Piispojen ykseysmietintö
Yksitoista kirkolliskokousedustajaa teki toukokuussa 2011 kirkolliskokoukselle edustaja-aloitteen, jossa pyydettiin kirkkohallitusta perustamaan ”työryhmän, johon kutsutaan erilaisia näkemyksiä ja erilaisia perinteitä edustavia kirkon jäseniä keskustelemaan, toimimaan ja rukoilemaan, jotta ykseys kirkossamme voisi toteutua moniäänisyyden keskellä”. Asia siirrettiin piispainkokoukselle, joka perusti sisäisen valmistelutyöryhmän pohtimaan asiaa. Työryhmän väliraportti ”Kirkon ykseyden edistäminen ja siihen liittyvät toimenpiteet” julkaistiin helmikuussa 2013.
Väliraportissaan työryhmä painottaa muun muassa seuraavia asioita. Ykseyden edistäminen on kirkkomme tulevaisuuden kannalta poikkeuksellisen tärkeä asia. Kirkon edellytykset hoitaa tehtäviään heikentyvät vakavasti mikäli kirkko näyttäytyy riitelevänä ja ristiriitaisena yhteisönä. Kirkon sisäinen jakaantuminen estää antamasta oikeaa todistusta Jeesuksesta. Kristittyjen antaman todistuksen vakuuttavuus on suoraan verrannollinen heidän keskinäiseen rakkauteensa.
Väliraportin mukaan kirkon ykseyteen riittää yksimielisyys evankeliumin opista ja sakramenttien toimittamisesta. Ykseys ei vaadi yhdenmukaisuutta. Kirkossa elää aina rinnakkain erilaisia painotuksia ja näin saa ollakin. Jo apostolisena aikana vallitsi uskontulkintojen moninaisuus.
Työryhmä kertoo olevansa tietoinen ykseyden tavoittelun haasteista ja toteaa, että ”ykseyden kaipuu on perimmältään eettinen asenne, jollaista on vaikea synnyttää hallinnollisin toimin”. Kyseessä on jokaisen seurakuntalaisen tehtävä. Kirkolliset viranhaltijat voivat kuitenkin edistää ykseyttä myös hallinnollisilla toimilla. Olisi esimerkiksi hyvä tukea erilaisia ruohonjuuritason prosesseja joissa eri tavoin ajattelevat voisivat kohdata ”vailla polemiikkia”. Erilaisissa työryhmissä ja muissa rakenteissa olisi hyvä olla mukana laaja kirjo eri tavoin ajattelevia ponnistelemassa yhteisten päämäärien eteen. Kirkkomme sisällä toimivia järjestöjä, opistoja ja muita yhteisöjä olisi rohkaistava kutsumaan tilaisuuksiinsa luennoitsijoiksi sellaisia asiantuntijoita, jotka eivät kuulu liikkeen piiriin. Ykseyden kannalta vakavinta on se, jos eristäydytään ja käydään poleemista keskustelua esimerkiksi median välityksellä ilman inhimillistä kohtaamista.
Väliraportin lopussa todetaan, että on otettava vakavissaan kysymys vallasta ja erilaiset ennakkokäsitykset siitä kenen ehdoilla ykseyteen tulisi pyrkiä ja Raamattua tulkita. Kirkollisen kentän eri puolilla voi esiintyä epäluottamusta ykseyspyrkimyksiä kohtaan.
Mitä ajatuksia ykseysmietintö herätti minussa? Ensimmäiseksi tuli mieleen lastenkasvatuksesta tuttu periaate. Lasten komentaminen tyyliin: ”Lopettakaa riitely!” on yhtä tyhjän kanssa, jos ei käsitellä niitä asioita, joista riitely johtuu. Mutta miksi mieleeni tuli juuri lastenkasvatus? Vaikuttaako raportti siltä, että vanhemmat käsittelevät siinä alaikäisten kaitsemisessa esiintyneitä ongelmia? Voi olla. Piispallisesta kaitsennasta tulee ajoittain mieleen alaikäisten holhoaminen. Mietin myös, pitäisikö kirkon sisäisistä epäkohdista vaieta jotta kirkko näyttäytyisi sopuisana ja ristiriidattomana? Uhkaako kriittinen keskustelu kirkon ykseyttä ja seurakuntalaisten keskinäistä rakkautta?
Keskinäisen rakkauden ykseys on omasta mielestäni eräänlainen ”regulatiivinen ideaali”, ihanne, jota on tärkeä tavoitella vaikka se ei koskaan täydellisesti toteutuisikaan. Voimme ajatella tämän Kultaiseen sääntöönkin perustuvan ykseyden pitävän sisällään sellaisia hyviä asioita kuten ”keskinäinen kunnioitus ja arvostus”, ”oikeudenmukaisuus”, ”eettisyys” jne. Tätä ihannetta vasten on kirkoissa aina arvioitu nykytilannetta (senhetkistä ykseyden muotoa) ja mietitty olisiko asioissa parannettavaa.
Keskinäisen rakkauden toteutumisen arviointi onkin sekä historiallisesti että myös nykyään monien kiistojen taustalla. Kirkossa on noussut esiin kiistoja jotka perustuvat kokemukseen rakkaudettomuudesta ja syrjinnästä. Syrjittyjen ryhmien vaatimus päästä osallisiksi keskinäisestä arvostuksesta, kunnioituksesta ja rakkaudesta aiheuttaa kaikkialla kiistoja. Ovatko tällaiset kiistat välttämättä pahoja, hajottavia ja vastakkaisia rakkauden ykseyden toteutumiselle? Mielestäni eivät. Monesti ne ovat johtaneet juuri parempaan keskinäiseen arvostukseen. Näin on tapahtunut muun muassa naisten asemassa, joka ei ole parantunut yhteiskunnassa tai kirkossakaan ilman kiistelyä. Jos esimerkiksi naispappeudesta olisi ykseyden nimissä oltu hiljaa, olisiko se koskaan toteutunut? Seksuaalivähemmistöjen asemakaan ei todennäköisesti parane ilman kiistelyä.
Kiistelyn taustalla on myös kysymys vallasta. Keskinäisen kunnioituksen ykseydestä ulossuljettujen ihmisten oikeudenmukaisuusvaatimukset kyseenalaistavat aina senhetkisen ykseyden valtatasapainoa. Ne horjuttavat myös senhetkistä Raamatun tulkintaa, joiden kautta valtasuhteet ja joidenkin ihmisten marginalisoiminen uskonnollisissa yhteisöissä tyypillisesti oikeutetaan.
Ykseys-työryhmän väliraportti ilmentää niitä ristiriitoja ja jännitteitä joita se pyrkii korjaamaan. Kriittisen keskustelun arvoa ei tunnusteta kun se nimetään (trivialisoivasti ja alentuvasti) riitelyksi. Raportissa on toisaalta myös oikein hyviä ideoita. On tärkeää pyrkiä siihen, että eri mieltä olevat ihmiset kohtaavat toisiaan, esimerkiksi erilaisissa työryhmissä, ja että kirkolliset yhteisöt kutsuvat asiantuntijatehtäviin ja tilaisuuksiinsa puhujiksi myös muita kuin omiaan.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, Sari. Meidän jokaisen olisi hyvä pohtia ykseyttä. Minä olen tyytyväinen piispainkokouksen väliraporttiin. Joskus tuntuu siltä, että kirkossa on toimijoita, joilla on ainoastaan tarkoitus hajottaa kirkkoa, ei rakentaa.
Luterilaiseen kirkkoon kuuluu tietty jännite piispallisen vallankäytön ja kaitsennan sekä demokraattisesti valittujen seurakuntien hallintoelinten vallankäytön ja päätösvallan välillä. Papisto on piispojen esimiehisyydessä, muu henkilöstö yleensä luottamuselinten alainen. On ikäänkuin kaksi säiettä, jotka punoutuvat joissakin kohdissa yhteen. Esimerkiksi piispantarkastuksissa tarkastetaan myös hallintoelinten toimintaa. En usko, että hengellistä kaitsentaa voisi siirtää pois piispoilta kokonaan seurakunnan hallintoelimille. Se kehittäisi kai pikkuhiljaa seurakunnista yhdistyksiä ja synnyttäisi yhdistyskirkkojen kirjon. Hengellinen kaitsenta edellyttää teologista koulutusta.
Katolista kirkkoa johdetaan toisin, hierarkisen systeemin mukaan. Se on piispa- ja pappisvaltainen kirkko. Maallikoilla ei ole juuri mahdollisuutta vaikuttaa päätöksiin. Paavin sana on edelleen laki.
Minusta Suomen ev. lut. kirkossa hallinto toimii kutakuinkin hyvin. Seurakuntien luottamuselimet käsittelevät lähinnä talousasioita, joihin niillä usein on hyvä pätevyys. Puutteena nykytilanteessa on liiallinen byrokratia ja kokonaiskirkon kohdalla sekavat käsitykset siitä, kuka lausuu ”kirkon kannan”, jos sellainen pitäisi melko nopeasti jostain asiasta lausua.
Jäin miettimään, mistä se kirkon riitelevä julkisuuskuva johtuu?
Onko kirkon piirissä toimijoita, jotka eivät ymmärrä, mitä aito moniäänisyys/pluralismi on?
Aito moniäänisyys tarkoittaa mielestäni sitä, että annetaan toimintamahdollisuus myös tahoille, jotka ovat erimieltä.
Joskus on aistivinaan ns. suvaitsevaisten ja totalitarismin välillä ideologista, ei aatteellisesti ja ajallisesti kovin etäistä, sukulaisuutta.
En valitettavasti tunne raporttia muuten kuin Sarin esittelystä. Mutta jo periaattessa ykseyteen pyrkiminen kirkollisen elämän kentässä on kummallinen ajatus.
Kyselen Sarin tapaan, että onko erillaisten mielpiteiden ja hengellisyyden ja kristillisen eettisyyden tulkinnat vättämättä pahasta.
Omasta mielestäni juuri nykyinen tilanne jossa kirkko toimii kattoyhteisönä monelle alayhteisölle on ihanteelinen tilanne kirkollisen yhteiselämän kannalta.
Yhtenä esimerkkinä siitä mitä tapahtuu ,voi ottaa viimeaikaisen blogikeskustelun hajaantumisen moneksi eri blogi-yhteisöksi kun K24 siivosi pois blogi-alustajia, varmaankin hyvää tarkoittaen, jotta riitelyistä vältyttäisiin.
Tämä voi olla mini-tilanne siitä, mitä kokonais kirkossa voi tapahtua, jos etsitään ykseyttä joka voi löytyä vain pakoittamalla ja lakiinvedoten.
Sellaisen ykseyden saavuttamisen hinatana olisi todennäköisesti monen herätysliikkeen eriytyminen omiksi kirkkokunniksi,kun sanamieliset mutta kirkon suhteen erimieliset yritettäisiin saamaan luopumaan omasta identiteeti tulkinnastaan ykseyden nimissä.
.
Ykseys -termin edellytyksiä on identiteetti tunne . Kirkollisen ykseys pyrkimyksen takaa voi löytyä huoli kirkollisen identiteetin varjelemisesta ja pelko sen hajoamisesta. Tällöin ei ymmäetä sitä, että identiteeti voi toimia moninaisuuden yhdessäpitävänä voimana.Sitäpaitsi kaikki terveet identiteetti muodostumat ovat elävinä jatkuvassa muutosprosessissa.Ainoastaan sairaasti jähmettyneet identiteetit ovat muuttumattomia monliitteja.
Sanat ovat tärkeitä .Olisi aivan eriasia analysoida mahdollisuutta keskinäiseen yhteyteen ykseyden sijasta.
Yhteys työhypoteesina pitää sisällään moninaisuuden ja erillaisuuden hyväksymisen . Samoin se edistäisi toinen toisensa ymmärtämis-pyrkimyksiä.
Ainoastaan eriasteisissa totaalitäärisissä systeemeissä , jota kirkkohistoriassakin löytyy tarpeeksi asti, voi löytyä ykseys ilman sivuääniä. Paradoksaalisesti juuri ykseyden nimissä taistelevat luovat suurimmat pirstoutumis ilmiöt.
Minäkään en tunne tuota mietiintöä muuten kuin Sarin esityksestä ja itse koin sen varsin positiiviiseksi lausunnoksi. Kirkko tarvitsee paimenia, ja siihen vaativaan tehtävään piispat ovat valittu. Ymmärin piispojen kannanoton korostavan sitä että riitely hajottaa mutta rakentava keskutelu ei. Se ei tarkoita ristiriitojen kieltämistä vaan kyse on siitä miten niitä käsitellään. Tällä hetkellä eri näkemyksien esittäminen näyttää eri osapuolten välillä kieltämättä aika lastentarhamaiselta riiteltyltä, jossa keskinäinen kunnioitus on kaukana.
Mielenkiintoinen ja tärkeä aihe!
Jäin miettimään, tarkoittivatko raportin tehneet todella väittää kriittistä keskustelua riitelyksi. Epäilen. Kyllä kriittinen keskustelu ja riitely ovat eri asioita. Toki on ihmisiä, jotka kokevat ja tulkitsevat asiallisen kriittisen keskustelunkin riidan haastamiseksi. Mutta siitä huolimatta ne ovat kaksi eri asiaa.
Itse miellän riitelyksi sellaisen, missä huudetaan vain omaa näkökulmaa ja kieltäydytään täysin keskustelusta ja toisen kuulemisesta ja kuuntelemisesta. Sen tyyppistäkin riitelyä kirkossamme valitettavasti on ja se ei oikeasti johda mihinkään hyvään kenenkään kannalta. Se sijaan kun nostetaan keskusteluun asiallisesti vaikeita ja kiistanalaisia asioita, kun puhutaan syrjityksi tulemisen kokemuksista ääneen jne. tehdään todella arvokasta työtä yhteisen kirkon hyväksi. Kriittiselle keskustelulle pitää olla aina tilaa ja sitä pitää kuulla herkällä korvalla.
Tämä on todella hieno ja kannatettava ajatus raportissa:
Kirkkoamme uhkaa jakaantuminen kahden uskonopin kannalta kehällisen erimielisyyden takia. Jotta peruuttamatonta vahinkoa ei tapahtuisi, pitäisi oppia ihan oikeasti sallimaan suurempaa ajattelun ja sanomisen vapautta eri mieltä oleville. Ei pitäisi aina selittää kaikkia vastapuolen kannanottoja pahoin päin vaan pyrkiä ihan oikeasti ymmärtämään ja hyväksymään se, että asioista voidaan olla perustellusti ja kristillisestä uskosta ja rakkaudesta luopumatta eri mieltä.
Kirkon uhka ei ole yksimielisyys vaan seksuaalivähemmistöjen jatkuvat moitteet siitä, että kirkossa ei toteudu heidän tasa-arvo vaatimukset. Ja ne ovat; homoseksuaalille samat oikeudet kuin heteropareille. Avioliitto, adoptio-oikeus ja kirkkohäät. Kirkon pitää tunnustaa homoseksuaaliset suhteet normatiivisiksi. Tätä ilmeisesti on tämä; ” Seksuaalivähemmistöjen asemakaan ei todennäköisesti parane ilman kiistelyä. ” Tämä jatkuva kiistely siis jatkuu ja siitä lobbarit pitävät huolen ja sitä he toivovatkin.
Ajankohtainen aihe, jota Anna-Maija Kaskinenkin käsitteli blogissaan ja kommentoijat omissa puheenvuoroissaan jo aiemmin
https://www.kotimaa.fi/blogit/ykseyttae-etsimaessae
Olemme toisessa yhteydessä myös keskustelleet siitä, riidelläänkö kirkossa ja jos, niin onko se tarpeellista, hyvää vai huonoa tulosta tuottavaa. Muistaakseni Sari silloin mainitsi, että riitely on tarpeellista.
Sinänsä mielenkiintoista on myös se, että yleensä eri osapuolet mieltävät, että vain se eri mieltä oleva osapuoli riitelee.
Myös näkemys syrjinnästä on jakautunut. Ketä syrjitään? Syrjivätkö ns. konservatiivit liberaaleja vai liberaalit konservatiiveja. Ja tästä sitten taas riidellään.
Paljon puhutaan kauniita sanoja suvaitsevaisuudesta, rakkaudesta, kultaisesta säännöstä jne. ja seuraavaksi jätetään vaikkapa muutamat lähetysjärjestöt ilman lähetysmäärärahoja. Miten tällainen edistää yhteyden ja ykseyden pyrkimyksien edistymistä. Mielestäni se edistää yhä suurempaa hajaantumista.
Sitten kun piispat antavat heiltä pyydetyn raporttinsa, niin se koetaan holhoavaksi, paternalistiseksi. Miksi edes toivotaan mitään mietintöjä?
Itse ajattelen niin, että yhteiskunnassa kuten kirkossakin on hallintorakennelmat, joiden puitteissa toimivaltaa on jaettu. Kun rakennelmat toimivat ja esim piispat antavat asemastaan ksäin lausuntoja niin toivoisin niihin suhtauduttavan asian vaatimalla kunnioituksella.
”Aito moniäänisyys tarkoittaa mielestäni sitä, että annetaan toimintamahdollisuus myös tahoille, jotka ovat erimieltä.”
Tämä on viisaasti sanottu.