Helsingin Sanomat uutisoi tänään, että sodan pelosta on tullut jälleen suomalaisille osa todellisuutta. Sille kylmän ajan muistavalle sukupolvelle, johon itsekin kuulun, tämä ei ole uutta. Aina 1980-luvun loppuun asti oli olemassa mahdollisuus, että kuka ties juuri nyt jompikumpi hampaisiin asti aseistautunut osapuoli tulkitsi vaikka vahingossa olevansa ydinasehyökkäyksen kohteena ja päätti vastata siihen kaikella arsenaalilla mitä löytyy.
Kylmän sodan suurvaltakonfliktissa rauha perustui siihen, että kumpikaan osapuoli ei uskaltanut hyökätä, koska laski, että myös oma maa tuhoutuisi vastaiskussa. Maailmassa on ollut sitten kylmän sodan päättymisen monia sotia, mutta samalla tavoin ne eivät ole palauttaneet meidän maahamme pelkoa sotilaallisen konfliktin mahdollisuudesta. Siitä, että onko tälle peloilla nyt sen enempää tarvetta, voi olla monta mieltä.
Aivan kuten nyt Ukrainan kriisin osalta, kylmän sodan aikana Suomessa pohdittiin toistuvasti, että miten itärajan takana olevan suurvallan toimet toisilla ilmansuunnilla tulisi tulkita Suomessa. Vaikuttivatko ne jotenkin Suomen ja Neuvostoliiton YYA-sopimukseen perustuvaan erityissuhteeseen vai jatkettiinko saman ”ystävyyden” hengessä, mikä oli alkanut syyskuussa 1944 välirauhan myötä.
Myötätunnon ohella Suomessa nousi vuoden 1956 Unkarin kansannousun tukahduttamisen ja vuoden 1968 Tšekkoslovakian miehityksen aikana pelko siitä, että Neuvostoliitto saattaisi toimia samoin Suomen kanssa, jos se koki meidän liukuvan liiaksi länteen. Jopa Neuvostoliiton vuonna 1979 aloittama Afganistanin miehitys nosti Suomessa huolen, että sama Afganistanin kanssa YYA-sopimuksen solminut maa saattaisi jonain päivänä soveltaa meidän YYA-sopimusta myös lähettämällä tänne pyytämättä sotilaallista ”apua”.
Nyt Ukrainan kriisissä huolta herättää Venäjän soveltama Neuvostoliiton ajoilta tuttu arvaamaton ja kansainvälisistä laeista piittaamaton aggressiivinen toiminta rajanaapuriaan kohtaan. Suomen kannalta on kyse siitä, että onko Venäjä luotettava sopimuskumppani vai ei. Tätä joudutaan pohtiman esimerkiksi Pyhäjoelle kaavaillun ydinvoimahankkeen yhteydessä.
Mitkään merkit eivät viittaa siihen, että Suomeen kohdistuisi Venäjän suunnalta nyt mitenkään viime vuosia suurempaa sotilaallista uhkaa. Se, että mihin suuntaan tapahtumat Ukrainassa seuraavaksi kulkevat tulee tietenkin vaikuttamaan arvioomme Venäjästä rajamaana. Jos Itä-Ukrainan valtaamiseksi aloitetaan täysmittainen sotilaallinen hyökkäys, tämä tietenkin lisää meillä huolta turvallisuudestamme.
Turvallisuuspolitikassa tarvitaan pitkäjänteisyyttä
Ukrainan kriisin yhteydessä on korostunut Suomen pitkäjänteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan merkitys. Suomi on pyrkinyt ylläpitämään hyviä suhteita kaikkiin ilmansuuntiin, olemme EU:n kautta vahvasti integroituneet osaksi Länsi-Eurooppaa, mutta kuitenkin puheväleissä myös Venäjän kanssa.
Kylmän sodan päättymisestä huolimatta Suomi on myös ylläpitänyt itsenäistä puolustuskykyä yleisen asevelvollisuuden ja armeijan kaluston jatkuvan modernisoinnin kautta. Pienen maan kohdalla määrärahat ovat rajalliset. Puolustuskyvyn tavoite, eli muodostaa pelote, jotta tänne ei kannata ilman vakavia seurauksia tulla mistään ilmansuunnasta, jotakuinkin täyttyy, jos armeijan rahoitus pidetään nykyisellä tasolla
Tulisiko Suomen harkita liittoutumista?
Ukrainan kriisin etenemistä ja kehitystä lähialueillamme on syytä tarkoin seuratta, mutta juuri nyt näen, ettei Nato-jäsenyyden hakeminen ole Suomen kannalta hyvä vaihtoehto. Ensinnäkin jäsenyys edellyttäisi kansamme enemmistön vankkaa tukea, mitä ei mielipidemittausten mukaan ole. Toiseksi Suomen jäsenyyshakemus saattaisi entisestään kärjistää jännitystä Euroopassa sekä merkittävästi vaikeuttaa ulkomaankauppaa ja kaikkea kanssakäymistämme Venäjän kanssa. Naton kohdalla on hyvä muistaa myös, että jäsenyys saattaisi vetää meidät mukaan osaksi konflikteihin, josta haluamme pysyä ulkopuolella.
Sen sijaan puolustusyhteistyön merkittävää tiivistämistä samankaltaisia turvallispoliittisia ratkaisuja tehneen Ruotsin kanssa voimme hyvin harkita. Tänään julkaistun Ylen tutkimuksen mukaan suomalaiset suhtautuvat jopa puolustusliittoon Ruotsin kanssa huomattavan myönteisesti. Voimme myös luottaa siihen, että vakaa ulkopolitiikka on merkittävä itseisarvo epävarmassa maailmassa.
Minusta tämä juttu on esimerkki nykypäivän uutisoinnista. Tehdään juttu asiasta, mistä ei ole saatavissa faktoja.
Televisiosta tämä on tuttua, laahataan studioon kaikenmaailman asintuntijoita antamaan lausunto siitä,
onko Vinkkilässä nähty hännätön kissa ja onko se uusi laji vai eikö se ole. Eikä varmaa tietoa ole.
Vuodesta 1945 lähtien suomalaisia on hallinnut käänteinen Suur-Suomiajattelu. Ajatellaan, että meidän ratkaisumme
on kaiken a ja o. Kun asematunnelissa illalla pidätämme hetken hengitystämme ja olemme hiljaa paikallamme, ei kukaan tee mitään pahaa.
Todellisuudessa omat toimemme ovat aina olleet seurausta ja reaktio siihen, mitä isot ovat tehneet. Ei koskaan niiden tapahtumien syy.
Vuonna 1968 Suomessa ei vielä oltu niin lähellä vallankumouksellista tilannetta, että siihen olisi ollut edes järkevää ulkopuolelta puuttua. Joskus 1980-luvun alussa tilanne saattoi olla huonompi, mutta ei itsenäisten valtioiden asioihin noin vain asein puututa.
Tämä on tietysti vain tällaista arvotonta jutustelua…….
Maan miehittämistä venäjä tuskin suunnittelisi, mutta koko infran alasajo onnistuisi suhteellisen helposti risteilyohjuksin ja ilmasta. Sähköverkko,rataverkko ja polttoaineenjakelu ovat melkoisen haavoittuvia kohteita, etenkin kun olemme energian suhteen riippuvaisia naapurista.
Tämä sanelee realiteetit. Olisihan se hienoa, jos Suomi uskaltaisi ottaa kantaa ja tuomita venäjän ihmisoikeusloukkaukset suorasanaisesti. Homopropagandalait olisi alunperinkin pitänyt tuomita takapajuisena barbarismina ja ukrainan tilanteeseen ottaa kantaa heti, kuten myös surkeaan sananvapaustilanteeseen. Tästä ei tule pisteitä myöskään läntiselle puolustusliitolle. Jos ollaan turvatakuita luvattu, niin ne pitää myös lunastaa, ukrainassa ei näkynyt yhtään läntistä saapasparia eikä erikoisjoukkoja, vaikka turvatakuut annettiin ukrainan luopuessa ydinaseistaan ja kovasti lupailtiin puolustaa maan suvereeniutta.
Euroopan olisi syytä alkaa murtautua irti riippuvuudesta venäjän kanssa. Uusia energianlähteitä ja energiatehokkuutta tulee kehittää ja kaupankäyntiä venäjän kanssa rajoittaa. Mitä vähemmän siteitä itään on, sen helpompi on kriisitilanteessa toimia niin kuin kuuluukin. Nyt vähän härnätään, mutta pelätään ottamasta isoja askelia ja iskemällä venäjän talouteen ja eliittiin niin, että tuntuu.
Ukrainan kriisi myös asettaa kyseenalaiseksi asevelvollisuusarmeijan toimivuuden tositilanteessa. Tehokas ja hyvin harjoitettu ammattiarmeija voi saada paljon vahinkoa aikaan, ilman, että asevelvolliset pystyvät asiaan juuri puuttumaan. Suomessa uskotaan vielä reservin kokoon, mutta todellisuudessa reservin määrästä tehokkaan toimintakykyisiä (fysiikan puolesta) olisi hädintuskin puolet (arviona kertauksessa nähty porukan fyysinen kunto). Lisäksi täytyy ottaa huomioon yhä kasvavat mielenterveysongelmat, 80- luvun lopulla syntyneestä kaveripiiristäni yllättävän suuri prosentti käyttää mielialalääkkeitä ja tilanne on nuoremmissa ikäluokissa vielä pahenemaan päin. Ei metsässä saa aina SSRI-nappuloita tai nonadrenaliinin takaisinoton estäjiä, etenkään tositilanteessa. Eikä puolustusvoimat ole näemmä tietoisia varusmiehen henkisistä ongelmista, ellei tämä itse tuo niitä esiin. Yhteiskunta on sairastuttanut tulevaisuudentoivonsa.
Suomen on parempi yrittää tasapainoilla politiikassaan siten, että ei saada kovinkaan pahoja vihollisia, ei tällä armeijalla ilman liittoutumia puolusteta maata kuin lähinnä paperilla. Liittoutuneena ja muutama naton tukikohta ja mielellään vielä ohjustukikohta maaperällä olisikin sitten vähän enemmän muskeleita ottaa kantaa naapurin ihmisoikeusloukkauksiin ja osallistua pakotteisiin täysipainoisesti.
Minä olen koittanut miettiä syytä, miksi joku tulisi isdät, kaakosta tai koillisesta, enkä ole löytänyt. Teoriassa se todella kävisi nopeasti eli se olisi kuin niskalaukaus, nopea ja lopullinen, jos joku sieltä aikoisi tulla.
Kannattaa katsoa tasapuolisuuden nimessä Kuuban kriisiä ja Naton tai Eu:n kolkuttelua Moskovan porteilla. Kumpikin tilanne on ollut ja tulee olemaan sietämätön. Ohjuspatterit pääkaupungin kantaman päässä. Kummassakin tapauksessa hipelöidään muita kuin formun-nappeja. Sellaiseen kurimukseen ei kumpaakaan suurvaltaa pidä yrittää laittaa.
Jos meillä olisi Naton ohjuspatteri täällä, niin ainakin kymmenkertainen määrä olisi asemoitu hakeutumaan niihin kovan kriisin yllättäessä. Että tältä pohjalta kannattaa miettiä.
Jumala ompi linnamme, pitää paikkansa niin kauan, kun Hänen varjeluksensa on päällämme. Mutta miten me sen olemme ansainneet, kannattaa myös miettiä.
Kylmän sodan aikanakin NL piti Suomen suhteen silmällä sitä, että NATO:n raja ei tulisi lännestä päin lähemmäs, siis Ruotsi NATO:on, jos NL pistäsi Suomessa pystyyn vaikka Itä-Euroopan mallisen komennon. NL pyrki rauhoittamaan luoteista aluettaan, joka olikin sivunäyttämö. Löysä lieka oli harkittu, joskin kireni Prahan 1968 tapahtumien jälkeen, niin että NL ei enää puhunut Suomesta ”puolueettomana” vaikka suomalaiset itse halusivat.
On tää mielenkiintoista! Mitä ihmeen rauhoittamista NL:n luoteisrajalla tapahtui, kun välirauha solmittiin syksyllä 1944.
Mikä sitten oli rauhatonta näihin päiviin asti?
V. 1944 käytiin kuumaa sotaa. Rauhoittamaan verrattuna vaikka Berliiniin.
En minä kyllä mitään rauhattomuutta täällä havainnut. Ihan rauhallista oli, ennen kuin päästiin 1980-luvulle
Sotaharjoituksia pidetään itärajalla. Pelotteluahan se tässä vaiheessa on, mutta tulevaisuudesta ei voi olla varma. Meidän turvamme ei ole NATO, ei EU, eikä Ruotsi. Meidän turvamme on Jumala, mutta vain jos teemme parannusta siitä Jumalaan kohdistuvasta ylimielisyyden hengestä, joka on vallannut kansamme.
Kirkon johtoa myöten me kiellämme Raamatun historiallisuuden ja arvovallan. Siksi emme piittaa enää hänen käskyistään ja tahdostaan, vaan rikomme sitä suruttomasti, röyhkeästi, jopa kerskaillen.
Israelin kansa menetti maansa ja vapautensa useasti, kun se suhtautui ylimielisesti Jumalan tahtoon ja sanaan, eikä uskonut profeettojaan. Suomi on kulkemassa samoja latuja.
Jos Jumala vetää varjelevan kätensä maamme yltä, meitä ei varjele kukaan.
VT:stä voi lukea, ainakin sen, miten Salomon kahtia jakautuneen valtakunnan – Juudan ja Israelin – ja Suomen historian väliltä löytyy yhtenevyyksiä. Nousevat suurvallat aina vaikuttivat, Assyria ja Babylon kohtalokkaasti, välillä saattoi olla rauhallisempaa, kun näköpiirissä ei ollut mahtivaltiota. Liittoutumiskysymyksiä pohdittiin…
Anita Ojalan kommenttia komppaan kokonaan. Näin on. Jatketaan rukousta isänmaamme, päättäjiemme ja kansamme puolesta.
Ylpeät tuskin tuota uskovat.
Onkohan tämä Moskovan näkemys, vuoden takaa http://antifasistit.blogspot.fi/2013/02/venajan-ystavien-klubi.html
Ville Jalovaara:
”Aina 1980-luvun loppuun asti oli olemassa mahdollisuus, että kuka ties juuri nyt jompikumpi hampaisiin asti aseistautunut osapuoli tulkitsi vaikka vahingossa olevansa ydinasehyökkäyksen kohteena ja päätti vastata siihen kaikella arsenaalilla mitä löytyy.”
Ymmärtääkseni tämä mahdollisuus ei ole hävinnyt mihinkään, vaan on olemassa niin kauan kuin ne ydinasearsenaalit ovat olemassa.