Mies on kirjoittanut kahdentoista vuoden ajan blogeja Kotimaa24-alustalle, mutta tuoreimmassa kirjoituksessaan hän astuu miinaan ja kaikki räjähtää silmille: Puolustusvoimat ja kirkko vetävät tukensa pois ja irtisanoutuvat kenttäpiispan maailmankuvasta, joka ei mitä ilmeisimmin ole hyväksyttävä niin armeijan, kirkon kuin nyky-yhteiskunnankaan näkökulmasta.
En puutu poistetun blogin sisältöön, sillä siitä on jo tod.näk. ehditty sanoa kaikki paha eikä hyvää sanottavaa tunnu löytyvän. Kenttäpiispan kurmoottajia tulee vielä löytymään lisääkin, mutta arvelen, että hekin vain toistavat aiemmin esitettyjä herjoja.
Miksi minä en sitten yhdy kenttäpiispan kurmoottajien sankkaan joukkoon, vaikka tehtävä olisi netissä mitä simppelein? Porukassa on varsin helppoa huutaa Ristiinnaulitse, ristiinnaulitse! Minua jarruttaa ajatus, jota pidän (ehkäpä jonkun mielestä vanhanaikaisesti) jopa kristillisenä. Asettumalla lyödyn miehen nahkoihin kuvittelen kokevani jotakin siitä, miten rankka paikka tämä yksityiselle ihmiselle on.
Itse asiassa minulla on kokemustakin nettikiusaamisesta ja vieläpä tällä K24-palstalla. Vuosia sitten jahdattiin sivustolla trollia, jonka henkilöllisyydestä esiintyi paljon arvailuja. No, kukaan ei ilmoittautunut, joten minä sain omasta mielestäni kuningasidean: Kirjoitin blogin, jossa ilmoitin olevani kyseinen ärsyttäjä, kiusanenki. Halusin testata, miten käy. Ja kuvittelin, että ”hyvämaineisuuteni” suojaisi minua lynkkaukselta ja että apuja kyllä tulee sieltä ja täältä.
Vielä mitä: Skeidaa tuli tupaan joka ovesta ja ikkunasta! Kun olin aikani seurannut tätä villiä menoa (ylimpiin haukkujiini kuuluivat entiset ylimmät ystävänikin!), minun oli pakko tunnustaa, että mokasin pahasti, testini epäonnistui surkeasti – armoa, en ole trolli! No, eihän tästä seurannut mitään hyvää vaan vieläkin pahempi rumba. Minua syytettiin luottamuksen pettämisestä, vaikkakin aika lailla törkeämmin sanakääntein.
Sitä jäin miettimään, että vaikka nämä minulle eri syistä suuttuneet ihmiset olisivat omasta mielestään olleet miten oikeassa tahansa, niin eivätkö he kuitenkin syyllistyneet vihapuheeseen, jossa henkilöni, persoonani, ajatukseni, pyrkimykseni ja aikaisemmat tekstini lyötiin lättäjaloiksi, nollattiin, suorastaan nihiloitiin? Äkkiä olinkin Persona non grata, ei-toivottu henkilö.
Ja nyt kysyn: Tekikö yksi ainoa mokablogi koko kenttäpiispasta persona non gratan? Ei kai tällaisen virhearvioinnin takia ihminen olemassaolon oikeutustaan menetä? Innokkaimmat ovat jo erottamassa / vaatimassa Pekka Särkiön eroa. Toiset taas tahtoisivat nähdä, että hän jäisi viimeiseksi kenttäpiispaksi eli että kenttäpiispa-nimikkeestä luovutaan kokonaan. Ja kolmannet ihmettelevät sitä, minkä ihmeen takia Puolustusvoimissa voi olla pappi niin korkeassa asemassa (vastaa tilipussin paksuudessa prikaatinkenraalia).
Jos ja kun kenttäpiispan erosta ei tulisikaan mitään, niin kirkosta eroamiset ainakin jatkuvat, joko kenttäpiispan takia tai hänestä välittämättä, se on vissi ja varma!
Kirkon ja kaupungin kanta asiaan:
Kuva: Kenttäpiispan kauluslaatta.
Sotilaspapiston aseman vahvistamista perusteltiin ennen kaikkea papiston aikaisempaa suuremmalla arvostuksella. Erityisesti korostettiin heidän rooliaan kaatuneiden huollossa. Asia käy ilmi TM
Timo Vuoren väitöstutkimuksesta vuodelta 2011.
Mannerheim lähetti 17.1.1941 arkkipiispa Erkki Kailalle kirjeen, jossa hän toivoi sotarovastille piispallista asemaa kirkkolakiin. Kirje päättyi sanoihin ”tällä ehdotuksellani tahdon korostaa puolustusvoimissa suoritettavan sielunhoitotyön ensiarvoista merkitystä”.
Hannu,
Ei ole kysymys Pekka Särkiön ”mokaamisesta”, vaan hänen johdonmukaisesta linjastaan, mitä hän on uskovana edustanut, jopa enenevästi edustanut.
Reijo: Tässä blogissa en lainkaan ruotinut blogin sisältöä, vaan olin kiinnostuneempi seuraamuksista. Ja kuten on nähty, epäonnistuminen tuli, vahinko tapahtui, flobbi, fiasko, erehdys. Kaikki mainitut takaiskusta kertovat sanat ovat synonyymeja mokalle.
Hannu,
Edelleenkin, mikä tahansa synonyymeistäei, mielestäni, edusta Särkiötä, kun asiaa lähestytään hengellisesti, mikä on perustellusti ainoa asioiden tutkiskelutapa, koskien Taivaan Valtakunnan edustajan toimintaa. Tähän tehtävään Särkiöllä on ollut erinomainen tilaisuus. Ongelma ja suuri sellainen hänellä ja kenellä tahansa uskovalla papilla on eräänlainen ’pujotteluvelvollisuus’ uskovaisten ja ei-uskovaisten kirkon kirjoissa olevien välissä.
Särkiö tuo yleishyödyllisiä, luonnonsuojelun kannalta tärkeitä asioita, mitkä ei-uskoville on hyviä ohjeita. Uskovat sen sijaan voivat perehtyä Kirjoituksiin, antaa Jumalan heihin laittaman agape-rakkauden tehdä oikein ja hyvää kaikille, mutta ennenkaikkea uskoville.
Tämä ’puheeni’ siksi, että useinkin huomaan Särkiön kallistelevan oikeaan suuntaan, mitä Jumalan antamiin ohjeisiin tulee, niihinkin asioihin, joilla on vaikutusta kuoleman jälkeenkin.
Kenttäpiispa Särkiön kirjoituksia säännöllisesti lukeneena olen huomannut, että hänellä on ollut taipumus sisällyttää moniin kirjoituksiinsa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöille piikitteleviä kappaleita. Välillä aasinsilta muuhun tekstiin on jäänyt niin kapeaksi, että aasi-parka tuskin on kuivin jaloin vastarannalle selvinnyt.
En ole vaatimassa Särkiön eroa. En todellakaan. Maailma jossa ei saisi mokata on vielä karumpi kuin arvokonservatiivien maalaama moralismin dystopia. Toivoisin kuitenkin, että Särkiö ymmärtää jättää seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt rauhaan tulevissa kirjoituksissaan.
Totean lopuksi, että elämme Suomessa kuitenkin melko liberaalien arvojen ympäröiminä. Tämän kansan nimittely marxilaiseksi kulttuurieliitiksi on myöskin mielestäni tarpeetonta vastakkainasettelua ja poteroiden kaivamista.
Mikko: Oho, jos noin on, niin oletko jossakin blogikommentissasi muistanut mainita Särkiölle hänen sokeasta pisteestään? Olisi ensiarvoisen tärkeätä, meinaan.
Olenhan minä siitä maininnut, mutta kun ne ovat nämä kulttuurimarxilaiset transsukupuoliset ihmiset sekä muutama sata naimisiin mennyttä homoparia, jotka rapauttavat tämän yhteiskunnan niin eipä siinä paljon järkipuhe auta…
Mikko: Pahus sentään!
”Kristillistä sukupuoli- ja seksuaalimoraalia kannattavat ihmiset ovat selkeä vähemmistö aikamme yhteiskunnassa. Kuitenkin tältä vähemmistöltä pyritään viemään sananvapaus sukupuoli- ja seksuaalimoraalia koskevissa kysymyksissä.” Tässä hyvä tiivistelmä Tapio Puolimatkalta.
Mikko N: ”Kenttäpiispa Särkiön kirjoituksia säännöllisesti lukeneena olen huomannut, että hänellä on ollut taipumus sisällyttää moniin kirjoituksiinsa seksuaali- tai sukupuolivähemmistöille piikitteleviä kappaleita.”
Tämä keskustelu, kuten myös muutamat aiemmat, on saanut minussa aikaan tietynlaista ”deja vu” -kokemusta.
Aiemmin esiinnyit täällä toisen nimisenä. Joka ei myöskään ollut oikea nimesi.
Tämä ei ollut kysymys. Asia on aika selvä… Tällainen leikki vain alkaa näissä piireissä tuntua epäoikeudenmukaiselta…
Tietenkin noin voi ajatella.
Miten noin? Voisit Pekka vastata siihen ketjuun mihin viittaat, ettei tarttis pähkiä mihin ihmeeseen milloinkin viittaat.
Kiitos W. muistutuksesta.
Sorrettujen (jokainen päätelköön itse kohteen) eteen on tehty kauan ansiokasta työtä. Se työ jatkuu, ei yksi kelkasta pudonnut sitä muuksi muuta.
Kenttäpiispa ei mokannut, vaan erehtyi sanomann ajatuksensa julki. Nyky-Suomessa on luvallista sanoa mielipiteensä julki vain siinä tapauksessa, että se on yhdenmukainen liberaalin seksuaalimoraalin kanssa. Surullista on, että kirkkokin näyttää olevan altis tämänsuuntaiselle sensuurimentaliteetille.
Samaa mieltä: ei mokannut, vaan kirjoitti, mitä ajattelee. Anteeksi hän pyysi vain tekstin sävyä, ei sisältöä.
Oliko hänen luvallista ”sanoa mielipiteensä julki”? Totta kai. Siihen hänellä on täysi oikeus. Mutta ongelmaksi tuli hänen asemansa. Kuten pääesikunnan kommentista ilmenee, hänen tekstinsä on osin ristiriidassa hänen työantajansa puolustusvoimien arvojen kanssa.
Monet meistä tekevät/ovat tehneet töitä yhteisöissä, joiden edustamat arvot on lausuttu julki – selkeästi tai yleisemmin – ja jotka meidän on pitänyt muistaa myös yksityisissä julkisissa esiintymisissämme. Joidenkuiden esiintymisiä ne varmaan kahlilsevat, joidenkin toisten on helppoa toimia, kun omat arvot vastaavat yhteisön arvoja.
Yrjö ja Jorma: Vilkaiskaahan, mitä kirjoitin Mänttärin Reijolle. Moka-sanalle löytyy viljalti synonyymejä. Esimerkiksi tuo floppi.
Kun katsoin Kielitoimiston selitystä murreverbille Mokata, sieltä löytyy tällaista:
– tehdä virhe, erehtyä, pilata, nolata, munata, möhlätä, töpätä.
Jos kirkkoisä Tertullianus vaahtosi naista Perkeleen porttikäytäväksi, joka niin helposti houkutteli jumalan kuvan, miehen, syntiin. Ja jos kahdessatuhannessa vuodessa perkeleen porttikäytävä onkin muuttunut karvakanteleen soitoksi, niin voipa tuota sanoa peräti edistyksellisyydeksi Karjalan kunnailla.
Ja kannattaa muistaa sekin, että on parempi olla pilkan kohde, kuin pilkkaaja, joten ei meillä naisilla ole mitään hätään jumalallisesta perspektiivistä katsottuna, sehän koituu meille siunaukseksi, kun taas toiselle osapuolelle lankeaa, tavalla tai toisella nöyrtyminen, ylimielisyytensä palkintona.
Tarja: Kiitos, etenkin tuo jälkimmäinen kappaleesi on hienosti ajateltu, tervetullut näkökulman vaihdos.
En Jorma, usko että asia siitä muuttuisi miksikään. Ihmiset uskovat mitä tahtovat. Ei todistusaineisto sitä muuttaisi, vaikka kykenisinkin nuo kaipaamasi tiedot esittämään. Jos muistaisin missä ne tiedot kohtasin, niin toki olisin ne jo julkaissut. Onneksi kuitenkaan en muista, joten tiukkaan vääntöön ei tarvitse asiassa ryhtyä. Minulle riittää kun voin seurailla suunnitelman toteutumista muistinvaraisesti. Oli se aika yllättävä suunnitelma, joten tilanne jäi hyvin mieleen. Sellaisenaan sillä tietenkään ei ole mitään todistusarvoa. Eikä asia siitä miksikään muuttuisi, vaikka väitteeni todettaisiin oikeaksi. Sillä asiat menevät omalla painollaan eteenpäin, eikä asioiden kulkua voi kukaan enää estää.
Pekka: Laitetaanko nyt näille hyökkäyssuunnitelmille tässä yhdessä piste? Ei oikein kuulu tämän blogin aihepiiriin. Tietenkin jokaisella armeijalla on omat Top Secret-juttunsa, joita siviileille ei paljasteta, mutta se onkin sitten jo kokonaan toinen tarina.
Tuota loppukaneettiasi en allekirjoita, että asioiden kulkuun ei kukaan enää voi vaikuttaa. Niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa, kai sen muistat?
Jos olkinukkeja haluaisin levitellä, niin olisihan tuossa ainesta. En pidä silti asiaa esillä yleensä, koska voin keskittyä asioihin, joille voi vielä jotain tehdä. Nyt asia tuli mieleen, kun kaima joutui lahtipenkille.
Nyt kun kirkon perusarvot on jo liberalisoitu Raamatun tukinnan ja sukupolinormaaliuden avulla, niin kirkkoinstituution romahdusta ei voi mikään enää estää. Mitä enemmän kirkko pyrkii taistelemaan heikentyviä näkymiään vastaan, niin sitä enemmän sen on leikattava toimintaansa ja samalla se menettää arvostustaan yhteiskunnassa.
Kirkon eloonjäämistaistelu vain kiihdyttää sen merkityksen katoamista. Kirkon ja sen arvojen kaataminen on vain välitavoite.
Kirkon arvot ovat se yhteiskunnan rakenteita koossapitävä voima, joka on ensin saatava pois tieltä, ennenkin voidaan vallakumouksessa päästä eteenpäin.
Muistaakseni joku muukin on tuon suunnitelman lukenut ja siitä täällä jotain maininnut. Tuntuisihan se vähän hoopolle, jos olisin ainoa, joka se on lukenut. Silloinhan se olisi vain oma olkinukkeni.
Ainoa moka, minkä kenttäpiispa Särkiö teki oli pyyttää kirjoitustaan anteeksi, kun joku keksi pahoittaa twitterissä mielensä, kun Veikko Huovinen lentsussa ollessaan oli mennyt sanomaan jotakin. Näitä ajatuspoliiseja ja mielensäpahoittajia on twitteri pullollaan.
Toki kunnioitan kenttäpiispa Särkiön ratkaisua, mutta mihin tämä kaikki sitten johtaa, jos joka hetki pitää punnita sanansa tarkasti, ettei kukaan pahoittaisi mieltään jostakin ”väärästä” sanasta.
Kosti: Se Lentsu-lainaus oli emämoka, pohjanoteeraus, sitä ei voi millään tavalla puolustaa. Vaan näyttääpä viisaskin menevän vipuun.
Mitä taas tästä seuraa, siitä en päätä minä etkä sinäkään. Se jää nähtäväksi. Vaan eipä olisi ensimmäinen kerta, kun oman firman arvojen ja käytänteitten vastainen nettikirjoittelu vie duunipaikan alta.