Rautalammilla oli Kuopion piispan, Jari Jolkkosen tarkastus kaikkine perinteisine osineen.
Piispantarkastus on seurakuntaan kohdistuva kehittämis- ja tukitoimi. Sen toimivuus heijastaa koko kirkon tulevaisuusstrategian uskottavuutta, toimivuutta ja suuntaa. Tämä tarkastus kehittämistarpeineen linee hyvä yleinen esimerkki EL – kirkossa.
Piispantarkastuspäivän iltana kirkossa piispan puhetta oli kuuntelemassa 2600:sta seurakuntalaisesta n. 200 lähinnä ikäihmistä. Työikäisiä tai ei- luottamushenkilöitä, oli vain muutama ja nuoria työikäisiä ei juuri ketään.
Juhlajumalanpalveluksen jälkeisessä tarkastuspuheessa asiaan kuuluvien kiitosten ja perinteisten korulauseiden lisäksi piispa viittasi myös tärkeisiin kehittämistoimiin ja aikaisemmassa srk:n kyselytilaisuudessa myös välttämättömään yhteisöllisyyden kehittämiseen. Työryhmäpalavereissa ongelmasista ja kehitysta kaipaavista asioista kuulemma puhuttiin suoremmin, mutta niitä asioita seurakunnan jäsenille ei kirkossa vallitsevan epäavoimuustavan takia kerrottu.
Piispa puhui jumalanpalveluksesta seurakuntaelämän kantavana voimana ja keskuksena.
Realismin nimissä on kuitenkin vaikea nähdä miten tavallinen päiväjumalanpalvelus perinteisin muodoin ja klassisen kirkkomusiikin säestämänä voisi kiinnostaa paljon muita kuin pientä joukkoa siihen tottuneita ikääntyneitä jäseniä.
Jo 1960 luvulla syntyneet, rippileirien käyneet ja nuorten laulukirjasta iloisia lauluja laulaneet ihmiset haluavat duurivoittoisempia hartauksia.
Pitäisi uskaltaa ainakin nähdä, että senioreille, työikäisille ja teineille sopivat aivan erilaiset hartaudet ja järjestää toiminta myös tämän realiteetin mukaan.
Rautalammin edellisen piispantarkastuksen jälkeen srk:n toiminnat ovat silloisista kehittämissuunnitelmista huolimatta hiljalleen typistyneet, valtuutettujen keski-ikä on noussut, työntekijäkeskeisyys lisääntynyt, vapaaehtoisten lukumäärä on vähentynyt ja johtamisongelmat vain pahentuneet.
Työikäisiä on luottamushenkilöistä ja vapaaehtoisista vain vähemmistö eikä nuoria työikäisiä juuri ollenkaan. Suurta vapaaehtoisten potentiaalisten joukkoa monine taitoineen ja lahjoineen ei srk. ole juurikaan halunnut ottaa toimintaan mukaan. Monet aktiivit ovat saaneet jopa paheksuntaa tai syrjintää osakseen ja sitten vetäytyneet pois.
Nuorten yhteisöllisyydestä voimansa saavaa rippikoulua lukuun ottamatta nuoria ja nuoria aikuisia ei srk:n perinteinen toimintakulttuuri juuri kiinnosta, eikä sitä ole heille suunniteltukaan.
Tällainen taantuva ja ”tiukkapipoinen” tilanne on valitettavasti vallitseva tosiasia suurelle osalle Suomen seurakuntia.
Pääsääntöisesti tämä johtuu siitä, että EL kirkossa yleensä melko korkean keski-iän omaavien srk:n päättäjien ja työntekijöiden perinteiset asenteet, uuden ja erilaisen hyväksymättömyys, epäavoimuuskulttuuri, työntekijäkeskeinen ajattelu, demokratian puute (kirkkoherrakeskeisyys), rituaalipainotus ja perusteiltaan satoja vuosia vanha kirkkolaki sopivat paremmin ikääntyneille ja siihen järjestelmään kiinni kasvaneille kuin nuoremmille ja nykyaikaisemmille toimijoille.
Seurakuntien syrjäytymisessä valitettavasti ”lapsi menee pesuveden mukana”. Hengellisyyden tarve ei ole kadonnut pohjimmiltaan mihinkään. Itse asiassa individualisoitunut, sairauksien, uhkien ja monenlaisen pahan olon täyttämä nykyelämä tarvitsisi kipeästi rakkaudellista pelastuksen, vapauksen ja armon sanomaa. Tarve ja palvelu vain kohtaavat huonosti.
Ennen ihmisten ja yhteiskunnan ollessa köyhä ja suojaverkkojen puuttuessa, oli hyvä, että edes pahimmassa puutteessa olevia voitiin auttaa.
Nyt kun meillä on tietoa, osaamista, aikaa ja varallisuutta, voisimme seurakunnassa olla mukana kulkijoita, tukijoita ja kuuntelijoita meille kaikille hämmentyneille, monille yksinäisille tai muuten huonosti voiville hyvän lähimmäisyyden hengessä. Nykyistä kehittyneempi yhteisöllisyys olisi tässä osaratkaisuna, mikä nostaisi myös seurakuntien uskottavuuden ja arvostuksen toiselle tasolle.
Seurakunnilla on mahtavat resurssit: koettu organisaatio, paljon omaisuutta, valmis säännöstö, joilla ”kulisseja” voidaan pitää pystyssä pitkänkin aikaa vaikka ”oikea henki” katoaisikin. Jos lämminhenkinen ja välitön yhteisöllisyys puuttuu, srk:t ovat kuin ”kumiseva vaski ja kilisevä kulkunen” joka toimii tavan, ei rakkaudellisuuden voimalla.
Afrikkalaiset kristityt, jotka olivat tottuneet seurakuntansa välittömyyteen ja lämminhenkisyyteen vierailivat Rautalammin seurakunnassa joku vuosi sitten. Tutustuttuaan toimintaan he puheessaan seurakunnalle spontaanisti totesivat ” tämä seurakuntahan on kuolemassa”.
Seurakuntien kykenemättömyys saada piiriinsä nuoria ja työikäisiä on osasyy sen nahistumiseen, ajautumiseen myös yhteiskunnalliselle sivuraiteelle ja yleisen uskottavuuden rapautumiseen.
Nyt piispantarkastuksen jälkeen ilmassa on onneksi taas uutta innostusta. Seurakuntalaiset ja työntekijät odottavat, oikeutetusti, seurakunnan kehittyvän ja aktivoituvan uusien suunnitelmien ja kehittämistoimien myötä. Kaikki odottavat jännittyneenä kehitystyön tuloksia, joiden kätilöksi piispa on nimittänyt valmentajan omasta tiimistään.
Perinteisesti toimivat, suhtautuvat ja ajattelevat luottamushenkilöt sekä kirkkoherra sekä jotkut työntekijätkin voivat kokea nämä suunnitelmat stressinä, koska muutospaineet koskevat ensi sijassa heidän kykyään ja haluaan tehdä uudistuksia, nykyaikaistaa toimintaa, lisätä avoimuutta, hyväksyä moninaisuutta ja tasa-arvoa ja aikaansaada lämminhenkisyyttä.
Jeesuksen monet yhteisöllisyyttä linjaavat periaatteet ja opetukset mm. : ”Teidät tunnetaan siitä minun oppilaikseni, että teillä on yhteys keskenänne” – tulisi syrjäyttää tutut ja turvalliset mutta myös kylmät ja vieraannuttavat muodollisuudet ja sääntökeskeisyyden.
Uudenaikaisilla toimintatavoilla ja laadukkaassa avoimessa sekä lämminhenkisessä yhteisöllisyydessä toimivalla seurakunnalla olisi uskottavuutta toimeenpanna kirkon perustehtävää eli tiedonlevitystä kristillisyyden ydinsanomasta tuoreella ja innostavalla tavalla.
Itse toivon että piispantarkastukset seurakuntien koulutus- ja ohjausmuotona uudistuisivat rohkeasti ja jämäkästi siihen suuntaan.
Tuohon kaikkeen on olemassa hyvät ja toimivat lääkkeet. Miksiköhän vain valitellaan tilannetta eikä käytetä niitä, mitä olisi jokaisella käden ulottuvilla. Koetaanko tilanne niin mahdottomaksi, ettei edes uskota sopivien lääkkeiden olemassaoloon. Tuota ruikutusta kuuluu joka puolelta.
Vapaaehtoiset tahtoisivat tulla mukaan ja laittaa oman panoksensa täysillä kuvioon. Esteenä vain ovat työntekijät ja luutuneet asenteet. Jumalanpalvelus ja pappien työt koetaan ainoina mahdollisuuksina toimia seurakunnassa. Ei nähdä laajempaa kuvaa ja niitä hienoja mahdollisuuksia, jotka kirkko jättää hyödyntämättä. Toimintamahdollisuuksia on kuitenkin rajattomasti ja kun niihin lähtee, niin tulee aina vain lisää.
Nähtyämme kirkon kuolemansairauden, tahtoisimme pelastaa juuri sen kuolevat rakenteet. Tartumme niihin kouristuksenomaisesti ja yritämme pelastaa juuri ne, joiden pitääkin kuolla. Ongelmahan on juuri rakenteissa. Pyrkiessämme korjaamaan niitä, jäämme niiden vangiksi ja lopulta olemme itse osa näitä toimimattomia rakenteita. Tuemme itseasiassa vanhoja rakenteita, jotka ilman meidän apuamme olisivat jo sortuneet. Näin meistä tulee luutuneita perinteiden jatkajia.
Haluisimme mennä pappien reviireille. Järjestää toimintaa ja saarnata. Tehdä juuri niitä samoja virheitä joihin kirkolliset rakenteet pappinen toiminnan pakottaa.
Olemme niin passivoituneet ettemme osaa enää ajatella itsenäisesti. Aivan kuin kaikki se mitä kirkossa tapahtuu olisi ainoat asiat mitä voimme tehdä. Kuitenkin naapurimme ja lähikontaktimme suorastaan huutaa apuamme. Apua, jota kirkko ei kykene antamaan, koska sen rakenteet ja toiminnan luutuneet asenteet ovat esteenä. Kirkko puhuu paljon lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei kykene sitä toteuttamaan. Me sen sijaan voimme toteuttaa sitä aivan lähellä. Tarvitaan vain hiukan silmien avaamista.
Pekka: ”Tuohon kaikkeen on olemassa hyvät ja toimivat lääkkeet. Miksiköhän vain valitellaan tilannetta eikä käytetä niitä, mitä olisi jokaisella käden ulottuvilla. Koetaanko tilanne niin mahdottomaksi, ettei edes uskota sopivien lääkkeiden olemassaoloon. Tuota ruikutusta kuuluu joka puolelta.”————————–”Olemme niin passivoituneet ettemme osaa enää ajatella itsenäisesti. Aivan kuin kaikki se mitä kirkossa tapahtuu olisi ainoat asiat mitä voimme tehdä. Kuitenkin naapurimme ja lähikontaktimme suorastaan huutaa apuamme. Apua, jota kirkko ei kykene antamaan, koska sen rakenteet ja toiminnan luutuneet asenteet ovat esteenä. Kirkko puhuu paljon lähimmäisenrakkaudesta, mutta ei kykene sitä toteuttamaan. Me sen sijaan voimme toteuttaa sitä aivan lähellä. Tarvitaan vain hiukan silmien avaamista.”
Ensin kerrot, että: ”Tuohon kaikkeen on olemassa hyvät ja toimivat lääkkeet. Miksiköhän vain valitellaan tilannetta eikä käytetä niitä, mitä olisi jokaisella käden ulottuvilla.”
Sitten sorrut itsekin vain valitteluun, etkä kerro mitkä nuo jokaisen käden ulottuvilla olemassa olevat kirkon toimintaa elvyttävät ja kirkon toiminnan ja sanoman kiinnostavaksi ja kurantiksi tuotteeksi tekevät hyvät ja toimivat lääkkeet ovat.
Jos kyse on vain lähimmäisenrakkaudesta ja huonompiosaisten ihmisten auttamisesta, niin ei siihen mitään kirkkoa tarvita. Jokainen voi omalta osaltaan osallistua hyväntekeväisyyteen ja auttamiseen ihan mainiosti ilman minkään sorttista kirkkoa. Tämän blogin aihe oli kirkon toiminnan kehittäminen ja kiinnostavaksi tekeminen.
Koko homman voisi tiivistää: Jo vanhentunut ja aikansa elänyt, epäkurantti tavara ei kä y enää kaupaksi tämän päivän koulutetuille kansalaisille, eikä siihen taida olla enää apua siitä kaikkivoipasta ja -tietävästä Jumalastakaan.
Taitaa olla jälleen kerran niitä ”varmoja”maailmanlopun merkkejä.
Tuotteessahan ei mitään vikaa ole. tarjoilussa vain on kehittämisen varaa.
Pekka: ”Tuotteessahan ei mitään vikaa ole.”
Ei epäkurantti tavara käy kaupaksi, vaikka sen pukisi minkälaiseen kääreeseen. Ei edes alennuksella. Luulisi, että se kaikkivoipa Jumala jeesaisi sanomansa maanpäällisiä markkinoijia, mutta taitaa huomata itsekin, että turhaa touhua olisi.
Siitähän kertoo jo jatkuvasti pienenevä kirkon jäsenmääräkin varsin vakuuttavaa kieltään.
Olen päässyt näkemään muutakin. Ei kaikissa kirkoissa ole tyhjää ja tylsää. On seurakuntia, joissa on ihan toinen meininki. Kirkko täyttyy nuorista perheistä. Toiminta on aktiivista ja ulospäinsuuntautuvaa. Porukkaa tulee jatkuvasti lisää. Sillä siinä on imua. Toimintaperiaatteet on siellä hiukan toiset. Oppi kuitenkin täsmälleen sama.
Pekka Pesonen, saarnaaminen ja jumalanpalveluksen johtaminen ovat nimenomaan tähän virkaan asetettujen sananpalvelijoiden tehtäviä. Ihan jo järjestyksen vuoksi ja tunnustuksen mukaan. Mielenkiintoista on. että aktiivisuus toimii niinkin erilaisissa kristillisissä yhteyksissä kuin Lähetyshiippakunnassa ja Rauhanyhdistyksissä. Kummassakin pitäydytään myös vankasti perinteeseen. Perinteinen luterilainen malli on, että sunnuntaina käydään kirkossa (ja seuroissa) ja muina päivinä ahkeroidaan.
Saarnan pito on tietysti suuri kunnia tämän kaltaiselle maallikolle, kuin vaikka minä.
Jotkut ovat suorittaneet jopa saarnalupatutkintoja voidakseen saarnata. Saarnan valmistamien on ollut minulle aina mahtavan hienoja kokemuksia. Pari kuukautta on saanut intoa puhkuen paneutua tekstiin. Löytää sellainen käytännöllinen näköala tekstiin, että jokainen kuulija voi sen soveltaa elämäänsä. Sitten vielä joutua tuon tekstin kautta henkilökohtaiseen kohtaamiseen ja puhutteluun. Lopulta saarnassa viedä kuulijat kokemaan sama kohtaaminen Herramme kanssa. Onhan se tosi hienoa. silti en sitä tehtävää tavoittele, koska tiedän miten tärkeä se on papeille itselleen. heille se on niitä harvoja kertoja jolloin voivat kokea käyttävänsä valtaa.
Jos kovasti hinkuaisi asian perään, niin ehkä jonkun kerran saisin siihen mahdollisuuden.
Joten pyhinä menen kirkkoon ja kuuntelen saarnat ja rukoilen saarnaajien puolesta. Enkä niitä jälkeenpäin kovasti repostele. Koska tiedän millaisen rääkki saarnan valmistaminen usein on. Jätän saarnat mielelläni heille, joille se työnä ja tehtävänä kuuluu. Vaikka onhan minulla siihen piispaltakin jonkinlainen lupa olemassa.
Aktiivisuudella tarkoitan lähinnä ulospäinsuuntautuvaa ja omaehtoista toimintaa.
Niin kuin Pietari kirjoitti: ”jos teillä nämä on, niin ne ei salli teidän olla toimettomina”. Eli sellaista toimintaa, joka tukee seurakunnan toimintaa, mutta ei sitä rasita. Hyvä esimerkki on henkilökohtaiset kontaktit joita jumalanpalveluksien yhteydessä on helppo luoda.
Kiitos Kimmo tarkkavaisuudesta ja mielenkiinnostasi tekstiäni kohtaan. Nyt vasta huomasin sinun jääneen epätietoisuuteen niistä lääkkeistä. Varmaan moni muukin.
Tampereella nuorten aikuisten messuja on kaksi peräkkäin, kun yhteen ei kaikki enää mahtuneet. Systeemi siellä on se, että porukat kasaavat keskuudestaan harrastuksien ja kiinnostuksen kohteittensa mukaisia tiimejä ja hoitavat ne itsenäisesti. Yhteen tullaan yhteiseen messuun ja muuhun järjestettyyn toimintaan. Pääpaino on porukan omassa aktiivisuudessa. Heillä on paljon muutakin yhteistä puuhaa tiimiensä kanssa. Jolloin yhteisöllisyys toteutuu oikeasti.
Englannissa tutustuin seurakuntaan jossa oli kolme jumista joka pyhä. Siellä tiimit keskittyivät hyvätekeväisyyteen. Kuten kodittomien auttamiseen. 30-60 hengen tiimi saattoi hyvin itsenäisesti operoida kaupungissa. Ilman sen kummempaa seurakunnan tukea. Tiimien vetäjät kertoivat seurakunnan johdolle miten toimivat. Jumalanpalveluksessa ei yli viisikymppisiä näkynyt. Taisimme olla ainoita.
Sitä puhtia, rakkaudellisuutta ja intoa, motivaatiota ja palvelualttiutta kun voisikin polkaista liikkeelle. Sitä kyllä kaipailen.
Niistä lääkkeistä yksi on seurakunta vaalit. Sinne voidaan valita hyviä tyyppejä päättämään asioista ja siitä ketä työhön valitaan ja miten sitä tehdään.
Toinen lääke on kutsua kotiinsa ystäviä ja jakaa siinä hengellisiä ja maallisia kuulumisia.
Voi koota aktiiveista tiimin ja lähteä toteuttamaan jotain tehtävää. Itse aloitin joskus Heinolassa Isovelipalvelun. Haimme miehiä isättömien poikien kavereiksi.
Vastaava toimintaa tekee pienperheyhdistys Helsingissä. Siitä en tiennyt mitään silloin. Oli vain huolta nuorten syrjäytymisestä. Vastaavia juttuja voi järjestää missä tahansa, jos aktiivisuutta löytyy. Nyt kehittelen systeemejä syrjäytyneiden vanhusten löytämiseksi. Joten mitä turhia valittamaan, jos seurakunnassa ei ole toimintaa aktiiveille.
Jumalanpalvelukset on hyviä latautumisen paikkoja. Sieltä löytyy uusia aktiiveja, jotka lähtee mukaan.
Pekka: ”Sitä puhtia, rakkaudellisuutta ja intoa, motivaatiota ja palvelualttiutta kun voisikin polkaista liikkeelle. Sitä kyllä kaipailen.”
Voi koota aktiiveista tiimin ja lähteä toteuttamaan jotain tehtävää. Itse aloitin joskus Heinolassa Isovelipalvelun. Haimme miehiä isättömien poikien kavereiksi. Vastaava toimintaa tekee pienperheyhdistys Helsingissä. Siitä en tiennyt mitään silloin. Oli vain huolta nuorten syrjäytymisestä. Vastaavia juttuja voi järjestää missä tahansa, jos aktiivisuutta löytyy. Nyt kehittelen systeemejä syrjäytyneiden vanhusten löytämiseksi. Joten mitä turhia valittamaan, jos seurakunnassa ei ole toimintaa aktiiveille.”
Joo, ihan hyviää toimintaa, mutta mitä tekemistä sillä on kirkon ns. varsinaisen tuotteen; evankeliumin levittämisen tehostamisen ja kirkossa käymisen lisäämisen kanssa? Niistähän tässä koko keskustelussa on puhe.
Kaikkia noita edellä luettelemiasi ”lääkkeitä” voidaan harrastaa ja monessa paikassa harrastetaankin ihan ilman minkään sorttista kirkkoa. Suosittelen vaikka Lions- toimintaa, Rotareita tai Punaista Ristiä. Itse hoitelen hommia Leijonissa.
Pekka: ”Niistä lääkkeistä yksi on seurakunta vaalit. Sinne voidaan valita hyviä tyyppejä päättämään asioista ja siitä ketä työhön valitaan ja miten sitä tehdään.”
Joo, demokraattisilla vaaleilla saadaan aikaiseksi juuri semmoinen porukka, semmoisista tyypeistä kuin milloin mihinkin elimeen on ehdolla ja äänestäjien enemmistö on äänestänyt.
Ne ”hyvät tyypit” kun ovat aina joittenkin mielestä hyviä ja taas joittenkin toisten mielestä vähemmän hyviä. Sitten on vielä semmoinen pikkuinen ongelma, että pitäsi saada seurakuntavaaleihin joku äänestämäänkin niitä hyviä tyyppejä niistä puoliväkisin ehdolle houkutelluista ja ruinatuista vähemmän hyvistä vaihtoehdoista. Eipä ole tainnut seurakuntavaalien äänestysprosentti männävuosina ihan huikean korkea olla, kun tuote ei kiinnosta.
Ei kai seurakuntavaali voi olla lääke kirkon toiminnan tehostamiseksi, kun juuri siihen – mielenkiintoon kirkon toimintaan, sananjulistukseen ja vaaliaktiivisuuteen – niitä lääkkeitä tarvittaisiin. Ihan kuin yrittäisit väittää, että tauti on taudin parantava lääke.
Pekka: ”Toinen lääke on kutsua kotiinsa ystäviä ja jakaa siinä hengellisiä ja maallisia kuulumisia.”
Eipä siinäkään kirkolla roolia ole. Ihan normaalia sosiaalista kanssakäymistä. Miten se lisää aktiivisuutta ja halua käydä jumalanpalveluksissa? Ja jos ne ystävätkin ovat jo valmiiksi niitä harvoja aktiivisia kirkon jäseniä, niin tuskin se ystävien tapaaminen uusia aktiivisia uskovaisia jäseniä kirkkoon tuo.
Pekka: ”Sieltä löytyy uusia aktiiveja, jotka lähtee mukaan.”
Taitaa olla toiveajattelua. Ensin täytyisi ne uudet aktiivit varmaan saada sinne jumalanpalvelukseen. Täällä meidän kulmakunnan kirkossa käy sunnuntaisin jumalanpalveluksissa 5-15 about kahdeksankymppistä mummoa. Kesäisin jumalanpalveluksia ei järjestetä, kun osallistujia ei olisi.
Silloin ennen muinoin kansan oli pakko käydä kirkossa sanan kuulossa ja näytellä uskovaista, tai muuten löysi itsensä äkkiä kirkonmäeltä jalkapuusta. Nyt, kun kirkon tuotteen nauttiminen ja uskovaisen näytteleminen ei enää ole pakollista, on kirkon tarjoama tuote päässyt jo pahasti vanhenemaan ja kiinnostaa yhä pienempää joukkoa kansalaisista.
Olen minäkin kummeksunut tilannetta. Eihän tommosessa touhussa ole järjen hiventäkään, että kirkossa on 5 kuulijaa. Niitä varten tarvitaan enemmän työtekijöitä, kuin on kuulijoita. Silti homma pyörii, niin kuin ennenkin. Onhan siinä meillä ihmettelyn aihetta runsaasti. No minkäs teet? Me ei täältä käsin siihen voida vaikuttaa mitenkään. Mitäpä suremaan sitä, mille ei mitään voida.
Sinulle Kimmo on aika hankala selittää sitä miten Jumala toimii, uskovien elämässä ja toiminnassa. Sen selittäminen kun on uskovillekin usein vaikeaa. Ilman Hänen mukanaoloaan ei tietenkään lääkkeilläni ole mitään arvoa.
Siinä olet ihan oikeassa.
Pekka, viimeisessä kommentissasi kirjoitit näin: ”No minkäs teet? Me ei täältä käsin siihen voida vaikuttaa mitenkään. Mitäpä suremaan sitä, mille ei mitään voida.”
Tuolla ensimmäisessä kommentissasi kuitenkin kirjoitit viitaten blogistin esiin nostamiin kirkon ongelmiin:
“Tuohon kaikkeen on olemassa hyvät ja toimivat lääkkeet. Miksiköhän vain valitellaan tilannetta eikä käytetä niitä, mitä olisi jokaisella käden ulottuvilla.”
Etkö huomaa kommenttiesi välillä mitään ristiriitaa? Sinulla on ongelman ratkaisemiseksi olemassa hyvät ja toimivat, käden ulottuvilla olevat lääkkeet, mutta et voi vaikuttaa asiaan mitenkään ja mitäpä sitä suremaan, jolle ei mitään voida.
Sellaisia hyviä ja toimivia lääkkeitä ei siis olekaan. Kuulostaa vähän Sipilän hallituksen touhuilta.
Pekka: ”Sinulle Kimmo on aika hankala selittää sitä miten Jumala toimii”
Tokkopa tuo toimii lainkaan. Jos toimisi, luulisi, että siitä syntyisi jotain jälkeä ja tuloksiakin, ellei muualla, niin ainakin kirkon ongelmien ratkaisuna.
Jos mulla olisi oma seurakunta ja aikaa sen pyörittämiseen, niin kyllä mä tietyillä lääkkeillä sen kukoistamaan saisin. Nyt vaan ei oo. Eikä oo tulossa semmosta.
Mun pappeuteni ku jäi kahdesta sanasta kiinni aikanaan pääsykokeissa. Ei vaan tullu noita kahta sanaa koepapereihin kirjoitettua. Ni siihen jäi pappeushaaveet. Jos ne oisin siihen pistäny, ni nyt voisin ehkä esitellä seurakuntaa, jossa hommat hoituu.
Onhan se vähän surullista katella sivusta, kun näkee paljon seurakunnallista tyhjän toimittamista. Sen sijaan että luotaisiin imua ja kasvun kierrettä. Negaatiosta oppii usein parhaiten. Joten hyvässä opissa olen monissa seurakunnissa pyöriessäni ollu.
Pekka: ”Jos mulla olisi oma seurakunta”
Tämänkin linkin takaa löytyy monen moista yrittäjää, eikä se siitä sen kummemmaksi ole muuttunut.
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000005166641.html
Herkkäuskoisten ihmisten kusettaminen, lahkopomojen oman edun tavoittelu ja kaikensorttinen pelottelu ja hengellinen väkivalta on aina ollut uskonnollisille kuppikunnille menestyksen avain ja elinehto. Eikä se ev.lut.kirkkokaan ole lakolaisille herännäisliikkeilleen korvaansa lotkauttanut, vaan on itsekin syyllistynyt ihan samaan helvetin pelon lietsomiseen. Se oman liikkeen perustamisen lääke ei vain oikein enää taida toimia, eikä kirkon suosiota nostaa. Kansa alkaa siihen olla jo liian fiksua ja oppinutta.
Pekka ja Kimmo. Kirjoittelunne on keskenänne käypää rupattelua jossa ei yhtymäkohtia plogin tekstiin juuri enää ei ole. Eikö olsi kohtuullista että toimittaisitte usein tapahtuvaa kirjoittelua keskenänne yksitysillä sähköposteilla. Sinne ne ensisijassa kuuluvat.
Kukapa noita sieltä lukisi?