90-luvun alussa Helsingin Sanomien sarjakuvasivulla seikkaili mustapukuinen pappismies, jolla oli aina – arkena ja sunnuntaina, kadulla ja saarnatuolissa – musta isolierinen hattu päässä. Kuka mahtaa muistaa miekkosen nimen?
Pikakirkon syntysanat lausuttiin näin: Apostoli Paavali vaati meitä ”kelpaamaan kaikille kaikessa” ja nykyajan ihmiset ovat kiireisiä! Joten minä annan heille McRistin – pikakirkon kaikilla mausteilla: Pikasaarnoja, pikarukouksia, pikasiunauksia, pikavirsiä – ja pikakolehteja!
McRisti on Drive In-tyylinen pikakirkko, jossa luukulla voi tehdä tilauksen esim. tähän tapaan: Antakaa tavallinen saarna ekstra esirukousilla. Ja sitten en halua mitään helvetiltä haiskahtavaa. Ja iso annos armoa. Ja pikku ehtoollinen!
Kaksi vuosikymmentä sitten sitten tuollainen vitsailu ainoastaan huvitti, mutta tänä päivänä Ruttopuiston rovasti ei oikein osaa sanoa, pitäisikö itkeä vai nauraa.
Olisiko Pikakirkko vastaus elämän kuumeiseen kiireeseen? Vai periksi antamista sille, että kiireen keskellä ei tarvitse ajatella ns. perimmäisiä kysymyksiä. Mahtaisiko Leppoistamiskirkko McTaivaalla olla kysyntää?
* * * * * * * * *
Pappina puhun mieluusti siitä, että niin kauan kuin on aikaa, on myös toivoa. Ymmärrän kyllä hyvin senkin, että meillä on vain nykyhetki, voimme elää ainoastaan tässä ja nyt. Eilinen on mennyt, huomisesta emme mitään tiedä, mutta tänään auttaa Herra.
Fyysikot ja tähtitieteilijät taas selittävät, että aikaa ei ole. Hetket ovat olemassa rinnakkain, ja vain muistimme yhdistää eri hetkiä toisiinsa. Heidän mukaansa aika on asia, johon on mahdotonta tarttua, koska sitä ei ole olemassa. Käsitys on muodostunut perinteisen ja kvanttifysiikan kehityksestä.
Ajatus ajasta pitää kuulemma kääntää ympäri: jokainen hetki on oma kokonaisuutensa, Nyt-hetkensä. Elämä on Nyt-hetkien sarja, ja nämä hetket ovat olemassa samalla kertaa.
Ajatusta valaisee esimerkki revitystä kirjasta: Jos romaanista revitään kaikki sivut irti ja viskellään rypistettyinä paperitolloina ympäri lattiaa, niin kukin sivu on olemassa yhtä lailla toistensa joukossa – ilman, että niiden välissä on mitään aikaa.
Kun näitä Nyt-hetkiä käy läpi hetki hetkeltä, niistä kehkeytyy tarina. Silti järjestyksestä riippumatta kukin hetki on oma täydellinen ja itsenäinen kokonaisuutensa. Kissa, joka hyppää ilmaan, on eri kissa kuin se, joka laskeutuu maahan.
Fysiikan tehtävä on tutkia sitä, miten nämä Nyt-hetket saadaan ymmärretyksi kokonaisuutena. Muut hetket ovat kunkin yksittäisen hetken näkökulmasta mahdollisuuksia.
* * * * * * * * *
Jos joka hetkessä asuu ikuisuus, niin miten pikakirkko McRisti voisi julistuksessaan hyötyä tällaisesta ajattomasta ajattelusta?
Tuo pastori Voitto Ristillä (sarjakuvasta) muuten pelkäsi Heimo Virnettä, joka kirjoitti ”Sakasti”- lehteen saarnakritiikkejä: ”Miehellä on ivallinen asenne ja terävä kieli. Hän kritisoi kaikkea hyvää ja oikeaa. Kuka hän oikein luulee olevansa? Minä vai?”
Nyt Kirjapaja kipin-kapin kustantamaan sarjisalbumi Voitto-rovastin parhaista paloista!
Yksi viisaus meni näin: Ekassa kuvassa rovasti toteaa saarnastuolistaan käsin päin: ”Hengellisenä johtajananne tiedän, ettei ole minun tehtäväni tuomita teitä siitä, että pysäköitte minun autoni paikalle…”
Tokassa kuvassa Voitto ei virka mitään, mutta kolmannessa tulee tuomio: ”Minun tehtäväni on tyhjentää renkaistanne ilma!”
Niin, kiire ja väsy. Huokaus. Hirveän harvoin minunkaan tulee käytyä kirkossa, niin paljon kun rakastankin käydä siellä! Ei vaan jaksa. Saattaa johtua siitäkin, että on ollut vuosikymmenet pakotettu käymään rauhanyhdistyksen tilaisuuksissa ja osa ajasta ihan järkyttävän uupumuksen keskellä. Vaikka pää kainalossa sinne piti raahautua kun pelkäsi asiasta huomautttamisia ja ihmettelyjä, jos jäi monta seurakertaa välistä pois. Samoin saarnoissa puhutut jutut pidentyneistä seuraväleistä ja osallistumisesta muuhun ry:n toimintaan, aiheuttivat tuota pakkoa.
Jospa tästä vielä sais voimia nauttia kirkon antiimista.
Totisena entisen torvensoittajan vaimona otan tämän kysymyksen tosissasi:
Pikakirkko: Suomen kirkko on läsnä siellä, missä kirkon jäsen on paikalla. Yleisen pappeuden oikeuttamana voimme palvella toisiamme. (Tämä oli yksi kymmenestä teesistäni, jotka pääsin lausumaan aikoinaan vastapuheenvuorona arkkihiippakunnan luottamushenkilöiden koulutuspäivässä Suomalaisena maailmalla.) Meillä muuten näyttää olevan ihan hirveän kauhea ajatus, että pikatapaamisissa voitaisiin yhdessä joskus edes pikarukoilla. Ei se käy oikein minultakaan, vaikka maailmalla se ei ollut niin kauheaa ollenkaan.
Toinen kysymys on, kuinka pitkälle kuinka lyhyeen ”kirkkoon” nykyihminen on valmis lähtemään kodistaan. Olisivatko pikakirkot näitä ”poikkeamiskirkkoja”, joissa voi nimettömästi tuntemattomana näkymättömänä käydä?
Onhan näitä pikakirkkoja jo olemassakin kaikenmoisia. Minä olen vielä sitä polvea, joka poikkesin Töölön lyhyissä iltakirkoissa. Niissä kävi paljon ihmisiä. Tunnelmoitiinkin sopivassa määrin.
Parhaimman pikakirkon koin kesällä 1966. Olin veljeni luona kuukausikaupalla Yhdysvalloissa (Massachusets). Pyhäaamuna lähdimme hölkkätapahtumaan. Mukaan otettiin naapuri joka oli katolinen. Hän halusi käydä sytyttämässä kirkossa kynttilän. Silloin ajattelin että voinko minä semmiseen kirkkoon mennä. Ekumeniaa ei silloin tunnettu. Mutta menin sisälle ja kaikki me kolme, veljeni, minä ja tuo katolinen nuori mies sytytimme kynttilät. Minuutti pari hiljausuutta ja tuli ihmeellinen olo. Sen jälkeen olen aina suurella kunnioituksella poikennut erilaisissa kirkoissa ja pyhissä paikoissa. Veljeni sanoi että lyhyt hartaus on parempi kuin pitkä ja muisteli rippikouluikäisenä miten Someron kirkossa ei papilta tahtonut tulla aamenta ollenkaan.
Vuokko, lohdutan sinua tällaisella kertomuksella: Seurakuntaan tuli uusi jumalanpalvelusvieras. Usean kuukauden ajan hän istui aina takapenkissä. Ei siinä vielä mitään, mutta kun hän saapui kirkkoon vasta silloin, kun muut jo lopettelivat.
Eräs aktiiviseurakuntalainen kävi tätä ihmettelemään ja lopulta yhtenä sunnuntaina meni tervehtimään miestä. Mies kertoi selitykseksi oudolle käytökselleen, että hän on vuorotyöläinen ja hänen työvuoronsa loppuu sunnuntaisin niin, että hän ehtii kirkkoon juuri ja juuri kuulemaan Herran siunauksen. Tuo siunaus on miehelle tullut rakkaaksi ja tärkeäksi.
Kirkkoon pistäytyminenkin on paljon parempi asia kuin No show.
Maija: Yhdessä minuutissa voi tapahtua mitä vain. Pikakirkon esikuvaa en Voitto-rovastin tavoin hakisi Paavalilta vaan Jeesukselta: Golgatalla tapahtui pikapelastus, kun Jeesus ja toinen niistä ryöväreistä pitivät pikapalaverin keskenään.
Risto: Käyn lähes viikoittain Helsingin tuomiokirkossa päivystämässä. Kirkossa on aina tuolloin myös turisteja. Heille kynttilöitten sytyttäminen näyttää olevan aivan luonteva juttu. Me suomalaiset voisimme opetella toimimaan samoin.
Ristinmerkin tekeminenkin olisi aivan OK.
Istahtaminen hetkeksi siihen penkkiin.
Joskus meillä on ollut vihkosia, joihin on koottu keskeisiä raamatunlauseita useilla eri kielillä. Jonkin lauseen meditointi olisi paikallaan. Ja sitten Isä meidän. A vot, harasoo! Siin ois meil pikakirkkoo…
Mallia pikakirkoista: Kiersimme pari vuotta sitten Saariston rengasreitin pojanpojan 7v kanssa parin päivän aikana. Poikkesimme matkalla saaristokirkkoihin ja pojanpoika sai rauhassa aina myös juoksennella kirkkopihoilla. Kun neljännessä kirkossa taas istuttiin hetki etupenkissä, pojanpoika kosketti pappaansa kyynärpäällään ja sanoi: Voisit pappa vaikka rukoilla…
Maija: Eikös se totuus pruukatakin kuulla lasten suusta?
Kirkonmenoista yleensä kysytään, että kauanko ne kestävät. Onneksi harvempi kysyy, mitä ne maksavat. Vaan ilmaista toimitusta ei ole olemassa, vaikka ne eivät jäsenille kuluja toisikaan.
En laita tähän hintoja, mutta Pikakirkon toimitusten kestot voisivat olla tätä luokkaa:
Hetkipalvelus 1 min
Vihkiminen 5 min
Kaste 7 min
Hautaus 10 min
Minimessu 15 min
Kaikki palvelut saatavana myös massatapahtumana!