Mielestäni on erinomaisen hyvä asia, että kirkollisten nettikeskustelujen moderointia tutkitaan nyt myös poliisin voimin. Oleellista ei ole millään tavalla se, mitä yksittäistä sivustoa ja minkä sivuston kirjoittelua tutkintapyyntö koskee. Huomattavan paljon oleellisempaa on se, että yhteiskunnassamme pohditaan nyt – mahdollisesti jopa oikeustasolla – sitä, missä menevät sananvapauden rajat, mitä toisesta nimeltä mainitusta ihmisestä saa tai ei saa sanoa julkisessa nettikeskustelussa.
Johanna Korhonen teki hyvän työn, kun herätti jälleen henkiin pohdinnat hengellisestä väkivallasta, sen tulkinnasta ja rajoista hengellisissä ja kirkollisissa nettikeskusteluissa. Rajankäynti näissä asioissa on aivan välttämätöntä.
Monille ihmisille tuntuu edelleen olevan epäselvää, että nettikeskusteluissa pätevät täysin samat lait ja säännöt, samat hyvän käytöksen rajat kuin muussakin elämässä. Jos et nouse tuhansien ihmisten kansoittamassa julkisessa tilassa seisomaan ja huuda tilaisuuden alustajalle ”Haista p*ska!” et tee niin myöskään nettikeskustelussa, jota seuraavat tuhannet silmäparit.
Tämä ei silti ole ainoa ongelma. Huomattavasti suurempi ongelma on se, miten paljon löytyy kristittyjä, jotka kokevat julkisesti toteutetun hengellisen väkivallan velvollisuudekseen.
He katsovat, että heidän kuuluu tuomita homosuhteet aina ja kaikkialla. He ajattelevat, että heidän tulee Jumalan nimissä viedä osalta ihmisistä oikeus täyteen ihmisyyteen, rakkauteen ja rehelliseen elämään sellaisina, millaisiksi nämä ihmiset on luotu.
On myös paljon ihmisiä, jotka kokevat, että heidän on arvioitava homoseksuaalin ihmisen jokainen sana ja teko sen valossa, että kyse on homon teosta ja ajatuksesta, vaikka julkisuuteen tuotu ajatus tai teko ei millään tavalla liittyisi homoseksuaalisuuteen. Tämä on jo suoranainen ihmisoikeusrikos.
Jokaisella ihmisellä on oikeus yksityisyyteen. Jokaisella ihmisellä on oikeus lain sallimiin perhesuhteisiin. Ennen kaikkea jokaisella ihmisellä on oikeus siihen, että hänen ajatuksensa ja sanomisensa arvioidaan ajatuksina ja asioina – eikä esimerkiksi homoseksuaalin ajattelemina ajatuksina tai asioina!
Pian vuoden verran erilaisilla kirkollisilla nettisivustoilla moderointityötä tehneenä olen loputtoman hämmentynyt ja surullinen siitä, mitä kaikkea ihmiset katsovat oikeudekseen toisesta ihmisestä julkisesti sanoa. Ja näitä erittäin kyseenalaista henkilöön kiinni käyviä kommentteja lauotaan aivan omalla nimellä! Ongelma ei siis todellakaan koske vain anonyymeja nettipalstoja.
Kun ihmiset kokevat oikeudekseen käydä nimeltä mainittujen ihmisten kimppuun, arvioida heidän syvimpiä yksityisiä elämänvalintojaan, kyseenalaistaa ja jopa mitätöidä heidän uskonsa ja vakaumuksensa julkisesti, ei kyse ole harkitsemattomista pillastumisista. Kyse on johdonmukaisesta, harkitusta ja päättäväisestä toisen ihmisen yksityisyyden loukkaamisesta ja hengellisestä väkivallasta.
(p.s.Toivon, että tämän blogin alla ei lainkaan keskustella siitä, mitä kukakin ajattelee homoseksuaalisuudesta, koska se ei millään tavoin liity varsinaiseen aiheeseen. Sen sijaan toivon keskustelua siitä, mitä ajattelette nimeltä mainitun henkilön (kenen tahansa!) uskon, vakaumuksen ja maailmankuvan kyseenalaistamisesta, mitätöimisestä tai uudelleen määrittelystä julkisessa tilassa. Itse en hyväksy sitä millään tavalla tai millään tasolla, koska mielestäni toisten ihmisten vakaumus ei ole asia, josta voisi netissä julkisesti keskustella. Mutta perustellut vastaväitteet tästä asiasta ovat toki tervetulleita. Toivon myös mielipiteitä siitä, kenen pitäisi vetää rajat ja määritellä hengellinen väkivalta nettikeskusteluissa. Onko jokaisen sivuston tehtävä omat rajanvetonsa? Pitäisikö asiasta saada aikaan joku yleinen laki? Kannattaisiko erilaisten kirkollisten tai hengellisten verkkotoimijoiden luoda yhteiset pelisäännöt tästä asiasta? Tarvitaanko oikeuslaitoksen linjausta, ennakkotapausta?)
Eiköhän demokratiassa ole ihan asiaankuuluvaa mainita myös henkilöitä? Demokratiassa juuri henkilöt ovat vastuussa poliittisista puheistaan ja päätöksistä. Ja nyt kirkon piirissä ei saisi ilmaista sitä, kuka mitäkin on sanonut tai opettanut ja kertoa mielipidettään näistä. Tarkoittaako tämä nyt sitä, ettei kirkossa kukaan ole vastuussa mistään, paitsi tietysti ne, jotka uskaltavat ryhtyä kyseenalaistamaan ideologista totalitarsimia? Tämäkö on sitä kirkollista demokratiaa, niin ahdasmielistä, ettei sellaista ole edes Suomen poliittisella areenalla?
Usko on kyllä henkilökohtainen asia, mutta ei yksityisasia. Olenko näkevinäni joitakin merkkejä uskon sosialisoimisesta? Joka tapauksessa, minua ei kukaan voi pakottaa pitämään henkilöitä uskovaisina, jotka näen selvästi tuottavan epäuskon hedelmiä sekä sanoillaan, ratkaisullaan että teoillaan. Pidätän itselleni oikeuden myös ilmaista sen, ja uskon, että sananvapaus ja ilmaisunvapaus sen minulle sallii.
Henkilökohtaisesti vierastan toisen ihmisen uskon arviointia enkä ole siinä suhteessa huonossa seurassa.
Luther katsoi, että kannattaa varmuuden vuoksi ja rakkauden näkökulmasta pitää kaikkia kastettuja autuaina ja pyhinä Kristuksen ruumiin jäseninä.
Mielestäni on vastenmielistä, kun oma itse pyritään korottamaan Jumalan asemaan mittaamaan ja tuomitsemaan lähimmäisten uskoa.
Minusta tämä ei ole ollenkaan tulkittavissa näin. Opilliset keskustelut ovat jees ja hyvin tarpeellisia. Kirkko ei ole viihdytyslaitos vaan kirkko on ymmärtääkseni kertomassa ilosanomaa Jeesuksen Kristuksen tuomasta pelastuksesta, totaalisesta armahduksesta.
Se, että pyrimme olemaan tietämättä toisen puolesta, onko hän ”oikea uskovainen”, ei mielestäni millään tavalla estä oppikeskusteluja.
Kiitos hyvästä kirjoituksesta, Emilia. Henkisestä tai hengellisestä väkivallasta ei koskaan kirjoiteta liikaa. Meidän jokaisen on hyvä pohtia sitä, miten kommunikoimme ja miksi juuri minä provosoidun jonkun henkilön tai asian johdosta. Monesti on niin, että kovasanainen jolla on voimakas käsitys jostain (joistain) asiasta ja ilmaisee sen provosoiden, ei siedä yhtään vastakkaista näkemystä. Voisiko ajatella, että kun kaksi narsistia alkavat keskustelemaan asiasta, jossa heillä on erilainen näkökulma, niin siitä ei hyvä seuraa. Onneksi olen seurakunnassa, jossa saa olla juuri sellainen kun on, eikä tarvitse pelätä muita seurakuntalaisia. On valitettavaa, että kansankirkossa on joillakin tapana julkisuudessa taistella, henkisellä ja hengellisellä väkivallalla muita alistaen.
Tässä sekoittuvat nyt nähdäkseni pahasti kaksi erillistä asiaa. Kyllä kenellä tahansa on lupa kertoa omista näkemyksistään ja perustella niitä. Jos näkemykset ovat täysin vastakkaisia kuin jonkun muun keskusteluun osallistujan, niin siitähän vaan juuri syntyy jännite, kiinnostavaa ajatustenvaihtoa. Demokratian voima on siinä, että erilaiset näkökulmat, erilaiset mielipiteet, erilaiset tiedot vuoropuhelevat.
Tämä kaikki menee kuitenkin pilalle, jos keskusteluun aletaan vetää mukaan sellaisia seikkoja, jotka eivät asiaan liity. Jos emme enää vaihdakaan ajatuksia siitä, mitä mieltä olemme jostakin asiasta, van vedämmekin mukaan toisen henkilökohtaisen elämän, alamme tuomita keskustelukumppanimme kategorisesti iholle menevin ilmaisuin yms. olemme todella vaarallisilla vesillä – eikä siinä demokratia taatusti toimi parhaalla mahdollisella tavalla.
Onko oppia raamatun arvovallasta?
Ei siinä mitään ylimielisyyttä ole todeta tosiasiat. Jos joku tunnustaa suullaan ja teoillaan epäuskonsa, niin johan se on kaikkien nähtävillä, niiden jotka uskaltavat tunnustaa näkemänsä. Minusta taas on suurta vahingontekoa ja ylpeyttä pitää sellaisia uskovina, jotka eivät sitä ole.
Siinä tehdään kaksinkertainen synti. Ensin rohkaistaan jumalatonta hänen junmalattomuudessaan eli pysymään kadottavassa epäuskossa, sitten vielä otetaan Jumalalta tuomiovalta pitämään sellaisia uskovaisina, jotka sitä eivät ilmiselvästi ole.
Kyllä sitä hurskastelua nyt ilmassa liikkuu.
Eiköhän tämä liene yleisenä käytäntönä iltapäivä-, viikko- ja juorulehdissä? En näiden toimia puolusta, koska motiivit ovat kristillisesti katsoen kestämättömiä.
Varmaan nyt on suuri kiusaus Pietarin tavoin vakuuttaa valalla vannoen joistakin; ”En tunne sitä miestä.”
En tiedä kannattaako päästää näitä Raamatun jakeita, mutta ne ovat osia kristillisen henkilön elämäohjeita sen kokonaisuudessa. Jonain päivänä toteutuu Ilmestyskirjan profetia, jolloin Raamattusta karsitaan epämiellyttävät kohdat ja pian sen jälkeen tullaan kieltämään koko kirja.
1.Tim. 6:3-10 sekä 1.Kor 6:1-11.
Jos tämä viesti poistuu ketjusta, kertoo se minulle, ettei Raamattua tunneta edes Suomen kielellä.