Suomen Pipliaseura pyysi minut kesällä 2023 viimeistelemään loppuun lokakuussa 2022 menehtyneeltä Teemu Kakkurilta kesken jääneen Pipliaseuran historian kakkososan. Työ on nyt valmis ja julkaistu.
Kakkurin käsialaa suurimmaksi osaksi oleva toinen osa käsittää vuodet 1947–1992. Järjestöhistorian ohella teoksen sivuilla käsitellään Raamatun merkitystä suomalaisessa uskonnollisuudessa ja kulttuurissa. Teoksessa on vahvasti esillä ulkomaansuhteiden rooli järjestön historiassa.
Pipliaseuran historia oli 1980-luvulle asti kisaa raamattumarkkinoista Sisälähetysseuran kanssa. Yhteiskunnallisen ilmapiirin muuttuminen kirkkokriittisemmäksi 1960-luvun puolivälissä vaikutti myös seuran toimintaan. Toden teolla 1970-luvun alussa kuumentunut raamattukeskustelu heijastui myös seuraan, vaikka se ei lähtenyt debattiin aktiiviseksi osapuoleksi.
Esko Rintalan vuonna 1965 alkaneella lähes kolmenkymmenen vuoden pääsihteerikaudella Pipliaseura aloitti kotimaisen raamatunkustannuksen rinnalla lähetystyön ulkomailla. 1970-luvun lopussa osa Pipliaseuran johtokunnasta alkoi ajaa yhdistymistä Sisälähetysseuran kanssa. Seuran tulevaisuus ratkaistiin syksyllä 1981 puheenjohtajavaalissa, jossa vastakkain oli yhdistymistä kannattanut Lars Aejmelaeus ja itsenäistä jatkoa puoltanut Ahti Auranen. Koska äänet menivät tasan, arpa ratkaisi sen, että seuran kertomus jatkui. Rautaesiripun kaatuminen ja Itä-Euroopan uskonnollinen avautuminen sai puolestaan aikaan sen, että Pipliaseura aloitti raamattulähetyksen Viroon ja Venäjälle. Tutkimus päättyy Esko Rintalan eläköitymiseen ja Markku Kotilan pääsihteerikauden alkuun 1993.
Mitä tutkijalle jäi päällimmäiseksi mieleen seuran sodanjälkeisestä historiasta? Ylä- ja alamäkiä riitti, mutta eteenpäin mentiin. Seura sivuutti 1980-luvun lakkauttamisyrityksen ja menestyi kilpailussa suurempaa toimijaa vastaan. Myöskään Raamatun roolin voimakas muutosprosessi tutkimusaikana ei johtanut seuran merkityksen katoamiseen.
Seuran vaiheista voidaan tutkimuksessa kertoa seikkaperäisesti hyvin säilyneen arkiston takia. Lukijan on hyvä muistaa, ettei kaikilla järjestöillä asia ole näin. Vähemmän hohdokkaat asiat on jätetty usein pöytäkirjoihin kirjaamatta tai niitä koskevat paperit on silppuroitu. Koska näin ei tehty Pipliaseurassa, järjestön vaiheista on voitu kirjoittaa elämänmakuinen historiateos. Hyviä lukuhetkiä!
Teksti: Ville Jalovaara, historiantutkija, dosentti Helsingin ja Turun yliopistoissa
