Piispanvaali ja sukupuoli
Hannu Kuosmanen kirjoittaa Kotimaa24- blogikirjoituksessaan (”Arkkipiispan vaalia odotellessa: näkemyksiä kehiin, naiset”) seuraavasti:
”Laajasalon valinnasta on turha syyttää kirkon miesvaltaisuutta tai tasa-arvovajetta, kuten Sari Roman-Lagerspetz Ollin kommenttia kommentoidessaan epäilee. Toki valtaa ja vajetta on ja paljon, mutta kyllä Helsingin piispanvaalin ratkaisivat naiset.”
Olen tosiaan sitä mieltä, että sukupuoli oli yksi olennainen vaikkakaan ei ainoa tekijä Laajasalon valinnassa Helsingin piispaksi. Asiaa ei muuta se, että monet naiset äänestivät Laajasaloa. Naissukupuoli ei takaa sitä, että henkilö pyrkisi edistämään sukupuolten tasa-arvoa. Monet kirkollisissa piireissä toimivat naiset ovat myös omaksuneet kirkossa vahvassa asemassa olevan näkemyksen siitä, että tasa-arvoasiat ovat ”kehällisiä”, toissijaisia asioita, sinänsä kyllä ihan tärkeitä, mutta eivät niin tärkeitä, että kirkon ykseyttä ja rauhaa kannattaisi vaarantaa tasa-arvo -kamppailuissa.
Uskoisin, että moniin Helsingin piispanvaalien äänestäjiin vetosi se, että Laajasalon ovat sekä hän itse, hänen kannattajansa, että kirkollinen media (esimerkiksi Kotimaa-lehti) esitelleet piispaehdokkaana, jonka sekä liberaalit että konservatiivit voivat hyväksyä, ja jota arvostetaan sekä liberaalien että konservatiivien keskuudessa. Tätä laajaa hyväksyntää hänellä ei kuitenkaan voisi olla, jos hän ei olisi mies. Kirkon konservatiivisissa piireissä suhtaudutaan yhä enemmän tai vähemmän torjuvasti naisten tasavertaiseen hengelliseen johtajuuteen miesten rinnalla. Perinteiset sukupuolinäkemykset ovat edelleen varsin vahvassa asemassa. Täytyy myös muistaa, että äänestäjien joukossa, esim. papistossa ja kirkkoherrojen joukossa, oli myös paljon ns. maltillisia, jotka sijoittuvat naispappeutta ja homosuhteita koskevissa kiistoissa jonnekin liberaalien ja konservatiivien välimaastoon. Heidän joukkoonsa luen ne, jotka hyväksyvät naispappeuden ja (usein) myös homosuhteet, mutta jotka ovat samalla myös sitä mieltä, että naispappeuden ja homosuhteiden vastustajille – ja vastustukseen perustuvalle toiminnalle – tulee antaa tilaa kirkossa, kirkon ykseyden takia. Näille äänestäjille Laajasalo oli luonteva valinta, koska Laajasalo ajattelee heidän kanssaan samalla tavalla. Ainakin hän on monissa puheenvuoroissaan ilmaissut, että hän hyväksyy naispappeuden ja homosuhteet, mutta myös naispappeuteen ja homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvan toiminnan osana kirkon omaa toimintaa.
Sukupuolella on nähdäkseni sitä suurempi merkitys mitä korkeammasta kirkollisesta asemasta on kysymys ja mitä enemmän asema edellyttää ”kirkon ykseyden” vaalimista ja yhteyden rakentamista kirkon eri mielipidetahojen välille. Piispan virka on tässä ensisijainen: ykseyden vaaliminen on ensisijaisesti piispan tehtävä. Ykseyden ja yhteyden vaaliminen onnistuu parhaiten piispalle, jonka hengellistä johtajuutta eivät heikennä sukupuoleen liittyvät kiistat. Näin ollen miespuolinen piispa onnistuu yhteyden vaalimisessa huomattavasti naispuolista piispaa paremmin. Miessukupuolen ensisijaisuudelle piispaksi valikoitumisessa luotiin olennainen perusta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon v. 1986 naispappeuspäätöksen yhteydessä tehdyssä ponnessa. Ponnen pohjalta pyritään turvaamaan sekä naispappeuden hyväksyjien, että naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien toimintavapaus kirkossa. Toimintavapauden turvaamistehtävään ja osapuolten välisen yhteyden vaalimiseen sopii parhaiten miespiispa, koska hänen pappeuttaan ja piispuuttaan ei aseteta kyseenalaiseksi.
Naispuolinen piispa ei nauti sukupuolensa perusteella auktoriteettia kirkon konservatiivien keskuudessa, ja hänen on näin huomattavasti vaikeampaa luoda yhteyttä ja ykseyttä liberaalien ja konservatiivien välille. Kirkon ja sen omien lähetystyön palvelujärjestöjen välisissä ohjauskeskusteluissa esimerkiksi SLEY sanoo seuraavasti: ”SLEY:n jäsenkokouksen lausuman mukaan SLEY omassa toiminnassaan pitäytyy vanhaan virkakäsitykseen. Suhtautuminen naispiispuuteen nousee tästä lähtökohdasta” (lähde: vuoden 2013 ohjauskeskustelun muistio). SLEY on osa kirkon rakennetta. Se suhtautuu kielteisesti naispappeuteen ja naispiispuuteen eikä ota töihin naispappeja. Kirkon lähetystyön palvelujärjestöistä myös Kansanlähetys, Kylväjä ja Slef suhtautuvat kielteisesti naispappeuteen. Nämä ovat niitä herätysliiketaustaisia konservatiiveja, joiden keskuudessa etenkin piispalla tulisi olla arvovaltaa, jotta hän kykenisi toimimaan uskottavana yhteyden ja ykseyden rakentajana.
Sukupuolen merkitystä kirkon korkeimpiin virkoihin valikoitumisessa tulee tarkastella kontekstissaan. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon vaikutusvaltaisissa tulkinnoissa korostetaan, ei niinkään sukupuolten välisen tasa-arvon toteutumista, kuin yhteyttä ja ykseyttä naispappeuden hyväksyjien ja vastustajien välillä. Lyhyesti sanottuna: kirkkomme hyväksyy sen, että naiset ovat hengellisiä johtajia miesten rinnalla, mutta se hyväksyy samanaikaisesti myös sen, että kirkossa on rakenteita, joissa sukupuolten välistä tasavertaista hengellistä johtajuutta vastustetaan ja joiden toiminnassa se ei toteudu. Tässä suhteessa kirkkomme on erilainen kuin vaikkapa muut pohjoismaiden kirkot. Se suhtautuu sukupuolten tasa-arvoon myös olennaisesti eri tavalla kuin vaikkapa Luterilaisen maailmanliiton (LML:n) muutama vuosi sitten julkaisema ”Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta”. Tässä nimenomaisessa suomalaisessa kontekstissa sukupuolen merkitys kirkon korkeimpiin virkoihin valikoitumisessa on merkittävä. Mies kykenee sukupuolensa perusteella toimimaan huomattavasti paremmin korkeassa virassa Suomen kirkossa, jossa tasa-arvo ei ole toteutunut, ja jossa sen toteutumista ei juurikaan edistetä. Päinvastoin, kirkon sisällä pyritään edelleen luomaan edellytyksiä epä-tasa-arvon rakenteelliselle säilymiselle. Uusimpia tähän tavoitteeseen suuntautuvia hankkeita ovat mm. naispappeuden torjuvien jumalanpalvelusyhteisöjen entistä tiiviimpi integroiminen osaksi seurakuntien toimintaa.
Lopuksi: Sukupuolella on piispanvaalissa merkitystä. Ei siksi, että monet periaatteesta vastustaisivat naisen valitsemista, vaan siksi, että niin monet haluavat olla ”ykseyden tähden” mieliksi niille, jotka ovat naisen valitsemista vastaan.
Minua Sari vähän pelottaa, kun luen tekstiäsi. Siinä häivähtää totalitarismi. Siis jos oikein tulkitsen, sinun mielestäsi konservatiivisesti ajattelevilla, homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvilla ja naispappeutta vieroksuvilla ei pitäisi olla sijaa kirkossa. Tässä hengessä jos edetään, seuraava askel tietysti on, että heidän mielestään sinun tavallasi ajattelevilla ei tulisi olla sijaa kirkossa. Pelottavia nämä yhden aatteen liikkeet, puolin ja toisin. Siksi uskon enemmän yhteyden rakentajiin, niin tuskallista ja vaivaista kuin se onkin.
Mielestäni olet väärässä, kun kirjoitat, että ”toimintavapauden turvaamistehtävään ja osapuolten välisen yhteyden vaalimiseen sopii parhaiten miespiispa, koska hänen pappeuttaan ja piispuuttaan ei aseteta kyseenalaiseksi”.
Ja jatkat, että ”naispuolinen piispa ei nauti sukupuolensa perusteella auktoriteettia kirkon konservatiivien keskuudessa, ja hänen on näin huomattavasti vaikeampaa luoda yhteyttä ja ykseyttä liberaalien ja konservatiivien välille”.
Ei tämä ole nais-mies kysymys. Mitä auktoriteettia arkkipiispa Kari Mäkinen nauttii kirkon konservatiivien keskuudessa, vaikka on mies. Ei tarvitse kuin vähän seurata somekeskustelua, niin ei siellä Mäkisen pappeutta, piispuutta ja pyrkimystä kirkon ykseyteen kovin korkealle noteerata, jos siis noteerataan ollenkaan.
Kyllä vihapuheen kohteina Irja Askola ja Kari Mäkinen ovat olleet ihan yhtä tasa-arvoisia, ihan riippumatta siitä, ovatko he naisia tai miehiä.
Mitä Helsingin vaaliin tulee, luulen että Laajasalo voitti juuri siksi, että kirkossa on edelleenkin hyvin ”paljon ns. maltillisia, jotka sijoittuvat naispappeutta ja homosuhteita koskevissa kiistoissa jonnekin liberaalien ja konservatiivien välimaastoon”, kuten Sari kirjoitat.
Se että vaalista pyrittiin tekemään tai siitä muodostui ensisijaisesti yhden asian liike, aiheutti vahvan vastareaktion. Vaalin ratkaisivat he, joiden mielestä kirkossa on paljon muitakin tärkeitä arvoja vaalittavana.
Luulen, että tämä kannattaa pitää mielessä, kun nyt kaivetaan poteroita arkkipiispan vaaliin valmistautumisessa.
Hannu Kuosmanen, kyse ei lainkaan ole siitä, etteikö ”konservatiivisesti ajattelevilla, homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvilla ja naispappeutta vieroksuvilla pitäisi olla sijaa kirkossa”. Totta kai pitää olla, ja onkin. Kyse on vain siitä, ettei heillä ole näkemyksiensä perusteella oikeutta rajoittaa tai vaikeuttaa muiden elämää – esimerkiksi estää pappien rekrytointia näiden sukupuolen perusteella tai luoda vihamielistä ilmapiiriä sateenkaariperheitä kohtaan. Myös käytöstavat pitää olla, eli mitä tahansa ei sovi suustaan päästää vakaumuksenkaan perusteella.
Olen Johanna samaa mieltä siitä, että oman vakaumuksen perusteella ei pidä vaikeuttaa muiden elämää. Ja että naispappeutta ja sateenkaariperheitä koskevassa keskustelussa ovat kyllä käytöstavat ja monet muutkin asiat unohtuneet.
Toisaalta olen sitä mieltä, että sama koskee nyt myös Helsingin piispanvaalin jälkeen käytyä keskustelua etenkin somessa. Omat käytöstapani kieltävät minua toistamasta niitä kielikuvia, joita vaalin tuloksekseen pettyneet ovat viljelleet. Sen verran vanha olen, että erityisesti on kielikorvani särähtänyt, kun navan alle osuvat heitot ovat ujuttautuneet myös papiston somekieleen.
Tuolla alempana Teemu Kakkuri kehuu kommentissaan Sarin referoimaa Porin Teljän kirkkoherra Kaisa Huhtalaa toteamalla, että hän ”sietää niitäkin, jotka eivät tunnusta hänen omaa asemaansa. Siinä on menty sellaisen rajan yli, joka monelta jää kokeilematta.”
Sietämisestä tässä on viime kädessä kysymys. Luulen, että sitä sietäisi kirkossa nyt opetella erityisen paljon puolin ja toisin.
Hannu Kuosmanen,
juu – naisia ja muitakin vähemmistöihin kuuluvia usein kehutaan siitä, että he suostuvat kestämään itseensä kohdistuvaa syrjintää ja ulossulkemista. Tällainen kehu on mielestäni ylistämällä alistamista.
No olipa aika alentuva ja vanhakantainen kommentti. Tämä on niin kuultu, tule jo pois vanhoista poteroista, Sari.
Hyviä havintoja. Erityisesti tämä: ”Sukupuolella on nähdäkseni sitä suurempi merkitys mitä korkeammasta kirkollisesta asemasta on kysymys ja mitä enemmän asema edellyttää ”kirkon ykseyden” vaalimista ja yhteyden rakentamista kirkon eri mielipidetahojen välille. ”
Kirkossa valtatikkaita etenevä tarvitsee vielä pitkään myös konservatiivien tuen tai edes laimean hyväksynnän.
Johanna Korhonen kirjoitti: ” Kyse on vain siitä, ettei heillä ole näkemyksiensä perusteella oikeutta rajoittaa tai vaikeuttaa muiden elämää – esimerkiksi estää pappien rekrytointia näiden sukupuolen perusteella tai luoda vihamielistä ilmapiiriä sateenkaariperheitä kohtaan.”
Kirkon työntekijöiden keskuudessa on kyllä havaittivissa ylilyöntejä vihan lietsonnassa. Erityisesti puhun nyt herätysliikkeistä. Naispappeusden kannattajat nähdään vihollisina samoin homoseksuaalit. Viha ja ylilyönnit ovat monesti brutaaleja. Asioita ei osata nähdä ja käsitellä. Meillä on siis kokemus tästä.
Mutta miten sitten käsitellä asioita joista olemme erimieltä? Onko jonkun asian samominen väärin ja vihan lietsontaa? Onko homoseksuaalisen papin torjuminen oikein? Onko oikein pitää hänen elämäntapaansa vääränä?
Kyllä sukupuolella on merkitystä monissa asioissa kirkon kentässä. Evankelinen liike on hirttäytynyt naispappeuden vastustamiseen. Tämä näkyy hyvin sen käytännön työssä. He rakentavat eniten omia messuyhteisöjä ja heillä on eniten työyhteisössä inkerin kirkon pappeja. Tilastollisesti he ovat tässä suhteessa poikkeuksellisia kaikkien herätysliikkeiden joukossa. He ovat avanneet myös kirkon sisällä linjan jossa miespappeja vihitään esim Kenian kirkossa. Näin Suomen kirkossa ei ole aikaisemmin toimittu.
En tiedä, kannattaako blogistin fiksoitua sanoihin kirkon yhteydestä tai ykseydestä. Eiväthän ne oikeasti ole vaihtoehto tasa-arvovaatimuksen kanssa. Ei ole sellaista dimensiota, jossa toisessa päässä korostetaan kirkon yhteyttä ja toisessa päässä kristittyjen tai kaikkien ihmisten tasa-arvoisuutta.
Pikemminkin päinvastoin: vasta Kristuksessa toteutuu se, ettei eriarvoistavia rakenteita ole kristittyjen kesken. Sitä voi sitten punnita, kummassa järjestyksessä asia etenee. Julistamalla tasa-arvoa kasvaa yhteys Kristuksessa, vai julistamalla Kristusta poistuu eriarvoisuus. Käytännössä ja historiassa hieno jälkimmäinen periaate ei ole useinkaan toteutunut. Vaikka Kristusta on julistettu, evankeliumi on vapauttanut ja kristityt sitoutuneet siihen, he ovat silti jääneet haluttomiksi muuttamaan ajatteluaan toisia ihmisiä kohtaan. Raamatun kehotus rakastaa ei ole toteutunut, vaikka ihmiset ovatkin aidosti halunneet seurata Kristusta. Siinä on varmaan kysymys mukavuusalueen kokemisesta. On ollut liian suuri vaatimus muuttaa asenteitaan ja ajatteluaan.
Kristillisten kirkkojen historiassa päinvastoin erilaisia eriarvoistavia rakenteita on tullut lisää. Hierarkioita on rakennettu uskonnon voimalla ja kuviotellulla oikeutuksella.
Luin juuri rovastista, joka julisti avaraa evankeliumia kaikkein kurjimmillekin syntisille, mutta rakennutti rantaansa kaksi saunaa: toinen perheelle ja toinen palvelusväellä.
Samahan koskee diakonista ajattelua. Periaatteessa evankeliumiin pohjautuvan uskon pitäisi vapauttaa, niin että kristitty alkaa jakaa omastaan ja huomioi lähimmäisen tarpeen. Käytännössä kristittyjä on kuitenkin pitänyt patistaa edes minimiin, koska omien taskujen täyttäminen on ollut paljon mieluisampaa.
Teemu Kakkurille,
en haluaisi olla ”fiksoitunut” sanoihin kirkon yhteydestä ja ykseydestä. Näihin sanoihin kuitenkin tahtomattaan törmää kaikkialla siellä, missä perustellaan sitä miksi kirkossa tulisi sallia naispappeuden torjuvia epä-tasa-arvoisia rakenteita. Yhdeksi esimerkiksi voi ottaa Piispainkokouksen työryhmän joulukuussa 2016 julkaisema ”Selvitys jumalanpalvelusyhteisöistä”. Niin sanottua ”Porin Teljän” mallia ehdotetaan siinä malliksi muillekin seurakunnille, jotta naispappeuteen ja naispiispuuteen kielteisesti suhtautuvat jumalanpalvelusyhteisöt voitaisiin integroida osaksi seurakuntien omaa toimintaa. Porin Teljän seurakunnassa järjestetään säännöllisiä SLEY:n ja seurakunnan yhteisiä jumalanpalveluksia. SLEY:n pappien ohella niissä palvelee porilaisia ja muita pappeja. Kyseiset messut ovat käytännössä miespappien vetämiä.
Edellä mainittua Porin Teljän mallia ehdotetaan edellä mainitussa piispainkokouksen työryhmän selvityksessä malliksi muillekin Suomen ev.lut.kirkon seurakunnille nimenomaan kirkon ”ykseyteen” ja ”yhteyteen” vedoten. Kaksi kohtaa kyseisestä selvityksestä, kohdista jossa perustellaan Porin Teljän mallia malliksi muillekin:
”Kirkon sisäistä yhteyttä on etsittävä saman Raamattuun perustuvan kristillisen uskon pohjalta ja tunnustettava, että ei-pelastukseen kuuluvissa, sinänsä merkityksellisissä tulkinnoissa on näkemyseroja, joissa voidaan toisen omaatuntoa loukkaamatta toimia kirkon rakentumiseksi. Pyrkimys yhteyteen ja ykseyteen sekä halu tarkistaa omia käsityksiä syntyy rakkaudesta. Tätä asennetta yhteinen kristillinen usko meiltä edellyttää. Näin yhteisessä keskustelussa voidaan etsiä yhteyttä ja kunnioitusta….Porin Teljän seurakunnassa on koettu, että jumalanpalvelusyhteistyöllä on suuri merkitys kirkon ykseyden kannalta. Jumalanpalvelukseen voidaan kokoontua yhteisen tunnustuksen pohjalta. Jumalanpalvelusyhteistyö pitää ihmiset kirkon yhteydessä, kunhan se sallii omantunnon vapauden ehdonvallan asioissa” (s.13-14)
”seurakunnissa voi aiheutua jännitteitä yhteisöjen kanssa myös erilaisten virkakäsitysten vuoksi. Ongelmaan on esitetty tässä selvityksessä yksi toimiva malli Porin Teljän seurakunnan ja Sleyn yhteistyön tapauskuvauksessa…Mahdollisuus tilan antamiseen syntyy, jos löydetään yhteinen ymmärrys Kristuksen kirkon ykseyden vaalimisesta”. (s.19)
Edellä mainitun selvityksen tuottaneen työryhmän puheenjohtaja piispa Seppo Häkkinen perustelee jumalanpalvelusyhteisöjen integroimista osaksi seurakuntien omaa toimintaa myös Kotimaa24- haastattelussa (”Piispa: Kirkon jumalanpalveluselämä on pirstoutunut”, Kotimaa24, 3.9.2015) seuraavalla tavalla:
”Jumalanpalvelusyhteisöt ovat kuitenkin jo vallitsevaa todellisuutta ja ne voitaisiin kirkon ykseyden varjelemiseksi integroida selkeämmin osaksi seurakuntien jumalanpalveluselämää…..Kehitys pitäisi kääntää kirkon ykseyden varjelemiseksi”
Piispainkokouksen työryhmään, joka on tuottanut em. selvityksen joulukuussa 2016, kuului myös Porin Teljän kirkkoherra Kaisa Huhtala, joka on mahdollistanut SLEY:n messut osana seurakuntansa omaa toimintaa. Hänkin on perustellut asiaa ykseydellä ja yhteydellä. Hänen oma sukupuolensa rajoittaa kuitenkin hänen täysipainoista osallistumistaan tämän rakenteen toimintaan; sukupuolensa takia hän on suljettu ulos esimerkiksi siten, että hän ei voi toimia pappina kyseisissä naispappeuden torjuvissa messuissa. Näin ollen varsinaisena yhteyden ja ykseyden rakentajana ja tämän asetelman pääasiallisena takuumiehenä ja ”kaitsijana” toimiikin kyseisen hiippakunnan piispa, joka on mies.
En epäillytkään, ettei jossain olisi kirjoitettu ja perusteltu, mutta en ole siihen itse juuri törmännyt, enkä usko sitä kovin yleisesti käytetyksi argumentiksi. Kaiken lisäksi yhteys ja ykseys ovat eri asioita, jotka arkipuheessa yleensä menevät helposti sekaisin.
Puhuttiin kummasta tahansa, siihen sisältyy aina toisen sietämistä. Eri tavalla toimivien kohdalla pitää aina joka kerta punnita, minkä verran erilaisuutta olen valmis sietämään. Missä tulee raja, jota ei tarvitse ylittää.
Kaisa Huhtala on esikuvalinen henkilö siinä, että hän sietää niitäkin, jotka eivät tunnusta hänen omaa asemaansa. Siinä on menty sellaisen rajan yli, joka monelta jää kokeilematta. Miksi Huhtalaa ei ole muuten vielä ehdotettu piispaksi? Hänhän tekee erinomaista työtä myös pakolaisten ja turvapaikkaa hakevien hyväksi.
Teemu Kakkuri,
Sanot, että Porin Teljän kirkkoherra Kaisa Huhtala on esikuvallinen henkilö siinä mielessä että hän on ollut valmis sietämään myös niitä jotka eivät tunnusta hänen asemaansa. Asetatko siis naispapittomia messuja seurakunnassaan järjestävän naispuolisen kirkkoherran esikuvalliseen asemaan, siis ilmeisesti esikuvaksi muillekin kirkkomme naisjohtajille ja ylipäätään naisille?
Pohdiskelet myös minkä verran erilaisuutta olemme valmiita sietämään. Ehkä pitäisi myös pohtia miten paljon syrjintää meidän tulisi sietää, esimerkiksi henkilökohtaisiin ominaisuuksiimme kuten sukupuoleemme, ihonväriimme yms. perustuvaa asemamme (esim. pappeuden) kieltämistä. Ja ehkä olisi myös syytä pohtia miten paljon kirkon tulisi kehottaa ja ohjata jäseniään sietämään/sallimaan sukupuoleensa, etniseen taustaansa jne. perustuvaa asemansa kieltämistä. Pitäisikö kirkon asettaa esikuvalliseen asemaan (malliksi muillekin) henkilöitä, jotka sietävät henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa kuten sukupuoleensa perustuvaa syrjimistä? Mielestäni edellä mainitsemassani jumalanpalvelusyhteisöjä koskevassa selvityksessä tehdään juuri näin, ja mielestäni se on epä-tasa-arvon hyväksymiseen johdattavaa, eikä mitään harmitonta ”erilaisuuden sietämistä”.
Luterilaisen maailmanliiton (LML) vuonna 2015 julkaisema ”Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta” (linkki alla) on jäänyt täysin katveeseen Suomen ev.lut.kirkossa. Siitä ei ole juurikaan puhuttu. Sen sisältämien periaatteiden pohjalta ei ole myöskään arvioitu vaikkapa piispainkokouksen työryhmän hanketta integroida naispapittomia jumalanpalvelusyhteisöjä osaksi seurakuntien toimintaa. LML:n linjauksen sivuuttaminen johtuu todennäköisesti siitä, että LML:n linjauksessa sukupuolten välistä oikeudenmukaisuutta lähestytään aivan eri tavalla kuin Suomen ev.lut.kirkossa. Siinä pyritään sukupuolten tasa-arvoon, täyteen osallisuuteen ja syrjimättömyyteen, ei niinkään ”luomaan tilaa” sekä sukupuolten tasa-arvolle että epä-tasa-arvolle kirkon rakenteissa.
file:///C:/Users/YRJ~1/AppData/Local/Temp/DTPW-WICAS_Gender_Justice-FIN.pdf
Koen, että Sari Roman-Lagerspetz vääristelee sitä, mitä kirjoitin. Se on ikävä kokemus. Toivottavasti siihen ei joudu usein..
Kirjoitin, tarkoitin ja ajattelin, että mainittu Huhtala on esikuvallinen siinä, että hän sietää niitäkin, jotka eivät tunnusta hänen asemaansa. En kirjoittanut, että syrjintää pitäisi sietää, enkä tarkoittanut, että erilaisuutta pitää aina ja vain sietää. Kirjoitin, että aina tulee punnita, kuinka paljon sitä on valmis sietämään. ”Missä tulee raja…” Jokainen harkitkoon itse. Toinen ei siedä ollenkaan, toisella taas jarrut eivät mene koskaan lukkoon, vaan aina pidetään keskusteluyhteyttä yllä.
Enkä ajattele, että Porin Teljän messut, mitä ne sitten ikinä ovatkaan, olisivat jotenkin esikuvalisia kaikille naiskirkkoherroille. Kaisa Huhtalaa en kutsunut esikuvalliseksi siksi, että jossain Porissa toimitaan nyt esikuvallisesti, vaan siksi että hän henkilönä sietää niitäkin, jotka ovat rajalinjan vastakkaisella puolella. Varmaan missä asiassa tahansa. Sietäminen kai yleensä kohdistuu johonkin erilaiseen ja sellaiseen, jota on vaikea niellä. Siksi sitä sanotaan sietämiseksi. Se on ihan eri asia kuin alistuminen, suostuminen, pitäminen etc. Jos sietäminen koskisi vain mukavia, samanmielisiä, harmittomia ja miellyttäviä ihmisiä, se ei olisi sietämistä, eikä sitä tarvitsisi opetella. Eikä se koske erityisesti naisia tai juuri miehiäkään. Kaisa Huhtala on esikuvallinen esimerkiksi minulle, jolla on hyvin heikko toleranssi juuri minkään suhteen. Konkreettisena esimerkkinä mainitsin työn maahanmuuttajien hyväksi.
Teemu Kakkuri,
jos ymmärsin sinut väärin niin en tehnyt sitä tarkoituksellisesti. En halua tässä mitenkään saivarrella enkä väännellä sanoja, vaan keskustella vilipittömästi.
Kiinnittäisin kuitenkin vieläkin huomiota siihen mitä puhut erilaisuuden hyväksymisestä tai sietämisestä, myös niiden jotka eivät tunnusta henkilön asemaa (esim. pappina) hänen sukupuolensa perusteella. Kirjoitit aiemassa kommentissasi, että ”Kaisa Huhtala on esikuvalinen henkilö siinä, että hän sietää niitäkin, jotka eivät tunnusta hänen omaa asemaansa. Siinä on menty sellaisen rajan yli, joka monelta jää kokeilematta”. Jatkat myöhemmässä kommentissasi seuraavasti: ”Kaisa Huhtalaa en kutsunut esikuvalliseksi siksi, että jossain Porissa toimitaan nyt esikuvallisesti, vaan siksi että hän henkilönä sietää niitäkin, jotka ovat rajalinjan vastakkaisella puolella. Varmaan missä asiassa tahansa. Sietäminen kai yleensä kohdistuu johonkin erilaiseen ja sellaiseen, jota on vaikea niellä. Siksi sitä sanotaan sietämiseksi. Se on ihan eri asia kuin alistuminen, suostuminen, pitäminen etc. Jos sietäminen koskisi vain mukavia, samanmielisiä, harmittomia ja miellyttäviä ihmisiä, se ei olisi sietämistä, eikä sitä tarvitsisi opetella.”
Sinun ajattelutapasi (yllä) on varsin yleinen kirkossa, ja pidän sitä hyvin ongelmallisena. Esim. Teemu Laajasalon puheenvuoroja jo vuosien ajan kuunneltuani uskoisin, että hänkin ajattelee samalla tavalla kuin sinä. Naispapittomien rakenteiden integroiminen osaksi seurakuntien toimintaa nimetään tässä ajattelutavassa positiiviseksi ja kannatettavaksi ”erilaisuuden sietämiseksi” ja, kuten kirjoitat naispapittomia SLEY-messuja seurakunnassaan järjestävästä kirkkoherra Kaisa Huhtalasta: ”hän henkilönä sietää niitäkin, jotka ovat rajalinjan vastakkaisella puolella”. Kysyisin kuitenkin, että onko naispapittomien messujen järjestäminen osana seurakunnan omaa toimintaa sellaista ”erilaisuuden sietämistä”, joka on hyvää?
Kysymyshän ei ole pelkästään siitä, että Kaisa Huhtala (tai kuka tahansa muukin naispapittomia messuja järjestävä naiskirkkoherra) vain itse henkilökohtaisesti sietäisi niitä, jotka kiistävät hänen pappeutensa naisena, tai vain itse ”sietäisi erilaisuutta”. Näin toimiva kirkkoherra integroi osaksi seurakuntaansa jumalanpalvelusyhteisön, jossa hänen lisäkseen kukaan muukaan naispappi ei voi toimia papin tehtävissä, ja jossa ylläpidetään naispappeuteen kielteisesti suhtautuvaa virkanäkemystä. Näissä yhteisöissä kasvaa lapsia, tyttöjä ja poikia joille edellä mainittua ajattelutapaa siirretään. Nämä lapset ja nuoret oppivat todennäköisesti ajattelemaan, että naispappappeus ja naispiispuus on enemmän tai vähemmän kiistanalainen, ristiriitainen ja epäselvä asia. Jotkut/useat heistä varmaankin myös omaksuvat kyseisen jumalanpalvelusyhteisön näkemyksen siitä, että naispappeus ja naispiispuus on Jumalan tahdon vastaista.
Tämäntyyppisen ajattelutavan (eli siis sen, että naispapittomien jumalanpalvelusyhteisöjen integroimisessa osaksi seurakuntien toimintaa on kyse jotenkin hyvästä ”erilaisuuden sietämisestä”) käytännön seurauksena näen sen, että kirkossa edelleenkin luodaan edellytyksiä sellaisille epä-tasa-arvoisille rakenteille, jotka ovat omiaan vaikeuttamaan naisten valikoitumista johtaviin asemiin, esimerkiksi piispoiksi. Jos ja kun kirkossa on epä-tasa-arvoisia rakenteita (esim. naispapittomia jumalanpalvelusyhteisöjä, ) niin silloin naisten pappeus ei ole voimassa koko kirkossa vaan ainoastaan osassa kirkkoa. Ja juuri korkeisiin virkoihin kuten piispaksi valikoitumisen edellytyksenä on se, että henkilön pappeus tunnustetaan koko hiippakunnassa (ja koko kirkossa), ei ainoastaan osassa hiippakuntaa/kirkkoa. Luodessaan naispapittomia rakenteita hiippakuntaan/kirkkoon, kirkko myös ”normalisoi” naispappeuden vastustuksen ja sukupuolten epä-tasa-arvon. Epä-tasa-arvoisista rakenteista ei pyritä eroon vaan ne päinvastoin pyritään luonnollistamaan ja säilyttämään. Naispappeudesta kiistanalaisena ja epäselvänä asiana tehdään normaalitila, pysyvä ja jatkuva asia.
Sari Roman-Lagerspetz, teet nyt mielestäni liian pitkälle meneviä yleistyksiä ”ajattelutavastani”. Varmaan kirkossa ajatellaan senkin mukaisesti kuin kuvaat, mutta minä en tarkoittanut Huhtalaa ja naispappeuden vastustajia muuten kuin yhtenä esimerkkinä suhtautumisesta toisin ajatteleviin. Omassa työssäni kohtaan päivittäin vanhoillislestadiolaisen herätysliikkeen, joka ei hyväksy minun asemaani muuten kuin ulkoisesti ja viran puolesta. Pidinpä asiaintilasta tai en, se on realiteetti ja sen mukaan eletään. En ota sitä henkilökohtaisesti, vaan se on osa heidän uskontoaan. Kaikkea ei tarvitsee sietää, vaan aina joutuu punnitsemaan, missä kulkee sen raja.
Teemu Kakkuri,
Vanhoillis-lestadiolainen herätysliike on tietysti oma erikoinen liikutuksensa kirkossamme, koska ilmeisesti vl-liike ei tunnusta aidosti muiden kuin omaan herätysliikkeeseensä kuuluvien miesten pappeuden. Naisen pappeutta (tai ylipäätään hengellistä paimenuutta) he eivät hyväksy, vaikka nainen kuuluisi heidän herätysliikkeeseensäkään. Vrt.mm. Mari Leppäsen tapaus, ja se, että naiset eivät voi toimia tasavertaisesti miesten rinnalla hengellisinä paimenina, auktoriteetteina tai puhujina heidän liikkeensä sisälläkään.
Hyvä, syväluotaava analyysi, kiitos siitä.
Kirkon tulevaisuuden kannalta Laajasalon valinta oli pitkä askel menneisyyteen. Se osoittaa, että taitava median käyttäjä pystyy piiloviestinnällään hämäämään laajoja ihmisjoukkoja. Samaa metodia käyttävät poliitikot.
Miten kirkko voi profiloitua avoimuuteen perustuvalle informaatiolle, mikäli laasalomainen taktikointi löytää kasvupohjaa? Toivon rehellisyyttä, mikä tarkoittaa, että tuo sanomansa julki niin, että sen jokainen ymmärtää tarvitsematta hakea apua ammattitaitoiselta kirkkoliturgian tulkkaajalta.
Laajasalon viestintä meni niin hyvin perille, että eräskin julkisuuden henkilö hehkutti hänen valintaansa piispaksi, vaikka oli aiemmin valittanut, ettei kirkko vihi häntä ja kumppaniaan tasa-arvoiseen avioliittoon. Kävivät maistraatissa, kun kirkon ovet eivät auenneet.
Konsut sen sijaan ymmärsivät erittäin hyvin Laajasalon moni merkityksellisen viestinnän. Kirkko saadaan Laajasalon kautta jälleen miespiispajoukon hallintaan. Kelloa pystytään sittenkin kääntämään takaisin päin. Sukupuolella on väliä, ja se on itse asiassa äärimmäisen tärkeää tietylle joukolle, joka tahtoo ylläpitää miespappikulttia, maksoi mitä maksoi. Heillä on katolisislamistinen maailmankuva, joka kohtelee myös homoja samoin kuin naisia.
.
Kiitos, Tapio!
Ei kyse ole askeleestä menneisyyteen, vaan pysymisestä turvallisesti nykyisyydessä.
Ajatus, ettei kirkkomme perinteisillä herätysliikeillä olisi enää yhteisöllistä osallisuutta kirkossamme on pelottava.
Kokonaisuutenaan tama ei koske vain niitä, joiden pääsallinen messu yhteisä toimii herätysliikeiden puitteissa, vaan suurta osaan seurakuntien normimessuissa kävijöitä jotka viikomessujen ohella osallistuvat herätysliikeiden seurakunnan kanssa yhteistyössä järjestämään toimintaan. Voivatko he kokea itsensä seurakuntaan jos heidän edustamansa herätysliike ei olisi enää terve tullut?
Tässä suhteessa esimerkiksi Teemu Laajasalo on kirkkohessana onnistunut kiitettävästi. Luterilaiseen oppiin sitoutuneita yhteisöjä on kohdelltu tilojen annossa tasapuolisesti.
Entäpä jos tiloja annettaisiinkin vai tietynlaisen kirkkopoliitisen linjan edustajille? Kirkon yhteisöllisyyden kannalta kyse olisi askel sellaiseen tuntemattomaan tulevaisuuteen, jota valtaosa kirkon aktiivisista jäsenistä ei toivoisi.
Jukka: ”Pysyminen turvallisesti nykyisyydessä” on kiinnostava skenaario.
Pysäytetään kello ja ruvetaan elämään ’nykyisyydessä’. Amerikkalaiset amissitko olisivat ihanne?
Kristillisen kirko johtava paavi sanoi , että kun jumala on mies niin naiset eivät ole mukana kirkon toiminnassa. Siis jumala on mies pippeleineen jonka myös luterilainen kirkko tunnustaa uskontunnuksessaan.
Mielestäni on totta, että Helsingin piispan vaalin ainakin yksi ratkaiseva tekijä oli sukupuoli. Toisaalta: Mikä olisi ollut lopputulos jos Helsingin piispan vaaliin olisi osallistunut yhtäältä sellainen suhteellisen tunnettu, teologisesti ei-liberaali naisehdokas, joka selkeästi olisi etukäteen ilmoittanut hyväksyvänsä kirkossa ja omassa hiippakunnassaan paitsi homosuhteet, myös naispappeuteen ja homosuhteisiin kielteisesti suhtautuvan toiminnan vastaehdokkaanaan nykyisen arkkipiispan kaltainen jyrkän linja miesliberaali?
Kari-Matti,
mahdollista on sekin, että jos Helsingin piispanvaalissa olisi ollut vastakkain naisehdokas, joka hyväksyy sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän kirkon rakenteissa, ja miesehdokas, joka olisi ilmoittanut sitoutuvansa vaikkapa Luterilaisen maailmanliiton (LML) vuonna 2015 julkaisemaan ”Linjaus sukupuolten välisestä oikeudenmukaisuudesta” niin naisehdokas olisi voinut voittaa. Konservatiivit olisivat nimittäin voineet pelätä, että kyseinen miesehdokas pyrkisi piispaksi valintansa jälkeen noudattamaan edellämainitun LML:n linjauksen syrjimättömyyteen tähtääviä toimintaohjeita.
Mutta jos vastakkain olisi ollut miesehdokas ja naisehdokas, jotka molemmat olisivat ilmoittaneet hyväksyvänsä sukupuoleen ja seksuaaliseen suuntautumiseen perustuvan syrjinnän kirkon rakenteissa niin uskoisin että miesehdokas olisi voittanut. Naisehdokkaan painolastina olisi kuitenkin ollut hänen sukupuolensa, hänen sinänsä hyvistä mielipiteistään huolimatta (naispappeuteen kielteisesti suhtautuvien äänestäjien näkökulmasta katsoen)
Kiitän Saria kuitenkin hyvästä blogista. Vaikka itse asiasta (naispappeudesta) taidan olla hiukan erimieltä, olisi älyllisesti epärehellistä kieltää, etteikö sukupuolella useimmiten ole aika iso merkitys piispanvaaleissa.
Jotkut ihmiset ovat ristiriitaisempia kuin toiset. Vaikka teologisesti suhtaudun naispappeuteen varauksella, jokin minussa olisi mieluummin nähnyt Helsingin piispana teologisesti syvällisen ajattelijan olkoon sukupuoli mikä ikinä tahansa kuin kaikille kaikkea lupaavan pop-up-piispan.
Tuotahan pääsee kohta kokeilemaan, kun vaihtoehtoina ovat Laura Huhtasaari ja Pekka Haavisto. Jos minä jätän Huhtasaaren numeron piirtämättä ja äänestän Pekka Haavistoa, olenko hidastanut tasa-arvokehitystä?
Teemu,
kyllä minäkin valitsisin näistä kahdesta Pekka Haaviston.
Pidän fiksuista blondeista.
Ts. jos vaihtoehtoina ovat Huhtasaari ja Haavisto, äänestän tasa-arvon puolesta.
Minä äänestäisin näistä kahdesta toista presidentinvaaleissa ja toista putous-sketsihahmona.
Korkeasti oppineilla gutmenschiellä ad hominem argumentaatio on yllättävän yleistä.
Minusta tämä on surullista. Mutta niin ymmärrettävää.
http://kiikkukuningatar.blogspot.fi/2017/09/miksi-palautin-pappeuskirjani-eli-en.html?m=1
”Se että vaalista pyrittiin tekemään tai siitä muodostui ensisijaisesti yhden asian liike, aiheutti vahvan vastareaktion. Vaalin ratkaisivat he, joiden mielestä kirkossa on paljon muitakin tärkeitä arvoja vaalittavana. ” Hannu Kuosmanen
Ikävä kyllä vaalista muodostui yhden tai oikeastaan kahden asian liike: sukupuolen ja kirkon spn-avioliittoon vihkimiseen suhtautumisen liike.
Kumpikaan näistä ei ole kirkon tärkein arvo. Kirkon tärkein arvo on Jeesus Kristus ja hänen sovitustyönsä Golgatalla. Tie Jumalan valtakuntaan käy Jeesuksen kautta; ei piispan sukupuolen tai ihmisten keskenään solmimien avioliittojen kautta.
Salme: Olen kanssasi samaa mieltä siinä, että kirkon pääsanoma on Jeesuksen pelastustyö.
Mutta kyllä itse Herrammekin otti toiminnallaan kantaa oman aikansa yhteiskunnallisiin epäkohtiin. Hän nosti samarialaiset samanarvoisiksi juutalaisten kanssa, hän ei sietänyt koronkiskureita, hän ei hyväksynyt uskonnon varjolla tehtävää hämäräbisnestä…
Arvelen, että meidän nykykristittyjen tehtävä on jatkaa – paitsi evankeliumin julistamista – myös Jeesuksen esimerkillään näyttämää yhteiskunnallista uudistustyötä.
Ja tosiaan: Vaikkemme edelleenkään ole kaikista asioista samaa mieltä, on ilo saada sinut takaisin keskustelukumppaniksi.