Ei, kyse ei ole vitsistä, vaan erään tietynlaisen kristillisen näkemyksen omaavan jenkkifotarin probleemista. Hänet oli nimittäin kutsuttu kuvaamaan samaa sukupuolta olevien häitä (laillinen hänen osavaltiossaan). Mutta kun omatunto ei antanut myöten, hän lähestyi ongelmansa kanssa Etelän baptistien etiikan ja uskonnonvapauden komission puheenjohtaja Russell Moorea
Lue kirje ja vastaus
Jos edellä ollut aihe ei kiinnosta – mikä on suotavaa – tarjolla on toisenlainen juttu valokuvaajasta. Hänkin törmäsi ongelmaan ja päätti ratkaista sen. Entinen muotikuvaaja alkoi ottaa kuvia vammaisista tai muuten erilaisista ihmisistä.
Katso GodTuben video
Tämän aiheen soisi kiinnostavan. Video on oivaltava ja koskettava.
”
Helposti. En keskustelisi hänen kanssaan lainkaan kristillisen median kautta, vaan ihan naamatusten. Kertoisin, että en hyväksy samaa sukupuolta olevien avioliittoja ja perustelisin näkemykseni ja myös sen miksi en voisi osallistua vihkijäisseremoniaan ja miksi en pitäisi tulevaisuudessakaan liittoa avioliittona. Uskon, että sen jälkeen suhteet olisivat ihan rehdillä ja ystävällisellä pohjalla.
Itselläni ei ole omia lapsia, mutta muuten olen tuon kokeillutkin, ja hyvin toimii. Ei kukaan järkevä ihminen pidä näitä nyky-yhteiskunnan ehdottomia porvarillispoliittiskorrekteja vaatimuksia niin tärkeinä, että ne menisivät ystävyyden yli.
Niin ja hautajaisiin sopisi sellainen vanhempi, hiljainen ja vaatimaton pappi, joka vakaalla äänellä toteaisi faktat, mutta lohduttaisi lujasti. Olisi läsnä. Vaikka ääneti.
Jos minut kutsuttaisiin homoparin vihkitilaisuuteen, ilahtuisin ja tietysti menisin, vaikka suhtautumiseni itse sukupuolineutraaliin avioliittoon olisi edelleen varauksellinen.
Osallistun mielelläni naispapin pitämään ehtoollisjumalanpalvelukseen, vaikka suhtaudun suurella epäilyksellä aikoinaan tehdyn naispappeuspäätöksen järkevyyteen/perustelujen pitävyyteen.
Kyseisen jutun valokuvaaja vaikuttaa herkkähipiäiseltä hölmöltä. Kysehän on vaan kuvaamisesta häissä, ei kutsusta kolmanneksi pyöräksi häävuoteeseen.
Markulta mukavan rehellinen vastaus mutta on aika optimistista olettaa, että ”sen jälkeen suhteet olisivat ihan rehdillä ja ystävällisellä pohjalla” mitenkään automaattisesti. Mutta tämän toimiminen on niin paljon kunkin perheen muusta historiasta kiinni.
Surullista tässä on se, että tällainen on tänä päivänä totta meilläkin. Erilaiset yliluonnollisten tahtojen tulkinnat erottavat ihmisiä arjessa vaikka he kuinka toisiaan rakastaisivat.
Olisiko seuraava yhtä älyvapaa otsikko ja keskustelunaihe: Pitääkö ateistin ruokakauppiaan myydä kristitylle maitoa?
Ei. Uskoa on joskus enemmän ja joskus vähemmän. Aamulla vähemmän, illalla usein enemmän. Usko on subjektiivista ja vaihtelevaa. Jäsenyys on konkreettista. Se on sitoutumista.
Minä pyrin yleensä tapaamaan kuvaamani ihmiset ennakkoon, niin että saan jonkinlaisen käsityksen heistä etukäteen. Tältä pohjalta voi sitten suunnitella mitä ja miten kuvaan heidät. Siinä tilanteessa kyllä näkee jos kyseessä on sama sukupuoli. Sitä en osaa sanoa miten suhtautuisin, kun en ole sellaisia kohdannut. Teoriassa on helppo ottaa kantaa mutta en oikeasti tiedä mitä tekisin.
Sanotaan, että kuolema on ainoa pakko. Kyllä kuvaamisesta pystyy puhumaan ja kaikesta muusta. En minä ole kieltämässä palveluilta keneltäkään saati ryhmiltä. Kyllä se valinta on tähän mennessä sujunut niin, että jos kuvani ja tyylini on miellyttänyt sekä asiakas ei ole ns. hankala tapaus niin olen kuvannut häät. Jos asiakas on hankala tai ei muuten miellytä niin puhelimeen ei tarvitse vastata, hintaa voi korottaa sopivasti kiireisin tai muihin syihin vedoten, niin että mahdollinen asiakas etsii jonkun sopivamman kuvaajan. Kyse on kuitenkin niin subjektiivisista seikoista, että siksi tapaan aina jos se vain on mahdollista ennen kuvaamista tulevan parin.
Katja Sallinen
Mitenkähän kun minä olen ymmärtänyt niin, että meitä kristittyjä kehotetaan työssä kuin työssä tekemään se ikäänkuin Jumalalle ja näkemään Kristus jokaisessa. Lähimmäisessä. Lienenkö saanut väärää oppia? Ihan kyllä Raamatussakin niin sanotaan.
Esimerkkiä on tietty näytetty, kun jopa piispalta on evätty ehtoollinen. Ja monilta muilta ei-sopivilta, jotka kieltäytyjät itse määrittelevät ja ”tietävät” omissatunnoissaan ei-puhtaiksi vaan langenneiksi luopioiksi. Jo on korskeutta!
Mutta olkoonsa, valitkoon toiset (ajan henki?), minä pyrin toimimaan toisin, vaikkei se totisesti ole aina helppoa ja epäonnistun pahemman kerran ja monta kertaa. Jatkuvasti.
Ei tämä nyt kovin hyvin kuvaa meidän kirkkomme jäsenyyttä. Lapset liitetään kysymättä, eivätkä he saa omin päin erota vasta kuin 18 vuotiaina. En kuvaisi tällaista tilannetta sitoutumiseksi. Kirkossa on siis lähemmäs miljoona ihmistä, jotka eivät ole siihen valinnan kautta liittyneet eivätkä saa omin päin siitä erota.
”En kuvaisi tällaista tilannetta sitoutumiseksi.” Liittyykö sitoutumiseen aina vapaaehtoisuus ja valinnan mahdollisuus? Kirkkoa sanotaan usein perheeksi tai kansaksi. Kupaankaan ei liitytä vapaaehtoisesti eikä kummastakaan pääse eroonkaan. Avioliiton voi purkaa, mutta vanhemmuutta, lapseutta tai sisaruutta ei oikeastaan voi muuta kuin väistää. Sitoutuminen on tärkeä kysymys niin perheen jäsenyydessä kuin kansallisuudessakin.