Piispanvirka säilyi tunnetusti Ruotsi-Suomessa reformaation myötä. Mikael Agricola piti tietoisesti kiinni hengellisen johtajan identiteetistä eikä käyttänyt episkopos-sanan protestanttista superintendentti-käännöstä. Molemmissa sanoissa on toki kyse episkope- eli kaitsentatehtävästä, yhteyden vaalimisesta Kristuksen kirkossa evankeliumin, todistuksen ja palvelun edistämiseksi. Nykyään ekumeenisessa teologiassa, kun halutaan tuoda esiin hengellisen johtajuuden merkitystä myös ei-piispallisissa perinteissä, puhutaan episkope-tehtävästä, joka yhdistää eri kristillisiä traditioita. Organisaatio tarvitsee johtajan ja kasvot.
Piispanvirka kuuluu myös luterilaiseen perinteeseen, ja useissa ei-piispallisissa luterilaisissa kirkoissakin se on palautettu, mm. Saksassa monin paikoin 1918. Se, että piispat eivät lähteneet mukaan reformaatioliikkeeseen Saksassa -yrityksestä huolimatta – merkitsi niin sanottua Wittenbergin hätätilaratkaisua. Pääperiaate oli, että piispojen tulisi vihkiä ja papit vihkiä uuteen virkaan heidän siirtyessään piispoiksi, vaikkakin tämä piispan vihkimisvalta oli tuolloisessa läntisessä kirkossa hieman sivuroolissa. Oli ruhtinaspiispoja ja sitten erikseen vihkipiispoja (Weihbischof). Tässäkin valossa on ymmärrettävää, että Augsburgin tunnustuksen 28. artiklassa ei tähän vihkivaltaan suoraan viitata, kun todetaan piispojen asemasta vallan hengellistä tähtäyspistettä korostaen (protestina ruhtinaspiispoille):”…evankeliumin mukaan, tai kuten on tapana sanoa, jumalallisen oikeuden mukaan… piispoille piispoina, ts. henkilöinä… on uskottu sanan ja sakramenttien virka. Se sisältää oikeuden antaa anteeksi syntejä, hylätä evankeliumin kanssa ristiriidassa olevat opit sekä erottaa seurakunnan yhteydestä… pelkällä sanalla ilman inhimillisiä pakkokeinoja. Seurakuntien tulee… osoittaa… heille kuuliaisuutta tämän sanan mukaisesti: Joka kuulee teitä, hän kuulee minua. (Luuk. 10:16)”
Piispan asun hiippoineen on nähty osaltaan kytkeytyvän ajatukseen Kristuksesta ylipappina ja siten juutalaisen ylipapin asuun, joka sisältää myös päähineen. Heprealaiskirjeessähän todetaan: ”Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone.” (Hepr. 10:21) Myös Hippolytoksen apostolisessa traditiossa 200-luvulla piispaa kutsutaan ylipapiksi. Vastaavasti keskiajalla, kun kuvattiin juutalaista ylipappia, hänelle maalattiin monesti piispan tunnusmerkkejä. Aluksi asu on noudattanut yleistä pukeutumista, mutta irtosi siitä jo 800-luvulla, jolloin asuja alettiin vihkiä erityiseen liturgiseen käyttöön.
Piispa Seppo Häkkinen mainitsi äskettäin, että hänellä on viime aikoina vahvistunut se näkemys, että piispan keskeinen tehtävä on siunaaminen. Niinpä Sven-Erik Broddin ja Gunnar Wemanin teoksessa Liturgi i Svenska kyrkan (2020 ja 2023) todetaan, että piispan tärkein liturginen tehtävä on siunauksen lukeminen. Siinä on kyse Jumalan läsnäolon välittämisestä Jumalan kansalle. Vanha testamentti välitti teologian tästä ja varhaiskirkko sovelsi sitä. Jumalanpalveluksessa se merkitsee, että tehdään Kristuksen pelastusteko läsnäolevaksi ihmisissä ja myös esineissä. Tässä mielessä siunaaminen on myös pyhittämistä. Piispan siunaus on perinteisesti tehty kolmella sormella viittauksena Kolminaisuuteen. Pappi puolestaan siunaa käyttäen koko kättä, jolloin viisi sormea muistuttaa Jeesuksen viidestä haavasta.
Sitten lyhyesti piispanviran konkreettisista tunnusmerkeistä: piispan hiippa, sauva, risti ja kaapu. Ruotsissa on joissakin hiippakunnissa piispalla katoliseen ja anglikaaniseen tapaan tunnuksena myös sormus.
Lännen katolisessa kirkossa noin vuoden 1100 tienoilla piispat jo yleisesti käyttivät hiippaa (engl. mitre). Ensimmäisenä se vakiintui Rooman piispan eli paavin päähineeksi sekä viran ja hengellisen arvovallan tunnukseksi ja sieltä sitten muille lännen piispoille. Hiippaa ei käytetä rukoillessa, koska UT:n mukaan miehen tulee rukoilla paljain päin. Muuten hiippa kuvaa harteille asetettua kirkon kaitsijan viran lahjaa ja kuormaa. Pukeutumiskulttuurisesti se täydentää piispan asun. Ortodoksisessa kirkossa vastaava piispan päähine näyttää vakiintuneen vasta 1500-luvulta alkaen. Kulttuurissa yleensäkin erilaisilla hatuilla oli, varsinkin aikaisemmin, symbolinen, ainakin osittain asemaa kuvaava merkitys, vrt. vaikkapa tohtorinhattu. Meiltähän tämä hattukulttuuri on pitkälti surkastunut pois. Hiippaa käytetään yleisesti myös orientaalisten ortodoksien parissa sekä anglikaanisessa kirkkoyhteisössä tietyin poikkeuksin ja muutamissa luterilaisissa kirkoissa, joissa vanha luterilainen perinne on säilynyt ja on otettu vastaan liturgisen ja ekumeenisen liikkeen vaikutusta sekä alettu entistä tietoisemmin korostaa piispan virkaa hengellisen johtajan, ei hallintojohtajan virkana.
Piispan sauvaa tiedetään liturgisesti käytetyn jo ainakin 400-luvulta alkaen. Sen symboliikka, joka liittyy seurakunnan paimenen ja kaitsijan tehtävään, lienee varsin ilmeinen. Myös nunnaluostarien johtajilla, abbedissoilla, on Ruotsi-Suomessa ollut ennen reformaatiota käytössä paimensauva.
Piispanrististä luovuttiin Ruotsi-Suomessa vähitellen reformaation jälkeen, mutta kuningas Kustaa IV Adolf palautti sen 1800-luvun alussa. Kerrotaan, että hän halusi tätä kautta tehdä selväksi Kristuksen uhrikuoleman merkityksen. Historiallisesti paavit käyttivät rintaristiä jo 1200-luvulta, ja se yleistyi muilla piispoilla 1500-luvulla.
Piispan kaapu sai entistä merkittävämmän ekumeenisen ja sen konkreettista käyttöä edistäneen roolin Ruotsissa, kun Nathan Söderblom antoi valmistaa ekumeenisesti symbolirikkaan kaavun vuoden 1925 Tukholman kansainvälistä ekumeenista Life and Work-konferenssia varten (https://www.svenskakyrkan.se/uppsaladomkyrka/nathan-soderblom). Ensimmäinen piispanasu 1600-luvun jälkeen valmistettiin kuitenkin esimerkiksi Tukholman hiippakuntaa varten vasta 1942, ja stola palautettiin piispanvihkimykseen vasta vuonna 1948. Kuorikaapu ei ole kuitenkaan vain piispan asu, eikä se ole varsinainen liturginen asu. Ilmeisesti Englannin kirkossa mm. kuoronjohtajan asu on yksi versio siitä. Ruotsissa se kuitenkin vakiintui 1700-luvulla erityiseksi näyttäväksi piispan asuksi, jota hän tavallisesti käyttää piispallisissa toimituksissa. Messussa piispan asu on kuitenkin kasukka kuten myös papeilla. Se alleviivaa, että he eivät toimi omissa nimissään vaan saamassaan virassa, kun johtavat messun eli palvelevat sanan ja sakramenttien välittämän Kristuksen armon tarjolla pitämistä.
Kristillinen kooste.
Tarkoittaako ekumenia laajemmassa kontekstissa sitä, että symbolit ja sanat voidaan kerätä toisilta ja ottaa itselle, ja julistaa ne toiset sitten kerettiläisiksi, ja uskotella, että tämä on oikea uskonto ja me olemme olleet jo aikojen alusta ja ne toiset ovat vain meidän kerettiläsiä, ja meillä on keinot heidän varalleen, joko he kääntyvät meihin, tai heidät julistetaan pannaan, kirkon kiroukseen, karkotetaan, tai hävitetään.
Useimmat noista synboleista ovat jo babyloniasta, kuninkaiden ja heidän jumaliensa, tai jumalankuviensa käyttämiä, kuten aikaisemmassa Hiippa aloituksessa tuli esille.
Onko sillä mitään merkitystä, tai väliä, onhan olemassa sanonta: ” Niin niitä uskontoja tehdään”, on aina tehty, niinpä, mutta ne ovat aina loppuneet, koska ovat muuttuneet ihmispalvonnaksi.
Paljon puhuttuun hengellisyyteen ei ole päästy, eikä varsinaiseen kuolemattomuus oppiin, eli sielun kuolemattomuuteen.
Puhutaan vain viroista, rituaaleista, ja vaatetuksista, joilla miehet pyrkivät korvaamaan tunteet.
Heprealaisesta ylipapista mm:
Kun virkapukuinen pappi toimi kammiossa ”Herran edessä”, eli oikeasti liitoarkin edessä,jonka tilavuuden 5,5625 kuutiokyynärää, numerot vastasiva Herran nimeä 565, alkoivat perimätiedon mukaan hänen olkapäillään ja rinnallaan (rintakilvessä) olevat jalokivet loistaa, kammioon syttyi Jumalan läsnäolon shekinah-valo ja samalla alkoi kuulua beth kool, eli ’talon ääni’. Kammiossa näyttää siis tapahtuneen ilmiöitä, jotka nykytiedon valossa näyttäytyvät sähköisinä. Annetuissa ohjeissa ja käskyissä varoitetaankin usein palveluksen aiheuttamasta hengenvaarasta.. Jos kultaiset tiut eivät soineetkaan papin poistumisen merkiksi helisseetkään, oli syytä olettaa että hän oli arkin edessä kuollut.
Arkin edessä palveleminen oli siis hyvin vaarallista ja tämä oli monin tavoin huomioitu papin vaateuksessa, joka olikin monikerroksinen suojapuku.
Kultaa oli käytetty runsaasti etenkin efodissa, joka suojasi papin vartaloa. Tiheänä raskasmetallina kulta tarjosi suojaa säteilyltä, röntgenlääkäreidemme esiliinassa saman asiaa ajaa nykyään lyijy. Joissain ylipappeja koskevissa piirustuksissa hänen jalastaan nähdään lähtevän kultainen ketju. Onkin olemassa tätä koskeva juutalainen perinne, minkä mukaan Kaikkein Pyhimmän ulkopuolella seissyt avustava pappi piti kiinni ketjun toisesta päästä. Ketjun tai köyden tarkoitus oli ollut saada ylipapin ruumis pois temppelistä, jos hän olisi tehtäviään Herran edessä hoitaessaan kuollut. Pitkä ketju oli tarpeen, sillä ruumiiseen koskeminenkin olisi ollut tappavan vaarallista. (sähköisku ja säteilyvamma?)
Ketjua ja sen tarkoitusta koskeva perimätieto nousee kahdesta heprealaisen Zoharin asiaa koskevasta maininnasta.
Erikoisuutena mainittakoon,että Tiahuanacaon aurinkoportin takana Puma Punkussa oleva pappaispatsas vastaa yksityiskohdissaan lähes 100-prosentisesti heprealaista ylipappia. Katsoka aellete usko: https://www.google.com/search?sca_esv=563362597&q=Puma+Punku+statue+of+priests&tbm=isch&source=lnms&sa=X&ved=2ahUKEwivsODQoJiBAxWzQvEDHfp_CDoQ0pQJegQIDRAB&biw=1026&bih=463&dpr=1.88#imgrc=JkSItRr5bZjYkM
Tomi
Kiitos tekstistäsi jossa on paljon hyvää asiaa
Minulla on sellainen muistikuva, että viime vuosisdan alkupuolella on ollut aika jolloin Papin ainoa asu on ollut kauhtana ja liperit. Jotenkin tulee mieleen Teuvan seurakunnasta. Siellä oli kirkkoherrana aikanaan Jussi Annala, hän alkoi jossain vaiheessa käyttämään messukasukkaa. Hauska juttu, Teuvan kirkkoherrana on nyt hänen pojanpoiknsa.