Kirkkohallitus pyytää 17.6.2016 mennessä seurakunnilta ja seurakuntayhtymiltä lausuntoa kirkkolain ja -järjestyksen uudesta kodifioimisesta. Kirkkohallituksessa on valmisteltu tätä lausuntoa varten luonnos kirkkohallituksen esitykseksi kirkolliskokoukselle kirkkolainsäädännön kodifioimiseksi (tarkoittaa sitä, että voimassa olevat kirkkolain ja -järjestyksen säännökset on lainsäädäntötoimin järjestetty yhtenäiseksi kirjaksi).
Lausuntoa esitysluonnoksesta pyydetään eräiden valtiollisten viranomaistahojen lisäksi piispainkokoukselta, Kirkon työmarkkinalaitokselta, hiippakuntien tuomiokapituleilta sekä sattumanvaraisesti jäsenmääränsä perusteella valituilta seurakunnilta ja seurakuntayhtymiltä.
Eräs keskeisimmistä muutoksista koskee kirkon ns. tunnustuspykälää. Pitääkö se sisällyttää vielä nykyisen kirkkolain tavoin itse lakitekstiin vai riittääkö, että siitä säädetään kirkon omassa järjestyksessä?
Niinpä meiltäkin kysytään: ”Kirkon tunnustus on siirretty kirkkojärjestykseen. Onko ratkaisu oikea?”
Monet lakiasiantuntijat sanovat, että kirkon tunnustus ei kuulu kirkkolakiin, vaan kirkkojärjestykseen: ”työryhmä päätyi asiantuntijakuulemisten perusteella esitykseen, jossa tavoitteena on säätää kirkkolaissa vain asioista, joista perustuslain mukaan on säädettävä lailla”. Asia valmistelleen työryhmän esityksessä todetaan lisäksi (s. 12); ”Kirkon autonomiasta seuraa, että sen hallinnosta voidaan säätää laajemmin kirkkojärjestyksessä. Myös tunnustus ja oppi ovat kirkon sisäisen säädösvallan piirissä”.
Mutta onko tämä sittenkään oikea ratkaisu? Mikäli tunnustuspykälä jätetään nykyisen kirkkolain tavoin itse lakitekstiin, sen myötä lainsäätäjä (valtio) tunnustaa, että kirkko on laillisesti ja lähtökohtaisesti tunnustusyhteisö, joka aidosti toimii autonomisesti ja valtiosta riippumatta, kuten perustuslaissa on säädetty.
Sinänsä tunnuksen ja opin määrittely on kirkon sisäinen asia, mutta suhteessa toimintaympäristöönsä kirkon tulee olla aina lakiin perustuen tunnustusyhteisö, kun kerran kirkon autonomia todetaan jo perustuslaissa. Sen säätämisjärjestyksen nojalla kirkon autonomia tulisi johdonmukaisesti todeta myös lakitasoisesti kirkon omassa lainsäädännössä, jonka eduskunta voi vain hyväksyä tai hylätä (ei enää muuttaa).
Lausunnon pyytäjätkin toteavat, että ”esityksellä ei ole tarkoitus muuttaa kirkon aseman perusteita suhteessa valtioon tai kirkon ja valtion välisiä suhteita”. Edelleen kodifiointiehdotuksessa todetaan: ”Evankelis-luterilaisella kirkolla ja ortodoksisella kirkolla on erityinen julkisoikeudellinen asema. Mainitut kirkot ja niiden seurakunnat ovat julkisyhteisöjä, joiden asema ja järjestysmuoto perustuvat niitä koskevaan erilliseen lainsäädäntöön. Rekisteröidyt uskonnolliset yhdyskunnat puolestaan ovat yksityisoikeudellisia yhteisöjä, joiden rekisteröinnistä säädetään uskonnonvapauslaissa”.
Valtio siis tunnustaa, että Suomen ev.lut ja ortodoksinen kirkko ovat täten perusteiltaan julkisoikeudellisia tunnustusyhteisöjä, jolloin tämä tosiasia pitää perustuslain hengessä todeta selkeästi myös kirkkolaissa . Kyse ei siis ole vain kirkon sisäisestä säädöksestä, vaan laajemmasta, koko yhteiskuntaa ja kirkon asemaa koskevasta periaatteellisesta asiasta.
Toivottavasti päättäjämme ovat tässä asiassa hereillä.
Nykyisen muutosvauhdin aikana on syytä turvata kirkon suvereniteetti. Jotenkin pitää kirjata itsenäisyys Jumalan sanan ja omantunnon kysymyksissä. En osaa sitä paremmin muotoilla, mutta kaikki lain suoja on käytettävä, koska eduskunta lakeja säätäessään on eri asia kuin itsekunkin vakaumus.
Tunnustuspykälä on nimenomaan lakitekstiin kuuluva. Koska kirkko on julkisoikeudellinen yhteisö, niin sen julkisoikeudellinen erityisasema on selkeästi tuotava esille. Mikäli se ei säily lakitekstissä, niin kirkon sisällöllinen ainutlaatuisuus hämärtyisi. Siinä tilanteessa voisi jonkun juridisen lainsäädännöllisen tilanteen aikana syntyä tilanne, missä kirkon varsinainen olemus syrjäytettäisiin toteamalla, että tunnustus on hierarkialtaan lakia alempiarvoisena säädöksenä vähemmän merkitsevä kuin jotkut muut kirkon olemukseen kuuluvat näkökohdat.
Kaiken julkisen toiminnan määrittelyssä tärkeintä on määritellä, miksi tuo osa yhteiskuntaamme ylipäätään toimii. Kirkkomme osalta tunnustuspykälä on kaiken muun toiminnan ratkaiseva määre. Nimenomaan se antaa ytimen koko kirkon säädöstölle. Koko kirkon toiminta nimittäin on juridisesti määriteltävissä vain tuon tunnustuspykälän realistoinniksi erilaisissa rakenteissa, toiminnoissa ja muussa kirkon elämässä tapahtuvaan.
Taitaa tässä(kin) lakimuutoksessa olla taustalla olla poliitikkojen halua päästä määräilemään. Kyse lienee ”liberaalien” vallanhalu ja pyrkimys savustaa kristityt ulos organisaatiosta kärjääoikeuksien ym. avulla. Ensin on vuorossa ev.lut.-yhteisö, siten ehkä muutkin kristilliset kirkkokunnat. Tarkoitus on ajaa läpi sekulaarin harhaopin uskonkappaleet ja pakottaa juridisin keinoin uskossa riippuvia luopumaan todesta kristillisestä uskosta ja opista.
Jari
Sinäpä sen sanoit.
Itsekin ajattelin ettei tuollaisella ehdotuksella ole muuta tarkoitusta kuin ateistien kelkkaan meno. Askel kerrallaan siinä ollaan menossa ateistien ajaman ohjelman mukaan, jolla ensin vesitetään kirkon sisältö ja sitten se ajetaan yhteiskunnan marginaaliin täydelliseen ghettoon.
Kimppaan Matiasta ja Jounia.
Maanantaina Espoon yhteinen kirkkoneuvosto ja eilen Espoonlahden seurakuntaneuvosto omissa lausunnoissaan painottivat tätä samaa: tunnustuspykälä on säilytettävä myös kirkkolaissa, jos kerran kirkon autonomiastakin säädetään perustuslaissa. Tällä vahvistetaan kirkon autonomia lakitasoisesti: kirkko on edelleen tunnustusyhteisö.
Eikö sentäs olisi vaarattomampaa jättäytyä ilmaisemaan tunnustuksen pykälät järjestyksessä, kuin vaarantaa jopa kirkon nykyinen julkisoikeudellinen asema tieten tahtoen. Eduskunta lopulta vahvistaa kirkkolain, jos vahvistaa ja jo ’neuvotteluasemaan’ ajautuminen saattaa tässä haasteellisessa ajassa johtaa ’välien’ kiristymiseen. Näitäkään ajan merkkejä ei saisi unohtaa!