Euroopassa on herätty tunnistamaan ääriliikkeiden uhka demokratialle erityisesti Unkarissa ja Puolassa, joissa oikeusvaltioon kuuluva vallan kolmijako ja perusoikeuksien kunnioittaminen ovat uhattuina. KHO:n presidentti Kari Kuusiniemi ja professori Tuomas Ojanen ovatkin pohtineet perustuslain ja perustuslaillisten instituutioiden aseman lujittamista vahvemmilla ”suojalukoilla” (https://lakimiesuutiset.fi/aariliikkeen-vietavissa/). Samaa asiaa pohti myös kolumnisti Heikki Niemeläinen (HS 25.11.2021).
Myös evankelisluterilaisen kirkon piirissä on havaittavissa kirkon perustusten järisemistä. Kirkon virkakysymys ja avioliittokäsitys ovat jo pitkään jakaneet erityisesti papistoa ja herätysliikkeitä konservatiiveihin ja liberaaleihin. Vielä on hyvässä muistissa, millaisella väellä ja voimalla kirkkoa painostettiin hyväksymään samaa sukupuolta olevien vihkiminen. Nyt kohteena on kirkon tunnustus ja sen perustuslaillisen aseman heikentäminen. Eduskunnan hallintovaliokunta palautti kirkolliskokouksessa vuonna 2018 hyväksytyn kirkkolain uuteen käsittelyyn vaatien perustuslakivaliokunnan lausunnon perusteella muun ohella tunnustuspykälän siirtämistä kokonaan kirkkojärjestykseen.
Perustuslakivaliokunta totesi, että kirkkolakiehdotukseen edelleen sisältyvä tunnustuspykälä (1 luvun 2 §) ei kovin hyvin sovellu eduskunnan säätämään lakiin, mutta se ”voi olla tärkeää kirkon uskonnollisen identiteetin kannalta”. Perustuslakivaliokunnan päätösesityksessä tunnustuspykälän ei kuitenkaan katsottu olevan esteenä lain käsittelemiseen tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Valiokunnan lausumat jättävät muutoinkin tilaa perustella tarkemmin tunnustuspykälän sisällyttämistä lakiin, ja sen kirkolliskokouksen lakivaliokunta oli nyt perusteellisesti tehnytkin.
Evankelisluterilaisen kirkon olemassaolo perustuu olennaisesti Raamattuun ja luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Tunnustus on määritelty vuoden 1869 kirkkolaista lähtien osana kirkon järjestystä ja hallintoa, kuten kirkkolain ala sittemmin Suomen hallitusmuodossa ja nykyisen perustuslain 76 §:ssä määriteltiin. Professori, OTT, TT Pekka Leino on kirkkolakia koskevissa tutkimuksissaan todennut, että kirkon tunnustus kuuluu sellaiseen kirkon ylipositiiviseen oikeuteen, jota kirkolliskokouskaan ei voi muuttaa. (esim. Leino 2019: Kirkkolakijärjestelmän ongelmat s. 135).
Demokratia ei tarkoita, että äänestäjien enemmistö voi päättää mitä tahansa. Kirkon tunnustus on yksi sellainen asia, jota ei voi olennaisesti muuttaa, muuttamatta samalla kirkon identiteettiä. Tunnustuspykälän sisällyttäminen kirkkolakiin on siten yksi lukko, joka vaikeuttaa sen muuttamista. Pitäisikö lukkoja lisätä?
”Suomen evankelis-luterilainen kirkko tunnustaa sitä Raamattuun perustuvaa kristillistä uskoa, joka on lausuttu kolmessa vanhan kirkon uskontunnustuksessa sekä luterilaisissa tunnustuskirjoissa. Kirkon tunnustus ilmaistaan lähemmin kirkkojärjestyksessä.” Tämän pykälän ydin on käsittääkseni: ”Kirkko tunnustaa uskoa.” Mitä usko tässä yhteydessä merkitsee ja miten se erotetaan opista? Tätä kannattaa miettiä, kun puhutaan kirkon tunnustuksesta. Vuoden 1948 kristinopissa sanotaan uskosta: ”Kristukseen uskomme, kun ikävöimme hänen luokseen, luotamme hänen armolupauksiinsa ja sydämemme halulla otamme hänet vastaan Vapahtajanamme.” Merkitseekö kirkon tunnustus oikeastaan mihinkään muuhun tunnustautumista?
Martti Pentti. Kyllä todellakin merkitsee. Usko, jolla uskotaan, uskonoppi ja kristillinen elämä kuuluvat yhteen.
Yhä enemmän luen tässä rivien välistä että on kirkolliskokouksessa enemmistöä pitää porukka, jonka mielestä siinä tilanteessa että kirkon päätöksentekijöiden enemmistö haluaisi muuttaa kirkon oppia, pitää olla jokin – mikä tahansa – mekanismi, joka estää toimimasta kirkon päättäjien enemmistön tahtoa vastaan. Tämä tuntuu hyvin nurinkuriselta. Katolinen kirkko on kaikessa konservatiivisuudessaan silti realistisemmalla pohjalla koska a) se luottaa omiin päätöksentekoelimiinsä ja seisoo omalla pohjallaan, b) pitää (tietojeni mukaan) itsestäänselvänä että se tulkitsee uskoa uudestaan. Onko meidän kirkossamme (kirkolliskokouksessa) enemmistönä joukko, jonka mielestä Jumalan ilmoitus on päättynyt luterilaisten tunnustkirjojen kirjoittamiseen.
”Usko, jolla uskotaan, uskonoppi ja kristillinen elämä kuuluvat yhteen.” Kuuluvat toki, mutta kuuluvatko ne kirkon tunnustukseen?
Martti Pentti. Kuuluvat sikäli, että luterilaiset tunnustuskirjat ymmärtävät olevansa Raamatun oikeaa selitystä ja kirkkomme on sitoutunut niihin.
Pellervo Kokkonen. Jumalan erityinen ilmoitus on päättynyt Raamattuun. Tunnustuskirjat eivät ole Jumalan ilmoitusta vaan sen oikeaa selitystä.
Tai väärää; kuten tutkija Johan Allegro totesi: saattoi käydä niin että väärä puoli voitti…
”Kuuluvat sikäli, että luterilaiset tunnustuskirjat ymmärtävät olevansa Raamatun oikeaa selitystä ja kirkkomme on sitoutunut niihin.” Edellä lainaamani lakipykälän mukaan kirkkomme on sitoutunut vanhoissa tunnustuksissa ja tunnustuskirjoissa lausuttuun uskoon. Se ei tarkoittane sitä, että kirkko kahlitsisi itsensä tunnustuskirjojen jokaiseen sanaan. Ei niistä sovi mitään paperipaavia tehdä!
Martti Pentti. Tunnustuskirjat ovat yksi minuun eniten ja vapauttavimmin vaikuttaneita kristillisiä kirjoja. Ne ohjaavat meitä myös Raamattuun Jumalan kaikin puolin luotettavana ja Kristus-keskeisenä ilmoituksena. 1800-luvun liberaaliprotestantit pitivät meidän Raamattuun Jumalan sanana pitäytyvien käsitystä Raamatusta ”paperipaavina”. Soisin kyllä kristittyjen lukevan kumpiakin enemmän niin ettei tarvitsisi kierrättää vanhoja herjoja. (Tapaan itse käyttää Tunnustuskirjoja aika ajoin saarnanvalmistuksessa, koska tiedän niiden käsittelevän kysymyksiä, jotka ovat yllättävän ajankohtaisia seurakuntalaisille).
Ymmärrän hyvin, että arvostat tunnustuskirjoja, mutta kierrät kysymystä. Ne sanoittavat luterilaisen tunnustuksen, mutta eivät ole se, mihin luterilaisen kirkon tulee tunnustautua. Luterilaisina tunnustaudumme yksin Kristukseen.
Martti Pentti. En kiertele vaan lähden tunnustuksellisen luterilaisuuden itseymmärryksestä. Oppi on historiallisista sidonnaisuuksista ja sanoituksista huolimatta jumalallisen todellisuuden eksaktia kuvausta. Tämä lähtökohta käy muuten hyvin selvästi ilmi mm. Yksimielisyyden Ohjeen esipuheista. Me tunnustaudumme Kristukseen ja Raamattuun luterilaisten tunnustuskirjojen mukaisesti.
Minä pidän aikamoisena inhimillisenä korskeutena, jos joku kuvittelee voivansa kuvata jumalallista todellisuutta eksakstisti. ”Havaitsin, ettei ihminen voi käsittää Jumalan tekoja, sitä mitä auringon alla tapahtuu; vaikka ihminen kuinka ponnistelee yrittäessään ymmärtää, ei hän käsitä. Ja vaikka viisas väittäisikin ymmärtävänsä, ei hän kuitenkaan ymmärrä (Saarnaaja 8:17).”
”Me tunnustaudumme Kristukseen ja Raamattuun luterilaisten tunnustuskirjojen mukaisesti.” Tämä käy ’tunnustuksellisten luterilaisten’ vaalilauseeksi, mutta se ei mielestäni ole aivan sama kuin kirkkolain pykälä kirkon tunnustuksesta.
Martti Pentti. Olen eri mieltä kanssasi. Opin ja tunnustuskirjojen tehtävä ja pyrkimys on nimenomaan lausua Raamatun pohjalta kristilliinen oppi julki mahdollisimman täsmällisesti ja ohjata Raamattuun. Minusta korskeutta on erityisesti se, jos ihmisen järki (tai kokemus tai havainnointikyky) korotetaan Raamatun yläpuolelle mestariksi eikä alisteta sitä Raamatun ilmoitukselle. Itse asiassa tunnustuskirjoillamme olisi paljon enemmän pätevää sanottavaa meille kuin osaamme ja edes haluamme myöntää.
Eikö Raamatun ilmoitus ole juuri se, että Jumala on salattu ja ihmisen ajattelulle käsittämätön? Pyrkimys lausua kristillinen oppi mahdollisimman täsmällisesti on mielestäni juuri ihmisjärjen korottamista ja Raamatun ilmoituksen alistamista sen alle.
Martti Pentti. Ei ole. Kristillinen kirkko on jo aikapäiviä sitten tehnyt eron Jumalan salatun ja meille täysin tutkimattoman olemuksen ja Hänen ilmoittamansa eli itsestään kertomansa välillä. Hybriksen puolelle mennään käsittääkseni silloin, jos ylitetään tuo raja TAI kieltäydytään suostumasta siihen, mitä Jumala itsestään ilmoittaa. Tämänkin saa toki tunnustaa synniksi ja uskoa anteeksi. – Olisi hyvä, jos muutkin osallistuisivat tähän keskusteluun.
”Kristillinen kirkko on jo aikapäiviä sitten tehnyt eron Jumalan salatun ja meille täysin tutkimattoman olemuksen ja Hänen ilmoittamansa eli itsestään kertomansa välillä.” Kumpi sitten on uskomme kohde, käsityskykymme ylittävä Jumala itse vai se viesti, minkä Hän on meidän käsityskykymme rajoitukset huomioiden itsestään antanut? Minulle tuo Jumalan viesti on ihmiseksi keskuuteemme syntynyt Jumalan Sana, Kristus. Mikä olisi ihmismielelle käsittämättömämpää kuin Jumalan tuleminen ihmiseksi?
Onko tässä pohjalla vain spn. käsityksen torjunta? Sen hyväksyminen, kun vaatii myös tunnustuksen tarkistamista. Jos se voidaan lukita lakiin, niin opillista muutosta ei voi kirkon siäisenä asiana tehdä.
PVP, pohdin samalla tavalla. Raastupaan pohtimisen perusteella ei vielä näillä näppäimillä joudu, onneksi.
On selvää, että spn on osana taustalla siinä pitääkö kirkon tunnustus säilyttää laissa, johon perustava avioliittokäsitys on eri kuin eduskunnan käsitys. Tunnustuspykälä sisällytettiin edelleen kirkkolakiin, mutta kuten SK uutisoi 24.11.2021 ”Kirkolliskokous päätyi uhmaamaan eduskunnan neuvoa poistaa kirkkolaista niin sanottu tunnustuspykälä.” Onkohan asia kuitenkaan aivan niinkään. Tietääkseni perustuslakivaliokunta ei suoranaisesti vaatinut tunnustuspykälän poistoa laista.
Kirkon tunnustus tulisi lukita pysyvästi ja edellyttää myös kaikilta papeilta ja piispoilta sen tinkimätöntä noudattamista, ilman mitään ”mielipiteenvapauksia”. Kansa ei ymmärrä takinkääntäjiä!!
Martti Pentti. Totta kai Jumalan ihmiseksi tuleminen Kristuksessa on uskomme kohde. Mutta tästä käsittämättömästä ihmeestä kertova sana on myös uskomme kohde. Yhdessä mielessä tämä kertova sana on jopa uskomme ensisijainen kohde, koska ilman julistettua ja kirjoitettua sanaa emme voisi uskoa Kristuksen ihmiseksi tuloa tai oikeammin usko ei voisi syntyä meissä. Emmekä kykenisi millään mielekkäällä tavalla kuvailemaan tuota ihmettä tai puhumaan siitä. Toisessa mielessä taas Kristus on uskomme ensisijainen kohde, koska usko Häneen saa meidät vakuuttumaan Raamatun luonteesta ja pitäytymään siinä vaikkapa tuon syvän salaisuuden osalta. Tässä ei ole minun käsittääkseni mitään ristiriitaa, ellei sitä haluta väkisin synnyttää. Luterilaiset tunnustuskirjat muuten samaistavat Raamatun ja Jumalan sanan eri yhteyksissä. ”Vanhat” puhuivatkin uskosta tietona, suostumuksena ja luottamuksena yhtä aikaa. Pieleen mennään, jos suostumus tiputetaan pois ja yritetään ”ottaa Jumala haltuun”.
”Pieleen mennään, jos suostumus tiputetaan pois ja yritetään ’ottaa Jumala haltuun’.” Tästä olemme samaa mieltä. Siitä taas emme, mikä olisi tuota ’haltuun’ ottamista. Julistettu ja kirjoitettu sana, jonka kautta saamme uskon, on väline. Emme usko välineeseen vaan sen välittämään sanomaan.
M.P. Raamattu on sekä Jumalan itseilmoitusta (=Jumala on Raamatun varsinainen kirjoittaja) että instrumentti, jonka kautta Hän tekee meidät osallisiksi itsestään (=synnyttää ja vahvistaa uskoa, opastaa meitä eri tavoin). Tunnustuksen mukainen luterilaisuus ei tänäkään aikana näe Jumalan (Kristuksen) ja Raamatun sanan välistä suhdetta sellaiseksi kuin esität. Vaikka sanainspiraatio-opin tiukimmista muotoiluista ja polemiikasta on luovuttu. Muistetaan sekä se, että tunnustus katsoo olevansa Raamatun mukainen ja ohjaa meitä samalla Raamattuun ja sen oikeaan tulkintaan.
Tunnustus ohjaa Raamattuun ja Raamattu ilmoittaa Jumalan. Miksi kumartaa tienviittoja, kun on tietoinen päämäärästä?