Olin ajatellut olla kommentoimatta Imatran hirveää ampumistapausta. Vaan enpä voinut.
Syvä myötätuntoni kaikille uhreille ja heidän läheisilleen.
Pienessä kaupungissa moni tuntee monen. Luultavasti minäkin tunsin tai tiesin heidät kaikki.
Kun kuolema tulee arvaamatta lähelle, se koskettaa kovalla kädellä.
Moni on myös voimaton. Mitä ihmettä voimme tehdä? Sytyttää sen kynttilän? ”Suo Herra toivon kynttilöiden loistaa…”
Rukoilen, että Herra armahtaisi meitä. Millaiseksi olemme tehneet hänen hvyäksi luomansa maailman? Maran ata, tule Herra Jeesus, anna valosi voittaa pimeys!
Luulen että aidosti vuorovaikutteisemmassa, välittömämmässä ja yhteisöllisemmässä yhteisössä päästään pimahtaneet riskiyksilöt voitaisiin tunnistaa nykyistä aikaisemmin ennenkuin sivulliset kuolevat räjähdyksissä tai luoteihin. Tässäkin tragediassa meillä ja kirkolla olisi siis oppimisen paikka,…. jos vain haluamme yhtään ottaa siitä koppia.
Seurakunta näyttää olevan hienosti asiassa mukana ja käytettävissä, vaikka uutiset eivät muista tai osaa seurakuntaa mainitakaan, kun kertovat kriisiavusta. Näihin ollaan varauduttu mm. perustamalla ja kouluttamalla koko hiippakunnan alueen kattavat henkisen huollon ryhmät. Tietysti seurakunnassa on myös kriisivalmiussuunnitelmat ja varautuminen.