Taivaalla loimuaa, ilta laskeutuu kylän ylle. Punainen hehku hiipuu. Jos tulee kirkas yö, taivas pukeutuu juhlaan ja kietoo tähtiviitan ylleen. Jos pilvet jäävät, syvä tummuus peittää maan.
Pohjoisen taivaalla näkyvät pilvien kaikki värit samanaikaisesti. Taivas on niin avara, ettei pieni kamera tallenna siitä kuin osan kerrallaan. Lännestä nousee tumma pilvi, sen edellä purjehtii valkoinen, tunturin yllä liehuu sinisen taivaan ja valkoisten pilvien lippulinna. Tämä päivä on juhlaa, sinisen taivaan ja sen avaruuden juhlaa.
Kun olin pieni, isoäitini oli vielä. Isoäidin lähettämissä korteissa oli aina pilviä. Rusottavia iltapilviä ja niiden pilvien keskeltä katsoi vakavana Jeesus. Kultavärillä oli korttiin painettu Raamatun lause, joskus kokonaisena lauseena, toisinaan vain lyhenteenä, paikkamerkkinä. Isoäidin aikaan väki osasi pipliansa ja tiesi, mikä lause oli kyseessä. Isoäiti eli pitkän, työteliään elämän, enää häntä ei ole.
Joskus korteissa oli pieniä enkeleitä ja enkelit istuivat pilven päällä ja toisinaan niiden suupielet olivat kääntyneet hymyyn. Oikein hienot ja aikuismaiset siipienkelit eivät koskaan hymyilleet, niillä oli vakavammat tehtävät.
Pikkuinen kysyi eräänä päivänä kesken leikin: ”Mummi, onko sinulla isää?” ”On minulla,” vastasin. ”Missä sinun isäsi on?” ”Taivaassa.” ”Ai jaa.”
Kun oltiin metsäretkellä, pikkuinen taapersi hangella, pyöri maassa ja heittäytyi välillä selälleen. ”Minä teen enkelinkuvan.” Kun kova hangen pinta ei enää myötäillyt eikä enkelinkuvaa voinut tehdä, suunnitelma muuttui: ”Minä katselenkin sitten pilviä!” Pian oli taas uusi leikki.
Katselen taivasta, joka laaja ja avara ja kaikkialla ja kaikkien ihmisten yläpuolella. Pilviä, jotka luovat kuvia. Ehkä he näkevätkin toisensa, pikkuinen ja mummin isä. Pilvet kertovat taivaasta.
”Pilvet on pilviä vaikka ne kuinka kullassa ruskotelkoot. Toivot on turhia vaikka ne kuinka onnea uskotelkoot.” (Otto Manninen)
Tuo tuttu runon säe tuli ensimmäisenä mieleeni, kun luin blogisi, ja samalla jäin ihmettelemään, miksi pilvien melankolinen vertauskuvallisuus on niin vahva.
Sinä, Liisa-kaima, tuot blogissasi esille monipuolisemman kuvallisuuden ja sanallisuuden. Kun katsoo pilviä, katsoo ylöspäin. Ja mitä kaikkea pilvet pystyvätkään piirtelemään. Usein jotakin katsojan omasta sielunmaisemasta piirtyy pilviin.
Oikeastaan koko luonto heijastaa peilin tavoin ihmisen toiveita, pelkojakin.
Täytyypä käväistä myös sanataito,blogspot -sivustoilla.
Kiitos hienosta kommentista! Toivottavasti löydät Sanataidon blogistakin luettavaa!
Se on hieno tarina, erittäin inspiroiva. Tosi kiinnostava kirjoitus. Kiitos hyvin kirjoitetusta viestistä!
Olivia M
https://www.goedit.dk/korrekturlaesning