Kirkolliskokouksessa käsiteltiin viime viikolla aloitetta kirkon avioliittokäsityksen laajentamisesta eli samaa sukupuolta olevien vihkimisestä kolmena päivänä yli 70 puheenvuorossa ja runsaat repliikit päälle. Kirkolliskokous heitti haasteen piispainkokoukselle, jonka tulee selvittää vaihtoehtoja erimielisyyksien ratkaisemiseksi.
Alusta lähtien oli selvää, että perustevaliokunnan esityksestä tullaan äänestämään. Valiokunta esitti, että 1) aloite jätetään raukeamaan ja 2) piispojen tulee valmistella kunnioittavan keskustelun käymistä eri mieltä olevien kesken.
Piispa Björn Vikström teki vastaehdotuksen tuohon ensimmäiseen ponteen (1), että aloitetta ei hylätä, vaan siihen sisältyvän asian käsittelyä jatketaan piispainkokouksessa, joka voi niin päättäessään tuoda sen uudelleen kirkolliskokouksen täysistuntoon.
Keskiviikkona ja torstaina keskustelu kulki tuttuja polkuja, oltiin puolesta ja vastaan. Perjantaina aamupäivällä siirryttiin tämän kertaisen keskustelun finaaliin, kun pappisedustaja Arto Antturi teki uuden avauksen.
Antturi sanoi nyt olevan tärkeintä päästä eteenpäin. Hän kannatti ensimmäisen ponnen (1) hyväksymistä valiokunnan esittämässä muodossa ja ehdotti toiseen ponteen (2) lisäystä, jossa pyydetään piispainkokousta selvittämään vaihtoehtoja avioliittokäsityksestä vallitsevan erimielisyyden ratkaisemiseksi.
Se oli melkein sama kuin Vikströmin esitys, mutta Antturin esityksessä aloite jätettiin raukeamaan, Vikströmin esityksessä aloitteen sisältämän asian valmistelua olisi jatkettu. Melkoista semantiikkaa, mutta joillekin se tuntui olevan kynnyskysymys.
Ensimmäisessä äänestyksessä olivat vastakkain valiokunnan esitys aloitteen hylkäämisestä ja Vikströmin esitys valmistelun jatkamisesta piispainkokouksessa. Valiokunnan esitys voitti ääniin 59 – 46.
Toisessa äänestyksessä otettiin kantaa valiokunnan ja Antturin esityksen kesken. Antturin esitys voitti äänin 73 – 32.
Minusta kirkolliskokouksessa nyt käyty keskustelu ja äänestystulokset, sekä muutoin tietoon tulleet papiston ja kirkon jäsenten käsitykset osoittavat, että kirkossa ollaan vähintään puoliksi kahta mieltä asiasta. Puolet kannattaa samaa sukupuolta olevien parien kirkollista vihkimistä ja puolet vastustaa. Kannattajien määrä on kasvussa.
Se myönnettiin Turussakin, että kenenkään etu ei ole nykyisen kaksijakoisen tilan jatkuminen. Molempia kantoja perustellaan Raamatulla ja ollaan vakavalla mielellä.
Pallo on nyt piispoilla. Piispat korostavat mielellään ykseyden vaalimisen kuuluvan virkansa keskeisiin tehtäviin. Nyt sitä ykseyttä tulee oikeasti vaalia. Ykseydestä huolehtiminen ei voi tarkoittaa vain muutosten ja uudistusten vastustamista tai jarruttamista.
Ykseyttä ei ole, jos kirkosta toisen puolen ääntä ei kuulla.
Piispa Elia puhuu nöyrästi ja kutsumustietoisesti.
” Kirkko on Jumalan valtakunnan, Kristuksen ruumiin todellisuuden ilmentymä maailmassa.” Aamen.
Siunausta arkkimandriitta Elias! Kun Luojakaan ei kiellä suurista unelmista, niin kuvittelen, että jos olisin ollut läsnä, olisin tervehtinyt apostolisen suksession perinnettä jatkavaa uutta piispaa siunausta pyytämällä. Jumala kuitenkin näyttää haluavan meidän itse kunkin kohdalla jotain muuta kuin mitä itse olemme suunnitelleet ja tuntuu lohdulliselle, että piispakaan ei voi välttyä pienuuden ja avuttomuuden tunteilta.
https://www.youtube.com/watch?v=8wVOu9Kmbek
Jos yleinen mielipide on se, että kumpaakin käsitystä voidaan perustella raamatulla, niin sitten on pakko katsoa ihmisten mielipiteitä, joita ei pystytä yhteensovittamaan. Otetaan palestiinan kahdenvaltion hanke pilottihankkeeksi. Pitää siis ratkaista joko/tai. Kun piispat ovat kahta mieltä ja molemmat yleisen mielipiteen osien silmissä on yhtä oikeat, niin jäljelle jää pitkän tikun veto ja hän, joka sen saa, saa määrittää yhden kannan, jota kaikki velvoitetaan noudattamaan.
Ero piispa Vikströmin ja edustaja Antturin ehdotusten ero on selkeä. Kirkossamme ei nyt etsitä keinoa samaa sukupuolta olevien kirkollisen vihkimisen sallimiseen, vaan keskinäisen erimielisyyden ratkaisemiseen. Ehkä ratkaisuvaihtoehtona nähdään ensin mainittu vaihtoehto, ehkä ei. Mitään suuntaviittaa muutokseen ei piispoille kuitenkaan ole asetettu.
Jukka K.,
turha saivarrella sanamuodoilla. Kun erimielisyyteen etsitään ratkaisua, ytimessä on erimielisyyden aihe. Sen ponsi ilmaisee.
Aivan, mutta on syytä alusta asti olla selvillä ponnen intentio. Ettei käy kuten vuoden 1986 ponnelle.
Tässä tapauksessa siis etsitään ratkaisua, mutta ei ole ennalta määritelty mikä se ratkaisu on.
Piispat taitavat olla mahdottoman tehtävän edessä. Tunnelinpäässä oleva valo on vain vastaantulevan veturin valoa. Erimielisyyttä ei kyetä ratkaisemaan, mutta ehkä voisi löytyä jokin muu tapa jatkaa yhdessä.
Taitaa olla lähi-idän ongelma käsillä. Kahdenvaltion periaate niin, että toinen niistä tuhotaan tai jatkuva tappelu muuten. Kirkon yhtiöittäminen on ainoa ratkaisu. Perustetaan kirkon senaattikiinteistöt ja sitten eri aatemaailmat muodostavat omia yhteisöjään ja sitten samme seurata miten asiat kehittyvät.
On ilmeistä, että kumpikaan osapuoli ei ule kannastaan luopumaan. Niinpä on piispojen haasteellisena tehtävänä koettaa keksiä ratkaisu jolla vältettäisiin kirkon kahtia jakautuminen avioliittokäsitysten vastakkaisuudesta huolimatta. On suuri takaisku evankeliumin asialle, jos kirkko tämän asian tähden jakautuu kahtia Jos jakautua täytyy, tapahtukoon se sitten kirkon uskontunnustusta koskevien erimielisyyksien takia. Oireita tämmöisestäkin nimittäin on näkyvissä.
Kirkon ja kristittyjen yhteyden tulee perustua näihin Herramme ja Vapahtajamme sanoihin, joihin toivon myös kaikkien piispojen seurakuntien paimenten kaitsijoina yhtyvän:
”Pyhitä heidät totuudessa; sinun sanasi on totuus” Joh. 17:17
Kyse ei ole pelkästään kristittyjen yhteydestä, vaan erityisesti kirkon. Kirkossa kun on paljon paperikristittyjä. Oikeilla kristityillä on tuli sydämessä. Siitä heidät tunnistaa.
Tuli-kristityllä on yhteys Kristuksen tuntemisen kautta. Mielipiteet eivät sitä ratkaise. Paperikristityt sen sijaan voivat kokea yhteyttä vain samoin ajattelevien kanssa. Paperikristityltä puuttuu Kristuksen sisällinen tunteminen. Heillä ei ole yhteyttä Kristukseen, eikä siksi myöskään tuli-kristittyihin. Nimittäin sitä yhteyttä jota Jeesus anoi. Kristittyjen yhteys on vain Kristuksen tuntemisen kautta. Joka tuntee Kristuksen, tuntee myös Hänen omansa. Tähän asti molemmat ovat voineet kulkea yhdessä kirkkomatkansa. Ehkäpä jatkossakin. Yhteyden vaatimus mielipiteissä on harhaan vievää opetusta. Vastakkaiset ajattelutavat eivät estä aina, oikeiden kristittyjen yhteyden kokemusta.
Näin helluntain jälkeisenä aikana on hyvä muistutella mieliin, mitä Herramme ja Vapahtajamme Jeesus Kristus puhui Pyhästä Hengestä. Hän sanoi, että Henki palauttaisi opetuslasten mieliin mitä Jeesus oli heille puhunut. Aikaisemmin Jeesus puhui, ettei ollut tullut kumoamaan lakia ja profeettoja. Hänen raamattunsa oli Vanha Testamentti, jonka täyttymys hän oli.
Siksi luterilainen kirkko tunnustautuu kokonaiseen raamattuun ja sen oppiin ja sitä selittäviin tunnustuskirjoihin. Todellinen uskon ja opin yhteys voi syntyä vain Jumalan sanan pohjalta.
Eikö muuten tuo piispan hiippa kuvaa luterilaisuudessa tulen liekkiä ja viittaa näin Pyhään Henkeen?
Toivottavasti kukaan piispa ei tuo alttarille vierasta tulta.
Kiitos, Markku, blogistasi. Etsit tässä kysymyksessä yhteistä tietä. Sitä arvostan. Yhdessä sen löydämme ja pääsemme perille.