Piispainkokouksen avioliittoselonteossa on raikkaampi ja luontevampi ote kuin missään alan kirkollisessa dokumentissa aiemmin. Omantunnonvapaus ja lähimmäisen asemaan asettuminen ovat linjassa kirkon aiempien kannanottojen kanssa, samoin painotus, että mielipide-erojen kanssa on kyettävä elämään yhdessä.
Paikallaan on myös kirkon avioliittokäsityksen taustoitus ja hahmottelu; piispat myöntävät, että kirkon avioliitto-opetuksessa on tapahtunut muutoksia. Luterilainen käsitys avioliitosta ensisijaisesti maallisena, järjen arvioitavana instituutiona jää selonteossa kuitenkin turhan vähälle huomiolle, ja piispat rakentavat avioliitosta tarpeetonta haastetta kirkolle.
Esittämiensä teologisten näkökohtien valossa piispat voisivat käsittääkseni tulla siihen johtopäätökseen, että kirkon avioliittokäsityksen alle mahtuvat myös samaa sukupuolta olevat parit, kuten pohjoismaisissa sisarkirkoissa ajatellaan. Osa piispoista saattaa ollakin tätä mieltä, osa vastakkaista.
Silti piispat katsovat, ettei pappi voi vihkiä samaa sukupuolta olevia tai siunata heidän siviiliavioliittoaan. Perustelu on juridinen. Kirkkolain mukaan ”kirkollisista toimituksista määrätään kirkkojärjestyksessä ja kirkkokäsikirjassa” (KL 4:2, 1 mom). Piispat katsovat kirkkokäsikirjan vihki- ja siunaamiskaavoista ilmenevän, että ne on tarkoitettu miehen ja naisen avioliittoa varten. Tästä he vetävät johtopäätöksen, ettei niitä voi käyttää samaa sukupuolta olevien vihkimiseen tai siunaamiseen. He eivät keskustele esitetystä vastaväitteestä, jonka mukaan kirkkokäsikirjaa ei ole tarkoitettu vihittävien tai siunattavien määrittelyyn, vaan se on kirkkojärjestyksen tarkoitus.
Kirkollista vihkimistä haluavia kirkko ei piispojen mukaan siis voi palvella lainkaan. Siviilivihkimiseen halukkaita kirkko ei heidän mukaansa voi palvella avioliiton siunauksella, mutta kylläkin muilla tavoilla. Siviilivihityille piispat tarjoavat rukoustilaisuutta, johon voi kuulua esimerkiksi virsiä ja raamatunlukua. Piispojen selonteossa hahmottelemiin rukousohjeisiin ei (toisin kuin rekisteröidyn parisuhteen tapauksessa) sisälly kieltoja käyttää avioliittoon liittyviä rukous- ym. elementtejä.
Itse asiassa piispat tarjoavat siviilivihityille samaa sukupuolta oleville pareille siunausta lukuun ottamatta täyttä yhdenvertaisuutta siviilivihittyjen heteroparien kanssa: ”Muussa seurakunnan toiminnassa [kuin avioliittoon vihkimisessä ja avioliiton siunaamisessa] periaatteena on, että samaa sukupuolta olevien avioliitto rinnastuu muihin siviilivihkimisenä toimitettaviin avioliittoihin.” Piispat suostuvat siihenkin, että saarnatuolista voidaan rukoilla samaa sukupuolta olevien avioliiton puolesta. Varmemmaksi vakuudeksi todetaan: ”Samaa sukupuolta olevat parit ovat tervetulleita kaikkeen kirkon toimintaan ja heitä tulee kohdella perheenä, vaikka heidän avioliittonsa onkin solmittu muussa kuin kirkon järjestyksessä.”
Lopulta ainoa, mitä piispat eivät tarjoa samaa sukupuolta oleville pareille, on kirkollinen vihkiminen ja maistraatissa solmitun avioliiton siunaus. Syyksi vihkimättömyydelle ja siunaamattomuudelle esitetään ilmeisen kestämätön tulkinta kirkkokäsikirjan juridisesta roolista.
Vesa Hirvonen
Vaikka en ole helluntailainen, enkä pastori, saanen sanoa jotakin. Minun armoituksei on vankilalähetin ja palvelen pientä ikäänkuin solua ja vierailen kutsusta eri paikoissa.
Hengellinen työ on ongelmallista myös siksi, että se on elinkeino monelle ja kuitenkin siihen liittyy Herran kutsu. On siis kutsumustyöstä kyse. Jos ajattelemme työtä vain työnä, jossa pätevöidytään jollekkin tasolle ja sitten siirrytään astetta vaativampaan hommaan, niin taitaa olla kierto melko hidasta. Hengellisessä työssä ovat omat käsitykset työstä ja sen suorittamisesta ja sitten toisena johtavien veljien eli vanhimmiston käsitys asioista.
Työmarkkinoilla on myös aloja joissa ei koskaan pätevöidytä korkeammalle, vain oma ammattitaito kasvaa ja sitä yleensä myös arvostetaan. Metsuri tekee metsätyötä jaksamisensa ajan samoin moni metallimies ja rakennusmies. Myös virkamiehistössä on suorittajaportaassa henkilöitä, jotka viettävät samassa pisteessä koko työuransa lähes.
Eri asia on sitten hierarkiaan perustuva systeemi, joka puhtaimmillaan on kai armeijassa. Jokainen jää pois vuorollaan ja jokaiselle vapautuvalle vakanssille aina löytyy uusi haltija, siinä menee joskus kyttäilyksi ja sitä vapautumista odotetaan todenteolla.
Nuorisopastorin tehtävää voisi verrata komppanian vääpelin hommiin. Aina tulee uusia ja aina käydään samoja perusasipoita läpi eikä työ tule koskaan valmiiksi. Lisävastuu tuo yleensä lisää hyvinvointia palkankorotuksen muodossa. Jos kutsumus on vahva, niin varmaan nauttii pienistäkin askeleista joilla nuoret ihmiset etenevät elämän tiellä.
Johtoportaassa ei joskus haluta tehdä muutoksia, kun homma näyttää pyörivän ihan mukavasti Toisaalta vastuu painaa joskus niin, että uudistuksia torjutaan varmuuden vuoksi. Voi olla niin, että vanhan vanhimmiston ja vahvaluonteisen johtavan pastorin olemus voi tuntua patoavalta. Siksi voi olla houkutus uudistua erkaantumalla oma tupa ja oma lupa, mutta varmaan siinäkin vastuu tulee hyvin pian, jos varsinkin ikääntyneiden tasapainotytava osuus jää vähäiseksi.
Pieni jatko. Taloudelliset seikat ovat jossainpäin maailmaa saanut pastorit lopettamaan hengellisen työn, kun vaikkapa sähkömiehenä on tienannut paremmin.
Niin Kankaanniemi kuin Hyvönenkin pohtii ja ihmettelee Pyhän Hengen poistumisen ”mysteeriä”.
Puhutaan ”toimenkuvan määrittämättömyydestä”, koska sellaista ei olla koskaan saatukaan Seurakunnan Päältä, koska Pyhä Henki, toimenkuvaan Opastaja on irtisanottu Työnantajan edustajana. Vain valtuutus ja voitelu Ylhäältä määrittelee toimenkuvat.
Ollaan tuuliajolla.
”Matti Kankaanniemen mukaan toisin kuin yhdistyspohjaisissa seurakunnissa Suomen Helluntaikirkossa tehdään tiiviimpää yhteistyötä ja pyrkimys on yhtenäistää käytäntöjä.”
Juuri niissä yhteyksissä missä Kankaanniemi väittää tehtävän asiat paremmin, siellä juuri tyhjät tynnyrit kumisevat. Tämän kuminan aiheutti ensin, kun alettiin ymmärtämään maailmallisten ilmiöiden marssittamista lavoille, jossa vielä äsken oli kitara- ja muita kuoroja julistamassa Evankeliumia Pyhässä Hengessä syntyneitten laulujen kautta. Vielä äsken laulettiin yhteislauluja, jotka sytyttivät, lohduttivat ja koskettivat kokouksissa.
Tyhjättynnyrit-ohjelma sallittiin, ettei vain nuoret lähtisi muualle. Ensin tämä toiminta karkotti kuulijat ja nyt sitten lähtevät karkottajatkin.
”Jumalan virta on vettä täynnä” (Ps.65:10,11). Entisajan työntekijät eivät kyllästyneet eivätkä turhautuneet, koska he pysyivät Jumalan Sanan ääressä näin juoden Jumalan virrasta ja rukoilivat usein paastotenkin seurakuntansa ja pelastumattomien ihmisten puolesta. Lapsuusperheeni läheinen ystävä Aarne Ylppö oli aina palava, eläkevuotensakin hän kiersi vankiloita evankeliumia julistaen ja vielä Tampereen sairaalassakin julisti huone huoneelta tuoretta sanomaa Jeesuksesta. ”Vielä vanhuudessaan he tekevät hedelmää, ovat mehevät ja vihannat.” (Ps.92:15). Nuoretkin pitäisi ohjata Jumalan Sanan voimaan ja elämän pyhittämiseen Jeesukselle. Mutta maailma on tuotu nuorille seurakunnassa musiikin, pelien, (mm.korttipelit) ym. viihteen muodoissa, ja kuin anteeksi pyydellen – ”myös vähän Sanaa”. Viihde vie voiman, ilon ja elämän innon, koska Jumala ei siunaa maallista menoa (1Joh.2:15-17). Parannuksenteko on aina elämäksi!
Luin nyt rukoillen tämän blogin, sillä tutkimme kaiken Raamatun Sanalla. Evankeliumin työn jättämisen syitä eivät saa olla
1) olosuhteet (maaseutu /kaupunki)
2) eivät ihmissuhdekonfliktit
3) päättämisen teon ongelmat
4) yhteistyön vaikeus
Nämä ovat inhimillisiä, kaikkia ihmisiä koettelevia asioita.
Mutta Jumalan Valtakuntansa työhön kutsumat palvelijat ovat Työnantajansa ohjeitten, Raamatun Sanan, voimassa ja sydämen nöyryydessä.
1) Fil.4:11-13
2) Rm.12
3) Rm.15:5; 1Kor.1:10; Fil.1:27-30; 2:1-16; 4:2-5: 1Pt.3:8-17.
Elämä lähtee sydämestä (San.4:23). Kun elämme totuudessa nöyrtyen aina Jumala edessä, näemme asiat Pyhän Hengen avaamin silmin (Ef.1:17-23). Rakkaus on kokonaan nöyrä (1Kor.13), ja niinpä ilman ensirakkautta Jeesukseen kaikki työmme on turhaa. Ja toisaalta, tässä ensirakkaudessa rakastamme myös toisiamme. Ja Jumala antaa rakkautta joka tilanteessa, kun sitä Häneltä sitä anomme.
Miten piispojen olisi tullut perustella ko. asia? Mitkä ovat ne Raamatusta nousevat teologiset perustelut sille, että avioliitto on kristillisessä kirkossa yhden miehen ja yhden naisen solmima liitto? Mitkä ovat ne Raamatusta nousevat teologiset perustelut sille, että avioliitto voisi olla kahden samaa sukupuolta olevan henkilön solmima liitto?
Suomessa on menossa buumi, jossa melkein kaikkea päätettyä ja tehtyä kritisoidaan väärin suunnitelluksi, väärin laadituksi, väärin informoiduksi, väärin toteutetuksi jne. Kuitenkaan kritisoijat eivät osaa antaa parempia ehdotuksia ja toetuttamissuunnitelmia, jotka olisi perusteltu asialähtöisesti ja totuudellisesti.
Salme, on paikallaan kysyä teologisia perusteluja samaa sukupuolta olevien avioliitolle. Olen niitä esittänyt Teologisessa aikakauskirjassa 3/16. Tekstiä ei valitettavasti ole luettavissa netissä. Lehti löytyy monista kirjastoista.
Vesa
Tässä(kin) selonteossa on yksi ongelma ylitse muiden. Ensin on päätetty lopputulos, johon haetaan sitten perustelut.
Toinen ongelma on, että samassa asiakirjassa pitää määritellä kahden miehen tai kahden naisen liitto (1.3.2017 jälkeen) sekä avioliitoksi että ei-avioliitoksi.
Veit sanat suustani. Olen aikaisemmin kirjoittanut että ensin on päätetty tulkita Paavalin sanoja toisin kuin ennen ja sitten keksitty siihen perustelut. Näinhän itsekin teit täällä julkaistussa kolumnissasi.
Erkki Aurejärven romaanihenkilö sanoo teologiasta paremmin kuin itse osaan: ”Se on sitä että otetaan joku Raamatun kohta ja ’tulkitaan’ sitä ja päädytään siihen, että siinä ei lue sitä, mitä siinä lukee.”
Kiitoksia rakentavasta kirjoituksesta Vesa Hirvonen. On ilmeistä ja myös yleisesti tiedossa että piispojemme keskuudessa on teologiasia painotuseroja käsillä olevan asian suhteen. Piispojamme vaikuttaisi yhdistävän tahto pitäytyä kirkkomme yhteisissä päätöksissä sikäli kun niitä ei olla muuttamassa. Tunnistetaan tilanne että kirkon vahvistettu avioliittokäsitys poikkeaa siitä avioliittokäsityksestä, johon lainsäädäntömme 1.3.2017 jälkeen perustuu.
Selonteossa tunnustetaan tilanne, että 1.3.2017 alkaen avioliitto juridisessa merkityksessä merkitsee käsitteenä eri asiaa kuin se miten avioliitto määritellään kirkollisessa merkityksessä.
Kirkollinen vihkiminen Suomen evankelisessa-luterilaisessa kirkossa kohdistuu 1.3.2017 jälkeenkin vain sellaiseen avioliittoon, johon avioliittokäsiteen pohjalta voidaan vihkiä vain yhden miehen ja yhden naisen muodostamia pariskuntia. Samassa yhteydessä pariskunnan välille muodostuu myös avioliittolain tarkoittama juridinen avioliitto. Kirkollinen vihkiminen on siis ensisijaisesti uskonnollinen seremonia, jolla on myös juridinen vaikutus.
Luonnollisesti kirkko tunnustaa myös kaikki maistraatissa vihityt avioliitot juridisesti päteviksi avioliitoksi, näin on myös 1.3.2016 jälkeen koskien myös samaa sukupuolta olevia pareja. Seikka, että avoliiton tunnustetaan olevan juridisesti pätevä ei kuitenkaan tarkoita, että kyseisen avioliiton katsottaisi täyttävän avioliiton kirkollisen määritelmän.
Perheen ja pariskunnan tasa-arvoinen kohtelu ei tarkoita että parisuhdetta pidettäisiin avioliittona. Tuleehan kirkon kohdella myös avoparien perheitä tasa-arvoisesti, vaikka heidän avoliittoaan ei pidetä avioliittona.
Jukan tasa-arvonäkemyksen ongelma on se, että sitä on vaikeaa käsittää järjellä.
Perheitä, riippumatta siitä minkälaisessa parisuhteessa vanhemmat elävät tai onko kyseessä yksinhuoltajaperhe, kohdellaan tasa-arvoisesti.
Tasa-arvo ei ole riippuvainen siitä, onko parit vihitty kirkossa avioliittoon.
Jukka, kyse ei ole vain perheiden tasavertaisesta kohtelusta, vaan avioliittojen rinnastamisesta. Piispat todella rinnastavat samaa sukupuolta olevien siviiliavioliitot periaatteellisesti miehen ja naisen siviiliavioliittoihin muussa seurakunnan toiminnassa kuin vihkimisessä ja avioliiton siunaamisessa: ”Muussa seurakunnan toiminnassa periaatteena on, että samaa sukupuolta olevien avioliitto rinnastuu muihin siviilivihkimisenä toimitettaviin avioliittoihin.” Tämä koskee myös selkeästi uskonnollista toimintaa eli avioliittojen puolesta rukoilua jumalanpalveluksessa. Piispat toteavat tässä yhteydessä: ”Pyydettäessä voidaan seurakunnan jäsenen siviilivihkimisenä toimitettavan avioliiton puolesta rukoilla päiväjumalanpalveluksessa sen mukaan, mikä on paikallinen tapa.” Kyse ei siis esim. ole vihittävien henkilöiden puolesta rukoilemisesta, vaan nimenomaan heidän avioliittonsa. Samaa sukupuolta olevien siviiliavioliittoja pidetään avioliittoina siinä missä eri sukupuolta olevienkin siviiliavioliittoja.
Vesa
Kiitos täsmennyksestä Vesa.
“Muussa seurakunnan toiminnassa periaatteena on, että samaa sukupuolta olevien avioliitto rinnastuu muihin siviilivihkimisenä toimitettaviin avioliittoihin.”
Itse kyllä ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että juridisesti avioliitossa olevaa paria myös kohdellaan avioparina riippumatta siitä vastaako kyseinen avioliitto kirkon omaa avioliittokäsitystä. Kirkolliset toimitukset voivat kuitenkin kohdistua vain sellaisiin aviopareihin, joiden avioliitto on kirkon avioliittokäsityksen mukainen.
Lauseeseen: “Pyydettäessä voidaan seurakunnan jäsenen siviilivihkimisenä toimitettavan avioliiton puolesta rukoilla päiväjumalanpalveluksessa sen mukaan, mikä on paikallinen tapa.” ei voi asettaa suurempia odotuksia, kuin se sisältää. Kirkon työntekijä on tuolloinkin sidottu kirkon avioliittokäsitykseen eikä voi rukouksen yhteydessä opettaa toisin. Rukoilemissessa on siis kysymys rukoilemisesta, ei julistamisesta aviopuolisoiksi.
Kiitos, Jukka, olennaisesta pohdinnasta. Minusta keskeistä on, että samaa sukupuolta olevien siviiliavioliitto periaatteellisesti rinnastetaan eri sukupuolta olevien siviiliavioliittoon seurakunnan toiminnassa lukuun ottamatta avioliiton siunaustoimitusta. Tämä tapahtuu muun muassa niin, että samaa sukupuolta olevien siviiliavioliiton puolesta rukoillaan päiväjumalanpalveluksessa samalla tavalla kuin eri sukupuolta olevien siviiliavioliiton puolesta.
Olettaen siis että siviiliavioliitojen puolesta yleisesti ottaenkaan ilman eri pyyntöä rukoilla .
Siinä yhteydessä, kun pääjumalanpalveluksessa rukoillaan kirkollista vihkimistä pyytäneiden puolesta, ei seurakunnan alueella mahdollisesti solmittuja tai solmittavia siviiliavioliittoja nosteta yleensä esiin., ei ainakaan nimiä luetellen.
Minäkään en ole koskaan kuullut, että messussa olisi kerrottu esim. ”ja xx ja xx aikovat solmia avioliiton maistraatissa ja nyt rukoilemme heidän puolestaan.”