jopa he itse vahvistaneet.
Miten Huovinen nyt sattui juuri Mellunmäen kappeliin juuri tuolloin, siitä voidaan montaa mieltä.
Kari-Matti, paremmin näytät tuntevan Lähetyshiippakunnan kuin minä, vaikka minä olen ollut useita satoja kertoja käynyt messussa ja muissa tilaisuuksissa.
Sanotaanko niin, että ei ole niin suurta syntistä ettei hänelle voi julistaa lakia ja evankeliumia. Suurinkin syntinen voi ottaa Jeesuksen vastaan ja tulla pelastetuksi. Meillä ei ole mitään etukäteisehtoja. Jokainen on tervetullut messuumme.
”Jokainen on tervetullut messuumme.” Tarkoitatko kirkonpenkkiä vai ehtoollispöytää?
Martti Pentti: ”Tarkoitatko kirkonpenkkiä vai ehtoollispöytää?”
Tarkoitin messuun. Pääosa messuun osallistujista polvistuvat ehtoolliselle, mutta osa voi ehtoollisen aikana haluta jäädä penkkiin istumaan. Näin on hyvä.
Täsmennän: Ovatko kaikki kirkonpenkkiin saapuneet tervetulleita myös ehtoolliselle? Puheena olevassa tapauksessa piispaa pyydettiin pysymään penkillään.
Luterilaiset, jotka ovat konfirmoituja saavat Lähetyshiippakunnan seurakunnissa ehtoollisen, jos pitävät itseään kelvollisena osallistumaan Herran ehtoolliselle. Minä ajattelen, kun kristitty kilvoittelee ja katuu syntejään on kelvollinen vastaanottamaan Kristuksen tosi ruumiin ja tosi veren syntien anteeksi saamiseksi.
Mites Juha naispapit, tai avioliitossa olevat homot? Tai evl piispat? Entä avoliitossa elävät? Miten eronneet ja uudelleen avioituneet entisen puolison eläessä? Missä kulkee raja? Mikään edellä mainituistahan ei ole synti. Vai onko? Mä veikkaan, että LHPK:n ehtoollispöytä paljastuu yllättävän suljetuksi, jos puhuu suoraan ja rehellisesti eikä kiertele peitetyillä ilmaisuilla.
Kari-Matti, Jeesus tuli pelastamaan ainoastaan syntisiä. Omasta mielestä synnittömät eivät kadu syntejään, eivätkä tarvitse Herran ehtoollista syntien anteeksi saamiseksi.
Tuota mä juuri tarkoitin. Ite oon aika konservatiivi, mitä tulee kaikkiin kolmeen vanhan kirkon uskontunnustukseen ja perusdogmeihin. Mutta olen aina ihmetellyt tosiuskovien häveliästä, puritaanista seksuaalietiikkaa, samalla kun sosiaalietiikka tahdotaan sivuuttaa täysin. Synti on aina yksilön synti, ei koskaan rakenteellinen synti. Yhteiskunnallisesta vanhurskaudesta ei konservatiivikristittyjen parissa puhuta lainkaan. Ns.tekosynneistä 90% liittyy sukupuoleen tai tavalla tai toisella seksuaalisuuteen.
Mä en missään tapauksessa väitä, että esim LHPK:ssa olisi mitenkään keskimääräistä enemmän patriarkaalista asennetoimista, sovinismia tai muuta sellaista, mutta kyllä siellä taitaa huoneenhallituksella edelleen olla munat
Naisellapa niitä munia vasta onkin, suorastaan sarjassa.
Kari-Matti, meillä seurakunnissa käviöiden keski-ikä on noin 30v (oma arvioni). Iso osa aviopareista on käynyt avioliittokursseja, koska he elävät elinikäisessä kristillisessä avioliitossa. Uskoisin, että meillä suurin osa elää onnellisessa avioliitossa.
”Iso osa aviopareista on käynyt avioliittokursseja, koska he elävät elinikäisessä kristillisessä avioliitossa.” Tämä kommentti hämmästytti. Edellyttääkö kristillinen avioliitto kurssien käymistä vai onko avioliiton kristillisyys edellytys kursseille pääsemiselle? Sitäkin jään miettimään, mikä tekee avioliitosta kristillisen, sekö, kuka määrää kaapin paikan?
Minun tietääkseni kenellekään ei ole LHPK:n messussa isketty eteen kyselykaavaketta, jossa kysellään seksuaalista suuntautumista tai parisuhteen muotoa. Siellä vain otetaan vakavasti, että mikä tahansa elämäntapa ei ole yhteensovitettavissa kristillisen uskon kanssa. Pienissä seurakunnissa kanssakäyminen on tiivistä myös pastorien ja seurakuntalaisten sekä kävijöiden kesken.
Martti Pentille tiedoksi, että moni herätysliike, yhdistys tai seurakunta/rovastikunta järjestää nykyään erilaisia parisuhdekursseja ja avioliittoon valmentavia kursseja kihlapareille ja vastanaineille. Monet vihkimäni parit ovat osallistuneet sellaisiin ja toistaiseksi palaute on ollut hyvin positiivista.
En epäile kurssien hyödyllisyyttä. Ihmettelin vain tuota sanaa ’koska’ tässä yhteydessä. Se näyttäisi sitovan kurssit ja kristillisyyden kiinteästi toisiinsa.
Martti Pentti, avioliittoa pitää hoitaa, jos haluaa sen kestävän koko eliniän. Kristillinen avioliitto on Jumalan siunaama liitto joka päättyy aviopuolison kuoltua, ei ennen sitä.
Tarvitseeko Jumalan siunaama liitto mitään kursseja kestääkseen?
Martti Pentti. Avioliitto on – ihan kirkkokäsikirjankin ohjeiden mukaan – sekä Jumalan lahja että aviopuolisoille annettu vakava kutsumus. Tästä näkökulmasta käsin on kai aika luonnollista, että Jumalan siunaus ja huolenpito omasta avioliitosta eivät sulje toisiaan pois.
Se on sitten eri asia, että kristillisiä parisuhdeoppaita ja kursseja löytyy laidasta laitaan.
Haluan tässä painottaa sitä, että jako eroon päättyviin ja elinikäisiin liittoihin ei ole sama kuin avioliittojen määritteleminen maallisiksi tai kristillisiksi. Varsinkin vierastan ajatusta, että avioliittokurseja käymällä pyritään todistamaan oman avioliton kristillisyys. Juha Heinilä ei ole tällaista suoraan esittänyt. Hän kuitenkin näyttää liittävän liiton keston kiinteästi sen kristillisyteen.
Martti Pentti. Nyt minusta näyttää kyllä siltä, että tulkitset Juha Heinilän tekstiä pahantahtoisesti! Ensiksikin kristitty kilvoittelee avioliitossaan siten, että pysyttäisiin yhdessä ”kunnes kuolema erottaa”. Tästä seuraa nykyään onneksi myös se, että käydään avioliittoon valmentavilla kursseilla, avioliittokursseilla ja pariterapiassakin, jotta ihanne voitaisiin elää todeksi. Tällainen kristilliseen uskoon syvästi sitoutunut elämäntapa poikkeaa tietysti sekularisoituneen yhteiskuntamme parisuhdekäsityksistä ja jopa kirkon sisältä kuuluvista äänistä. Kristillinen avioliitto on ainakin minun ymmärtääkseni sellainen, joka on solmittu Kolmiyhteisen Jumalan edessä, sen osapuolet ovat kristittyjä ja pyrkivät myös elämään uskonsa opetukset avioliitossaan todeksi Jumalan armon varassa. Minulla ei ole käytettävissä tilastoja mutta olen ymmärtänyt, että konservatiivinen kristillinen seksuaali- ja avioliittokäsitys johtaa kestäviin avioliittoihin. Totta kai myös kristittyjen avioliitot voivat hajota tai muuttua rakkauden irvikuviksi.
Äärimmäisen äärifundamentalismin edustaja on mielestäni ollut eräs hovioikeudenneuvos PH.