Tänä vuonna on ainakin kaksi piispanvaalia, mahdollisesti kolme. Sepä herättää paljon ajatuksia. Kirjoitan muutaman blogimerkinnän ehtiessäni.
Nyt olen pohtinut julkaistuja kannatuspuheenvuoroja nimilistoineen. Niissä on yksi puute, joka kertoo jotain kirkon ongelmista. Ne ovat usein eräänlaisia cv-luetteloita auki kirjoitettuna. Paljon ansioita, kokemusta ja lahjakkuutta, mutta varsinainen poliittinen haju, maku ja väri puuttuu. Teologiasta puhumattakaan.
Ne luettuaan pitää jostain ihan muualta etsiä syy, miksi juuri tätä henkilöä pitäisi kannattaa ja äänestää piispan virkaan. Yleensä sen onneksi tietää jo ennestään, koska vain harvoin vaaliin nostetaan ihan outoja henkilöitä.
Kannatuskertomukset sisältävät itsestäänselvyyksiä. Jokainen ehdokas on tietenkin ansioitunut, kokenut ja monipuolinen. Hallinto on hallussa, tutkinto tehty ja ulkomaillakin reissattu. Persoonalliset luonteenpiirteet ja yhteisötaidot ovat voittopuolisesti myönteisiä. Nämä seikat ovat selviä muutenkin, mutta jotain jää aina kertomatta. Miten ehdokas asettuu katsomuksellisesti ja käytännön linjauksiltaan?
En usko, että kannatuskirjoitukset ovat ihan rehellisiä. Niissä kun yleensä todetaan, että kaiken tämän luetellun cv:n perusteella kannatamme kyseistä ehdokasta. Ihan kuin siinä valittaisiin hiippakunnalle työalasihteeriä tai hallintonotaaria. Eiköhän valinnan syynä ole kuitenkin se teologinen linja, jota sekä kannattajat että piispaehdokas edustavat? Miksei sitä nosteta esille tai suorastaan kärkeen?
Seurakuntavaaleissa listojen nimet ja kuvaukset ovat ympäripyöreitä, ja siitä niitä vuodesta toiseen aiheellisesti moititaan. Piispanvaalilistoja vaivaa sama vika. Tekstihuttua paljon mielenkiintoisempi on tukijoiden nimilista. Siitä voi jotain päätellä.
”Eiköhän valinnan syynä ole kuitenkin se teologinen linja, jota sekä kannattajat että piispaehdokas edustavat? Miksei sitä nosteta esille tai suorastaan kärkeen?” blogisti
Tähän suuntaan minäkin olen taipuvainen ajattelemaan.
Naulankantaan osuva havainto. Hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys ei ole kuitenkaan vain piispaehdokkaiden ja kirkon ongelma. Se on oikeastaan koko suomalaisen kristillisyyden ongelma tällä hetkellä, karkeistaen ja yleistäen sanottuna tietenkin. Ansioita, kokemusta ja lahjakkuutta on siellä ja täällä runsaasti, mutta todellinen substanssi ja aatteenpalo loistaa poissaolollaan, todellisesta rohkeudesta ja vaihtoehtojen tarjoamisesta puhumattakaan. Niin kuin melkein kaikki toistelisivat samoillta konsulteilta oppimiaan mantroja.
Tarkkanäköinen huomio. Mielellään korostetaan monenkirjavan kristillisyyden keskellä sitä, että kaitsijoina/johtajina pyritään ottamaan huomioon kaikki ja siksi vältetään sanomasta mitään ehdotonta. Itse ajattelen, että tämänkaltaisen pyrkimyksen toteutuminen edellyttää oman aatteen julkilausumista. Jonkinlainen jännitekin on siinä, että ollaan avoimia monenkirjavuudelle, mutta ei tahdota (uskalleta?) kuitenkaan kertoa minkälaista väriä itse edustaa.
”Hajuttomuus, mauttomuus ja värittömyys ei ole kuitenkaan vain piispaehdokkaiden ja kirkon ongelma. Se on oikeastaan koko suomalaisen kristillisyyden ongelma tällä hetkellä, ”
Kun kaikki ovat tästä samaa mieltä, niin kuka kertoo ratkaisun? Jos on väriä ja sanomaa, ei pääse piispaksi. Jos tuo sanomansa tinkimättömästi esiin, ei saa edes papin virkaa. Kuten Kai Sadinmaa.
Kun kirkon sanoma on kiveen hakattu, niin siitä poikkeava leimataan kirkon yhteyden hajottajaksi.
Hajuttomuuteen, mauttomuuteen ja värittömyyteen liittyy paradoksi, jota en itse pysty ratkaisemaan. Mitä puhtaampaa vesi on, sen värittömämpää, hajuttomampaa ja mauttomampaa. Tarkoitan Elämän Vettä.
Miten kirkko ratkaisisi paradoksin?
T. Tuomaala: ”Jos tuo sanomansa tinkimättömästi esiin, ei saa edes papin virkaa. Kuten Kai Sadinmaa.”
Tämä ei ole asian varsinainen pihvi, vaan se että po. henkilö on sanomisillaan ja toimintatavoillaan osoittanut olevansa piittaamaton yhdessä sovituista pelisäännöistä.
Kirkkoherrana, jolle myös kuuluu oman seurakunnan kaitsentavastuu pappien osalta, en ota töihin henkilöä, joka julkisesti ilmoittaa (joko sanoillaan tai toimillaan) ettei aio noudattaa yhteisiä pelisääntöjä tai kehottaa eroamaan kirkosta.
Väriä tietysti näistä henkilöistä löytyy ja ehkä tinkimättömyyttäkin, mutta valitettavasti kirkon perustehtävän kannalta väärissä asioissa.
Seurakunnan jumalanpalveluksesta juuri kotiin tulleena täytyy todeta, että kyllä päivän saarnassa oli substanssia ja tunnettakin, hyvällä maulla esitettynä. Kyllä sitä substanssiakin vielä vaan löytyy. Olen kuullut viime aikoina ravitsevia, hyviä saarnoja sekä luterilaisilta että helluntailaisilta julistajilta. Todellinen ongelma lienee siinä, kuinka saada ihmiset ja hyvät saarnat kohtaamaan. Tämä siis täydennyksenä edelliseen kommenttiini, josta voi saada tarpeettoman yksipuolisen ja synkän kuvan. Valoa ja toivoa on aina.
Noin minäkin usein ajattelen. Pääotsikkotasolla näemme vai synkkiä uhkakuvia, mutta kun menemme paikalliseen jumalanpalvelukseen, tulemmekin hoidetuksi ja ravituksi. Muistan vieläkin hyvällä käyntiäni Jarin seurakunnassa. Se oli keidas.
Muuton myötä seurakuntani on vaihtunut. Nykyinen on se sinun entisessä naapurissasi sijaitseva. Hyvä sekin ja aika samankaltainen kuin entinenkin. Entisessä laulettiin enemmän kyllä virsiä, mutta nämäkin laulut käy.
”Eiköhän valinnan syynä ole kuitenkin se teologinen linja, jota sekä kannattajat että piispaehdokas edustavat?” Miten olisi, Teemu Kakkuri, jos luonnostelisit tähän keskusteluun ehdokkaiden teologisia linjoja?
Parempi kun en tee sitä. Kopsaavat vielä.
Lapsuuden pihaleikkiyhteisössä sääntönä oli: ehdottaja jää.
Se taitaa kuitenkin olla niin, että ennakkotidolla ei tehdä mitään enää valinnan jälkeen. Hiippakunta voi saada ihan erilaisen piispan kuin ehdokkaasta luultiin saavan. Tässä on aina riksi. Ehkä ehdokkaan kannattaa olla sileäksi hiottu joka puolelta, ettei tule sitten seliteltävää, kun alkaa tulla tikkuja valitsijoiden käsiin.