[Matti Väisänen:] Suomen evankelisluterilaisen kirkon piispat antoivat hiljakkoin yhteisen lausuntonsa16.3.2013 perustetusta Lähetyshiippakunnasta ja samalla ohjeistuksen kirkon papistolle suhtautumisesta Lähetyshiippakuntaan.
Piispojen lausunnon ydinongelma on sen sisäinen ristiriitaisuus. Lausunnossa sanotaan:
”Pappisvihkimyksessä ja erityisesti pappislupauksessa (KJ 5:6 §) pappi lupaa pysyä kirkkomme tunnustuksessa, noudattaa kirkkomme lakia ja järjestystä sekä toimia kirkon rakennukseksi.Papin toimiminen lähetyshiippakunnan tehtävissä on ilmeisessä ristiriidassa papilta odotettavan lojaalisuuden ja pappislupauksen kanssa.”
Kirkkomme piispat eivät millään pysty tunnustamaan sitä tosiasiaa, että heidän ajattelussaan ja lausunnoissaan kirkkomme tunnustus ja toisaalta kirkkolaki ja kirkkojärjestys on viime vuosina saatettu ristiriitaan keskenään. Jos noudatat niistä kumpaa tahansa, rikot samalla toista vastaan. Yllä oleva kirkkomme piispojen lausunnon katkelma osoittaa samalla sen, että he asettavat kirkkolain ja -järjestyksen tunnustuksen yläpuolelle eli käytännössä vaativat papistoa luopumaan heidän itsensä tavoin kirkkomme tunnustuksesta.
Lausuntonsa viimeisessä momentissa kirkkomme piispat toki sanovat rohkaisevasti:
”Rohkaisemme jokaista kirkkomme pappia hoitamaan virkaansa uskollisesti Kristuksen antaman tehtävän ja kirkkomme tunnustuksen mukaisesti. ’Hän, joka teitä kutsuu, on uskollinen ja pitää lupauksensa.’ (1 Tess. 5:24.)”
Tiedämme Luther-säätiössä ja Lähetyshiippakunnassa, mutta sen tietävät myös muutkin, jotka haluavat pysyä kirkkomme tunnustuksessa, mitä siitä seuraa. Piispat näyttävät heille ovea. Kirkkomme sisällä on uskomisen vapaus, mutta tunnustuksen mukaista uskoa ei saa sanoa ääneen eikä sen mukaisesti saa opettaa. Jos niin teet, menetät virkasi, tai jos olet maallikko, joudut oikeuteen. Käytännössä esimerkiksi kirkkomme paimenvirkaa ja eräät seksuaalietiikkaa koskevat Raamatun kohdat on revitty kirkon Raamatusta pois. – Että se siitä kirkkomme piispojen rohkaisusta papeille tunnustuksessa pysymiseen!
Kirkkomme uusi virkaratkaisu mahdollistettiin antinomismilla eli Jumalan lain hylkäämisellä selittämällä, että Jumalan laki on aika- ja kulttuurisidonnainen, jonka tähden Raamatun eettiset ohjeet eivät koske enää tämän päivän kirkkoa. Tuolloin kirkko avasi ovensa kaikelle etiikan piiriin kuuluvalle jumalattomuudelle. Mutta piispojemme leväperäisyys Raamattuun sidottua kirkkomme tunnustusta kohtaan ei koske vain eettisiä asioita. Heidän kantansa näyttää vuotavan myös monissa keskeisissä pelastusteologisissa kysymyksissä kuin seula.
Kirkkomme on avara vain yhteen suuntaan. Kirkkomme hyysää liberaaleja, hoitaa heitä koskevat seurakuntalaisten tekemät valitukset piispojen sielunhoidollisilla keskusteluilla, jonka jälkeen asianomaiset jatkavat entistä linjaansa syystä, että moni piispa jakaa hoidettavansa kanssa samanlaisen teologian.
Jo edellinen arkkipiispa totesi, että uskovat ovat kirkon suurin ongelma. Ehkä hänen lausumansa oli osaksi huumoria, mutta surullisinta siinä on se, että se näyttää olevan täyttä totta.
Koko läntisen protestanttisen kristikunnan yli on viime vuosikymmenien aikana pyyhkäissyt lännestä käsin marksilais-, trotskilais-, feministinen kulttuurivallankumous. Liberalisoituneista, Raamattuun sidotun tunnustuksensa käytännössä hylänneistä länsimaisista kirkoista on tullut jälkikristillisen yhteiskunnan kaikuja. Kirkot ovat lakanneet olemasta Kristuksen kirkkoja.
Historia opettaa, että kirkon luopuminen omalta perustaltaan ja antautuminen maallisen vallan jatkeeksi ja palvelijaksi on merkinnyt aina varsinaiselle Jumalan kansalle vaikeuksia. Oman aikamme virasta erottamiset ja Kotkan sekä Hyvinkään oikeudenkäynnit ovat Konventikkeliplakaatin, Renqvistin ja Hedbergin arestien ja vankilassa istumisten sekä Kalajoen käräjien jatkoa. Tästä ei ole pitkä matka suoranaisiin kristittyjen vainoihin, tai oikeastaan ne ovat jo sitä.
Vanhan kirkon aikana piispoiksi kelpasivat vain miehet, jotka olivat valmiit puolustamaan heidän kaitsettavakseen uskottua Kristuksen seurakuntaa aina marttyyriuteen saakka.
– Matti Väisänen –
Piispa, Missionsprovinsen i Sverige och Finland
Matti Väisänen tuntuu protestoivan kovin sanoin sitä, että protestanttinen läntinen kristikunta elää historiansa hyvinvoivinta ja tasa-arvoisinta aikaa, mistä saamme suurelta osin kiittää, jos nyt emme ihan ”trotskilaisia”, niin vasemmistoa ja feminismiä sekä kypäriään pitkin 1900-lukua riisuvaa, II ms:n jälkeen työväen liikkeeseen suhteet solminutta kirkkoa. Arkkipiispa Gustav Johansson inhosi naisten emansipaatiota ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä sata vuotta sitten, koska hänen biblisistisen tulkintansa mukaan ne olivat vastoin Raamattua. Tästä kirjoituksesta aistii saman eetoksen: kaipuun patriarkaaliseen luokkayhteiskuntaan.
Rehnqvist ja Hedberg olivat vankilassa/arestissa, Matti Väisänen oman provinssinsa piispana. Siinä on nähdäkseni suuri ero.
Jälkihyvinvointia taidamme elää ja suhteellista tasa-arvoisuutta, sillä kunnioitus ihmisiin on erilaista ryhmästä riippuen. Toiset ovat aatteen arvoisia ja toiset jäävät jalkoihin, sillä heidän ääni on kuiskaus kuuroille korville.
Kirjoitus on tiukkaa ja katkeralta kuulostavaa puhetta yleensä ja erityisesti piispojamme kohtaan. Piispjemme kannanotto on laimeaa tähän verrattuna. Toisaalta on hyvä, että toisen osapuolen edustajan ja tässä tapauksessa piispaksi valitun ja tehtävänsä jättävän näkemys tulee esille.
Toivo Loikkanen. Mielestäni sinä arvioit väärin Väisäsen sanomaa että hän olisi katkera, paremminkin vihainen. Vihainen kun hän oikeutetusti näkee missä ollaan ja mihin ollaan menossa. Voisin lisätä tunnesävyjä Väisäsen ilmauksien tulkintaan murheellinen piispojen heidän itsensävuoksi. Myös kirkkokansanvuoksi. Harhat tulevat koetuksi vääriksi tulevaisuudessa kongreettisesti, harhojen seuraukset saa myös syyttömät kokea ominaan. On kumma ettei seurata historiaa ja niiden osoittamaa todellisuutta, ei tiedä pysty koskaan kumoamaan sitä todellisuutta joka aina toistuu harhaan menemisestä. Seurauksien tuleminen aika ei kuitenkaan ole ihmisten määrätävissä, ne tulevat kuitenkin Jumalan suunnitelmien mukaan, voi mennä vuosia ja vuosikymmeniä, tai ihan kohta.
Luin tekstin kuten luin. Tiivistäen tuosta on luettavissa se usein toistunut ajatus, että tunnustus on hylätty, kun pappisvirka on avattu naisille. Tämän myötä muukin paha on tullut kirkkoomme. Tämä ei onneksi pidä paikkaansa tai siitä on vähintääkin eri näkemys. Enemmistö ei aina ole automaattisesti oikeassa, mutta voi kysyä ovatko kaikki piispamme harhaoppisia? En jatka tämän enempää.
Säätiöläiset voisi nyt profiloitua todellisen tasa-arvonpuutteiden äänitorveksi.
http://www.hs.fi/paivanlehti/28032013/mielipide/Asuntojen+esteett%C3%B6myysnormeista+ei+saa+tinki%C3%A4/a1364419045889
Toivo, kiitos hyvästä kysymyksestä. Minua viisaammat varmaan osaa vastatta tähän kysymykseen.
MV: ”Kirkkomme uusi virkaratkaisu mahdollistettiin antinomismilla eli Jumalan lain hylkäämisellä selittämällä, että Jumalan laki on aika- ja kulttuurisidonnainen, jonka tähden Raamatun eettiset ohjeet eivät koske enää tämän päivän kirkkoa. Tuolloin kirkko avasi ovensa kaikelle etiikan piiriin kuuluvalle jumalattomuudelle. Mutta piispojemme leväperäisyys Raamattuun sidottua kirkkomme tunnustusta kohtaan ei koske vain eettisiä asioita. Heidän kantansa näyttää vuotavan myös monissa keskeisissä pelastusteologisissa kysymyksissä kuin seula.”
Voiko tuon tulkita niin, että Matti Väisänen esittää seuraavat implikaatiot?
1. Naisten pappeuden salliminen oli se yksittäinen tai ainakin merkittävin ratkaisu, joka johti Jumalan lain hylkäämiseen Suomen Ev.lut. kirkossa.
2. Naispappeuspäätös oli eettinen ratkaisu.
???
Ilman tätä hirvittävää luopumusta, mitä demokratia ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus ovat tuoneet mukanaan (sekä kirkkoon että yhteiskuntaan) Matti Väisänen itse eläisi todennäköisesti maaseutu-tai tehdastyöläisproletaarin elämää, ilman mitään toiveita kansalaisoikeuksista, yliopistollisesta pappiskoulutuksesta saati minkään sortin piispuudesta.
Kuule Sari. Ei lähetyshiippakunnan piispa tosiaankaan kuulu työväestöön tai proletariaattiin. Työväenliike on saanut paljon hyviä yhteiskunnallisia parannuksia aikaan Suomessa. Luther-säätiö touhuilee vain omien pikkumaisten oppirakennelmiensa varassa.